Musta vyö naisten hakkaamisessa

Jos olisit oikeasti olemassa, jos uhoamisesi olisi totta, säälisin sinua syvästi.
Onhan näitä, uhreja itsekin. Mutta se ei ole anteeksipyyntö. Uhrilla on myös vapaus valita; jatkaako väkivaltaa eteenpäin vain katkaiseeko ketjun.
Säälisin sitä pikkupoikaa joka sisälläsi itkee ja huutaa turvaa ja apua. Jonka olemassaolon kiellät ja purat tuskasi lyömällä "takaisin", viattomia.
Tuomitsen tekosi syvästi, en sitä oikeaa sinua, joka sieltä jostain syvältä sielun lokeroista löytyy. Jonka hylkäät koska muutkin hylkäsivät. Tuomitsen sen aikusien miehen/naisen, joka oman kipunsa purkaa toisiin. Joka luulee ja kuvittelee väkivallan ja vihan olevan vahvuutta. Se on paljasta pelkoa kun sen riisuu valepuvustaan.
Se, joka uskaltaa sanoa rehellisesti; kyllä, mulla on niin paha olla. Olen niin yksin. Olen heikko. Se ihminen on vahva koska uskaltaa kääntää haavoittuvan alastoman sielunsa näkyville ja alttiiksi. Ei ole tarvetta heilutella nyrkkejä ja potkia heikompia näyttääkseen "voimansa". Suurinta rohkeutta on kohdata oma itsensä rehellisesti ja riisuttuna, silmästä silmään.

Oliskohan lapsuudessa ollut väkivaltaa ja sieltä opit saatu?