Olen 30 naimisissa oleva kahden alle
kouluikäisen lapsen isä. Yrityksistämme
huolimatta avioliittomme on ajautumassa karille
(mielestäni jopa ilman syytä). Emme halua antaa
lapsillemme esimerkkiä parisuhteesta, johon
kuuluu molemminpuolinen syyttely ja kyräily.
Kauniisti ja intohimoisesti alkanut suhteemme on
kääntynyt molemminpuoliseen luottamuspulaan ja
jopa paranoidian ilmentymiin. Itse koen olevani
altavastaajana ja yrityksistäni rakentaa suhdetta
parempaan rouvani kokee oikeudekseen romuttaa
saavutetut parannukset tasaisin väliajoin (n
kerran viikossa) ryöpytyksellä syytöksiä,
uhkauksia ja nimittelyjä. Näiden kohtausten
jälkeen olemme taas alkupisteessä. Lapsemme
selvästi kärsivät tilanteesta, vaikka mitään
vakavia oireiluja ei vielä ole näkynytkään.
Olisiko kyseisessä tilanteessa kaikkien
osapuolien kannalta paras ratkaisu asumus- ja
avioero ? Uskon esim. vakaasti että naiseni
kääntää sukunsa verivihollisikseni, vaikka syyt
ja halu erota olisi molemminpuolinen. Lapset ovat
elämäni ja haluan huoltaa ja tavata heitä yhtä
paljon kuin puolisoni. Oikeus luultavasti määrää
lapset automaattisesti asumaan äitinsä asunnossa,
yhteishuoltajuudesta huolimatta, eikö niin ?
Kohtalotoverini kertokaa omia kokemuksianne eron
jälkeisestä elämästä, onko miehellä ja isällä
ainoastaan suunta alaspäin eron jälkeen ? Voiko
eronnut nuori (nuorekas) isä löytää elämänilon
moisen romahduksen jälkeen ? Onko työ tai
opiskelu sen jälkeen pään hakkaamista seinään ?
Entä olisiko parempi jatkaa näivettynyttä
avioliittoa ilman iloa, läheisyyttä ja seksiä
vain lasten edun takia ?
Taustaksi vielä: suhteessamme EI ole
uskottomuutta, alkoholismia, väkivaltaa tai
muutakaan moista myrkkyä, ainoa katastrofi on
väliemme viileneminen suorastaan jäätävälle
tasolle, josta liekin uudelleensytyttäminen on
vaikeaa
kouluikäisen lapsen isä. Yrityksistämme
huolimatta avioliittomme on ajautumassa karille
(mielestäni jopa ilman syytä). Emme halua antaa
lapsillemme esimerkkiä parisuhteesta, johon
kuuluu molemminpuolinen syyttely ja kyräily.
Kauniisti ja intohimoisesti alkanut suhteemme on
kääntynyt molemminpuoliseen luottamuspulaan ja
jopa paranoidian ilmentymiin. Itse koen olevani
altavastaajana ja yrityksistäni rakentaa suhdetta
parempaan rouvani kokee oikeudekseen romuttaa
saavutetut parannukset tasaisin väliajoin (n
kerran viikossa) ryöpytyksellä syytöksiä,
uhkauksia ja nimittelyjä. Näiden kohtausten
jälkeen olemme taas alkupisteessä. Lapsemme
selvästi kärsivät tilanteesta, vaikka mitään
vakavia oireiluja ei vielä ole näkynytkään.
Olisiko kyseisessä tilanteessa kaikkien
osapuolien kannalta paras ratkaisu asumus- ja
avioero ? Uskon esim. vakaasti että naiseni
kääntää sukunsa verivihollisikseni, vaikka syyt
ja halu erota olisi molemminpuolinen. Lapset ovat
elämäni ja haluan huoltaa ja tavata heitä yhtä
paljon kuin puolisoni. Oikeus luultavasti määrää
lapset automaattisesti asumaan äitinsä asunnossa,
yhteishuoltajuudesta huolimatta, eikö niin ?
Kohtalotoverini kertokaa omia kokemuksianne eron
jälkeisestä elämästä, onko miehellä ja isällä
ainoastaan suunta alaspäin eron jälkeen ? Voiko
eronnut nuori (nuorekas) isä löytää elämänilon
moisen romahduksen jälkeen ? Onko työ tai
opiskelu sen jälkeen pään hakkaamista seinään ?
Entä olisiko parempi jatkaa näivettynyttä
avioliittoa ilman iloa, läheisyyttä ja seksiä
vain lasten edun takia ?
Taustaksi vielä: suhteessamme EI ole
uskottomuutta, alkoholismia, väkivaltaa tai
muutakaan moista myrkkyä, ainoa katastrofi on
väliemme viileneminen suorastaan jäätävälle
tasolle, josta liekin uudelleensytyttäminen on
vaikeaa
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletteko pystyneet selvittämään, mistä
tilanteenne jäähtyminen/lähteen kuivuminen on
alkanut, onko jotain sellaista tapahtumaa?
Väärinkäsitystä tai muuta kalvavaa asiaa, joka
jäi käsittelemättä?
Ihmissuhteet ovat sellaisia, usein tulee
tilanteita joissa joko edetään uudelle tasolle
(ja löydetään se ilonlähde) tai tullaan tien
päähän.
Omassa suhteessani sitkeys ja avoimuus on
palkittu. Olen tosin usein miettinyt, onkohan
sellaisia avioliittoja joissa ei koskaan ole
erityisemmin tarvetta käsitellä ongelmia...
Lapset toki tottuvat uusiin tilanteisiin, jos
heillä on yksikin rakastava aikuinen lähellään.
Toisaalta, kulttuurissamme (väljästi ymmärrettynä)
olla vähän puutetta pitkien ihmissuhteiden
tarjoamasta elämänrikkaudesta, yhtenä
vaihtoehtona.
Missään tapauksessa ei kannata sosiaalisten
pakkojen kuitenkaan ajaa oman ymmärryksen edelle.
Kun tilanne on vielä avoin, kaikki lienee
mahdollista vielä. Ja myöhemminkin.
Arastuttaa kommentoida, sillä ihmissuhteet ovat
herkkiä monestakin syystä. Lapset elävät myös
niissä tilanteissa mukana. Mutta siitä ei kannata
ottaa syyllisyyttä, vaan luottaa omiin
ratkaisuihinsa ja yrityksiinsä.
Elämää on eron jälkeen, kyllä. Jos nyt se on
ainoa toimiva ratkaisu. Se toinen vaihtoehto,
suhteen jatkaminen, edellyttää tietenkin toisen
uudelleenlöytämistä, ei näivetyksen hyväksymistä.
Siitäkin voi avautua elämää.
Miehen näkökulmaa tässä nyt ei ole.
Naisena jään miettimään, mikä vaimosi mieltä
painaa?
Aika parantaa on klisee, mutta niin totta! Kävi
teidän suhteellenne sitten kuinka tahansa.
Hiukan kirjoituksestasi paistaa jo luovuttamisen
ja avioliiton jälkeisen elämän miettimisen asenne
läpi - luonnollisesti. Olen itse vaimoni kanssa
ollut vastaavassa tilanteessa jo vuoden päivät.
Sen takia avunhuutosi "kolahti" minuun. Olemme
kolmevitosia, 16 v. yhdessä, 3 lasta jne. Kaikki
ulkoiset puitteet pitäisi olla kunnossa, mutta
liittomme ei enää toimi. Molemmat olemme aivan
lukossa. Välillä olimme jo muuttamassa erilleen
ja avioeron harkinta-aika on jo hyvää matkaa yli
puolivälin... silti ollaan vielä yhdessä.
Etäisyyden saamiseksi on riittänyt vuoteen
raahaaminen eri huoneeseen. Voi tuntua alkuun
järkyttävältä (ja sitä se onkin), mutta molemmat
voi näin asua samassa kodissa lasten kanssa ja
samalla saada omaa kaipaamansa rauhaa itselleen.
Myöskään meillä ei ole liiton toimimattomuuden
syynä juopottelu eikä pahoinpitely tms. Ehkä me
ihmiset vain huomaamattamme muutumme ajan
kuluessa ja toisen pitäisi ymmärtää ja osata
hyväksyä se.
Suosittelen teille kokemuksesta
avioliittoneuvojan apua tai jotakin
parisuhdeterapeuttia. Näitä palveluja tietääkseni
saa ilmaiseksi kaikista vähänkin suuremmista
paikkakunnista. Meidät se ainakin auttoi alkuun
toisen ymmärtämisessä, jolloin on helpompi puhua
kipeistäkin asioista.
Kuten sanottu: vuosi on kohta "kituuteltu"
eteenpäin, mutta valoa alkaa jo näkyä tunnelin
päässä. Meillä molemmilla on ainakin taas halu
edes yrittää löytää toisemme uudelleen, ja se on
jo paljon. Olen itse ehkä jopa perinteisen,
vanhoillisen ydinperheen ihannoija ja eron
seuraukset lasten turvattomuudentunteeseen
kauhistuttavat jo etukäteen.
Suhteen eteen on tehtävä koko ajan töitä!
että vielä on perinteisen parisuhteen
kannattajia! Ihanaa, että joku jaksaa nähdä
vaivaa suhteen vuoksi. Mielestäni elämä on mennyt
sellaiseksi oman nautinnon tavoitteluksi, että
parisuhteesta erotaan liian helposti.Olen sitä
mieltä, että vaikka vaihdat ihmistä, sama
kyllästyminen on ajan mittaan edessä.
Siispä kannattaa satsata jo olevaan
parisuhteeseen ja sitkeästi etsiä keinoja elämän
laadun parantamiseen.
Olen kanssasi samaa mieltä. Ei ole olemassa
sellaista rakkautta, joka pysyisi yhtä
voimakkaana vuosikausia (en puhu nyt vanhempien
ja lasten välisestä rakkaudesta). On huomattava,
että arjen rutiinitkin kuuluvat rakkauteen.
Ulkoiset muutokset antavat vain hetken
helpotuksen ja kohta karu totuus on taas edessä.
Tottakai saa ihastua toiseen ihmiseen - sehän on
luonnollista - mutta ei pidä rakastua ihastumisen
tunteeseen.