Ystävien suuri arvo

Heippa!

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi jotain myönteistä ikisinkun elämästä. Joulun jälkeen olin muutaman päivän inhottavassa flunssassa. Sairastaminen on niitä asioita, jolloin kaikkein vähiten haluaisi olla yksin. Kun on oikein huono olo, toisi pelkkä toisen ihmisen läsnäolo turvallisuutta.

Ystäväni aviomiehensä kanssa sattui olemaan samoihin aikoihin palaamassa joulumatkaltaan. Hän soitti ja kysyi, voisimmeko tavata. Kerroin tilanteen ja pahoittelin, että ei se taida nyt onnistua.

Mutta mitä tekee ystävä? Tai siis Ystävä. Hän kysyy, tarvitsenko jotain kaupasta tai apteekista tai jotain muuta apua. Olen aika huono pyytämään apua muilta, mutta flunssalääke alkoi olla lopussa. Mieleni teki jaffaakin. Kun sain asian kerrotuksi, ei mennyt varmasti puoltakaan tuntia, kun hyvä haltiatar prinsseineen oli ovellani mukanaan kassillinen sitä jaffaa, mehua, hedelmiä, lääkkeet ja vaikka mitä. Itku oli tulla jo siinä vaiheessa.

Lempeästi mutta tomerasti Ystäväni komensi minut takaisin pitkälleni. Tiesin kyllä, että näytin siinä vaiheessa tautia aika surkealta. Hän kysyi, haluaisinko että he tuulettaisivat parvekkeella hieman petivaatteitani. Yritin tietysti estellä, mutta hän vakuutteli minut suostumaan ajatukseen ja ohjasi sohvalle. Sitten tapahtui jotain, jonka jälkeen en enää pystynyt pidättelemään itkua. Ystäväni ihana mies huomasi lämpöisen viltin työpöytäni tuolilta ja peitteli minut sillä. Eihän minua ollut koskaan kukaan mies peitellyt, paitsi tietysti isä lapsena ollessani.

Peittelijäni tietysti pelästyi alkeellista reaktiotani, mutta Ystäväni pelasti hänet lähettämällä petivaatteiden tuuletukseen. Pitkän tovin Ystäväni vain piti kädestäni ja silitteli hiuksiani käyden välillä hakemassa lääkkeen ja lämmintä mehua.

Vielä ennen lähtöään tämä ihana pariskunta teki minulle termospulloon lisää lämmintä juotavaa. Hyvästiksi Ystäväni painoi otsalleni suukon toivottaen pikaista paranemista. Hänen miehensä, joka jo oli toipunut itkukohtauksestani, oli taas oma humoristinen itsensä ja lähetti lentosuukon samoin toivotuksin. Ystäväni otti hänen kädestään kiinni ja ohjasi sen koskettamaan otsaani.

Se oli, kuten asianosaisille sittemmin kerroin, ensimmäinen mieheltä koskaan saamani suukko. Niin välillinen ja vailla aistillisia piirteitä kuin se olikin, oli se sitäkin arvokkaampi.

Miksi tällainen vuodatus? Ainakin siksi, että meidän itse kunkin ikisinkun kannattaa miettiä ystävien valtavaa arvoa. Jos emme saa parisuhdetta, meidän kannattaisi yrittää löytää ainakin hyvä ystävä. En usko, että heitä tarvitaan montaa; ei ainakaan minulla ole koskaan ollut kuin yksi sydänystävä kerrallaan. Mutta kuitenkin on, ja olen Luojalle todella kiitollinen, että heitä on ollut.

Omalta kohdaltani olen ajatellut myös, että ystävät voivat korvata paljon siitä, mikä parisuhteen puutteen puolesta jää kokematta. Esimerkiksi minä tunnustan olevani hyvin hellyydenkipeä, enkä nyt tarkoita hellyydellä mitään seksiin liittyvää. Ystävältäni, tai siis pariskunnan molemmilta, sain hellyyttä juuri kun sitä eniten tarvitsin. Ja sain sen kaiken, vaikka niin ulkoisesti kuin sisäisestikin olin melkeinpä heikoimmillani. Uskaltaisinko edes kuvitella saavani samankaltaisia hellyydenosoituksia ihmissuhteessa, joka tavalla tai toisella pohjautuisi seksiin?