Haluan kuulla teiltä kokeneilta, miten olette asioita kokeneet eron hetkellä?
Olen ilmeisesti liian sitkeä ja jotain, kun en vain pysty päästään irti ja tekemään sitä viimeistä, lopullista ratkaisua. Tai sekin on tehty monta kertaa, mutta ei vaan osata päästää irti.
Mies jäi kiinni salasuhteesta 1,5 v sitten. Päätimme jatkaa yhdessä ja kävimme terapiassa, juttelimme parisuhteemme karikoista ja hyvistä asioista, aloimme olemaan yhdessä eri tavalla, tekemään asioita enemmän yhdessä jälleen pikkulapsi-vaiheen mentyä ohi perheessämme. Ajattelin, että menemme oikeaan suuntaan, oli hyvä olla yhdessä, vaikka tietenkään luottamusta ei aluksi ollut. Eikä sitä sitten päässyt tulemaankaan. Mies jäi kiinni siitä, että pitikin yhteyttä tähän naiseen. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Aina näiden jälkeen olin valmis eroamaan, mutta mies sai puhuttua minut ympäri vannoen tekevänsä kaikkensa parisuhteemme eteen siitä lähtien.
Ja taas samat kuviot toistuivat. Jo nyt tätä kirjoittaessani tiedän, että tämä on typerää edes miettiä, miksi olemme vielä tässä ja vielä enemmän se, miksi minä olen tässä. Olemme olleet yhdessä 22 vuotta ja tätä on niin vaikea lopettaa.
Olen miettinyt, olenko läheisriippuvainen, liian kiltti vai mitä. Tulen erittäin hyvin toimeen omillani, joten pärjäisin hyvin rahallisesti yksinkin. Olen tottunut hoitamaan kaikki asiat itse, joten en ole riippuvainen siinäkään mielessä miehestäni. Lapsia on kaksi, hekin jo yläasteiässä, joten huoltajuusasiatkaan eivät ole ongelma. On vain niin vaikea tehdä sitä viimeistä irtiottoa, lopettaa kaikkea. Vaikka tiedänkin itse yrittäneeni kaikkeni ja mies on siinä samassa pitänyt yhteyttä toiseen naiseen. Tiedän, että tämä kuvio ei toimi ja silti vain roikun tässä. En edes pelkää sitä, että jäisin loppuiäkseni yksin, sillä tämän jälkeen ei oikein parisuhdeasiat jaksa kiinnostaa. Oikeastaan kaipaan sitä, että saisin olla yksin ilman ajatusta siitä, missä mies taas on...
Tarjokkaita olisi minullekin ollut tässä viime aikoina ollut, mutta en halua pettää miestäni, vaikka hän on pettänyt minua. Koen, että eroan mielummin hyvällä omallatunnolla, kuin että tietäisin itsekin rikkoneeni jotain arvokasta. Tämä on ollut ajatus, joka on jostain syystä helpottanut minua. Typerää ehkä, mutta tällainen olen...
Mutta siis kaikesta huolimatta, miten olette itse kokeneet sen viimeisen riuhtaisun tulleen, mistä tunne, mistä ajatus, mistä voima? Tuntuu, että joka kerran kun päätän lähteä ja sen sanon, mies saa jälkeen puhuttua minut ympäri. Tämä on niin naurettavaa, että ihan nolona jo itseäni ajattelen...
Olen ilmeisesti liian sitkeä ja jotain, kun en vain pysty päästään irti ja tekemään sitä viimeistä, lopullista ratkaisua. Tai sekin on tehty monta kertaa, mutta ei vaan osata päästää irti.
Mies jäi kiinni salasuhteesta 1,5 v sitten. Päätimme jatkaa yhdessä ja kävimme terapiassa, juttelimme parisuhteemme karikoista ja hyvistä asioista, aloimme olemaan yhdessä eri tavalla, tekemään asioita enemmän yhdessä jälleen pikkulapsi-vaiheen mentyä ohi perheessämme. Ajattelin, että menemme oikeaan suuntaan, oli hyvä olla yhdessä, vaikka tietenkään luottamusta ei aluksi ollut. Eikä sitä sitten päässyt tulemaankaan. Mies jäi kiinni siitä, että pitikin yhteyttä tähän naiseen. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Aina näiden jälkeen olin valmis eroamaan, mutta mies sai puhuttua minut ympäri vannoen tekevänsä kaikkensa parisuhteemme eteen siitä lähtien.
Ja taas samat kuviot toistuivat. Jo nyt tätä kirjoittaessani tiedän, että tämä on typerää edes miettiä, miksi olemme vielä tässä ja vielä enemmän se, miksi minä olen tässä. Olemme olleet yhdessä 22 vuotta ja tätä on niin vaikea lopettaa.
Olen miettinyt, olenko läheisriippuvainen, liian kiltti vai mitä. Tulen erittäin hyvin toimeen omillani, joten pärjäisin hyvin rahallisesti yksinkin. Olen tottunut hoitamaan kaikki asiat itse, joten en ole riippuvainen siinäkään mielessä miehestäni. Lapsia on kaksi, hekin jo yläasteiässä, joten huoltajuusasiatkaan eivät ole ongelma. On vain niin vaikea tehdä sitä viimeistä irtiottoa, lopettaa kaikkea. Vaikka tiedänkin itse yrittäneeni kaikkeni ja mies on siinä samassa pitänyt yhteyttä toiseen naiseen. Tiedän, että tämä kuvio ei toimi ja silti vain roikun tässä. En edes pelkää sitä, että jäisin loppuiäkseni yksin, sillä tämän jälkeen ei oikein parisuhdeasiat jaksa kiinnostaa. Oikeastaan kaipaan sitä, että saisin olla yksin ilman ajatusta siitä, missä mies taas on...
Tarjokkaita olisi minullekin ollut tässä viime aikoina ollut, mutta en halua pettää miestäni, vaikka hän on pettänyt minua. Koen, että eroan mielummin hyvällä omallatunnolla, kuin että tietäisin itsekin rikkoneeni jotain arvokasta. Tämä on ollut ajatus, joka on jostain syystä helpottanut minua. Typerää ehkä, mutta tällainen olen...
Mutta siis kaikesta huolimatta, miten olette itse kokeneet sen viimeisen riuhtaisun tulleen, mistä tunne, mistä ajatus, mistä voima? Tuntuu, että joka kerran kun päätän lähteä ja sen sanon, mies saa jälkeen puhuttua minut ympäri. Tämä on niin naurettavaa, että ihan nolona jo itseäni ajattelen...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kun saa tarpeekseen
Katso tilannettasi kuin ulkopuolisen silmin, ns. tee siitä tarkka kuva. Ajattele
kenkiisi hyvä ystäväsi, miten neuvoisit häntä. Pyytäisitkö jatkamaan ? Jos, niin
miksi ? Irtautuminen on kaikille vaikeaa ja eroprosessin emotionaalinen
puoli on raskas. Miehen puolesta hän voi jatkaa näin. Ovathan miehet kautta
aikain olleet "moniavioisia " ja nykyään näyttää, että rooli sopii nasillekin.
Se on lohdullista, että päätäntävalta on sinulla. Jos eroat, ota oman elämäsi
ohjakset rohkeasti käsiisi ja puske läpi omasta mielestäsi vuorenkorkuisten
vaikeuksien läpi. Vuotuisten avioerojen määrä on 13.000, joten ratkaisuun
päätyy tuhannet.
Kärvistele tilanteessasi vielä niin kauan, että haluat todella muuttaa elämäsi.
Ja kun syy on selvillä, ei sumusta ole haittaa. Tai.....jatkat samaa rataa.
Vaikeaa oli kun yli 20v oltiin aviossa, mutta kyllä se raja tuli vastaan ja erosin. Mies vaan jatkoi salasuhteensa kanssa, ja oli kuin kaveri kun uskottomuus paljastui, muuten kuin kaveri, mutta alko käydä käsiks jos en hyväksynyt sen touhua.
Vielä muutama vuos roikuttiin, kunnes hän muutti yhteen uuden tai sen salaisen kanssa, silloin pääsin siitä eroon lopullisesti.
MIehelläsi on valinnanvaraa, kaksi naista. Molemmat uskovat hänen puheensa, ehkä hän uskoo ne itsekin ja haluaa saada aikaan molemmille naisille hyvän mielen. Mutta elämässä niin tässä kuin muissakin asioissa teot ratkaisevat.
Asiat ratkeavat siinä vaiheessa, kunei ole enää tarvetta puhua eikä ennen kaikkea kuunnella samoja asioita yhä uudelleen. Älä turhaan syyllistä itseäsi, olisi outoa, jos noin pitkän liiton jälkeen eroaminen sujuisi käden käänteessä.
Kirjoitit, että lopettaa kaikki. Erossa on harkinta-aika, erilleen asuminen selkiyttää kummasti asioita.
lähe vain, eläkä ajattele mitään.se on ihan helppoa.sanon kokemuksesta kummaltaki puolelta
Ei, ihmistä ole tarkoitettu olemaan vain yhden ja saman kaa.
Ja, miksi olisikaan. Ihmisyys itsessäään pitää sisällään paljon eri aikakaudelta tulevia anekdootteja.
Ihminen itselleen on piru. Ihminen toiselle, kun tarpeeksi pitkään on eletty, on susi.
Ihminen tarvitsee jotain raadellakseen toista henkisesti, ja sitten, erotessaan ja eron kasvun jälkeen, hänestä tulee ehkä . uusi samanlainen ihminen kuin syntyessään, jos sitä haluaa.
Ihmisyys sinällään kaipaa välillä erilaisuutta. Kaikki kaunis ei ole kaunista välttämättä. Tiedät, että rakastan sinua H.
Joskus ihastuu toiseen ihmiseen vaihtamalla työpaikkaa, tai olemalla vain läsnä avustavana henkilönä!
Olisipa hienoa nähdä SINUT!!
Tuo on vaikea tilanne, haluat yhä uskoa miehen puheisiin ja hänen muuttumiseensa.
Ulkopuolisen silmin ja itse samankaltaisia tilanteita seuranneena ja yhden kokeneena, voin vannoa sinulle etten tunne yhtäkään miestä joka tuossa tilanteessa olisi muuttunut.
Hän on jäänyt kiinni, olet antanut anteeksi ja homma jatkuu...uskoo sinun aina antavan anteeksi kun jää kiinni.
Ratkaisu on sinun käsissäsi, annatko itseäsi kohdella noin?
Muuttuvat olosuhteen pelottavat, tottakai, mutta tunnut kyllä pärjäävän ilman pettäjääkin. Luota itseesi, puhu ystävillesi tarvitsemastasi tukiverkosta eron jälkeen.
Anna vuosi mennä, sure, itke itkusi. Ja huomaat, sinä selviät.
Ero ei ole helppoa, ei kuulukkaan olla, muutenhan ei välittäisi.
Älä missään nimessä etsi heti uutta vaan nauti itsestäsi, ajastasi, vapaudestasi, ole itsekäs.
Ikävä toista uutta ihmistä, uutta suhdetta, nousee itsestään jos on noustakseen. Eikä elämä lopu sinkkuna.
"joka kerran kun päätän lähteä ja sen sanon, mies saa jälkeen puhuttua minut ympäri."
Siispä riuhtaise. Täytä yksin erohakemus, lähetä/vie käräjäoikeuteen ja niin homma edistyy. Kun se on tehty kerro miehellesi.