Mulla ei ole ystäviä

Hyvä asenne sinulla kuitenkin kun käyt ja kuljet, kyllä ystävä(t) vielä vastaan tulee :)
Yksi vinkki olisi tarjota mutta en tiedä päteekö sinuun ollenkaan: Älä puhu negatiivisia asioita tai ongelmista yms, ainakaan tutustumisen alkuvaiheessa.
Sellainen positiivisuus vetää ihmisiä puoleensa ja negatiivisuus loitontaa.

Oma kaveripiirini ja ystäväni ovat käytännössä opiskeluajoilta lähtöisin ja uudet tuttavuudet taas näiden kautta tulleet elämääni. Jos sinulla on joku vanha kaveri/tuttu niin ainahan voisit lämmitellä niitä vanhoja, olisi pohjustus jo valmiiksi.

Tsemppiä!

Minulla on ystäviä muutama, mutta aika harvoin nähdään, ja itsellänikin samanlaista kokemusta kuin sinulla eli 11 vuotta kiusaamista.

Netti on varmaan ainut paikka, josta saa ystäviä jos se ei tosielämässä onnistu, täältäkin siis kannattaa etsiä.

Kyllä vielä vastaan tulee ihminen, joka ottaa ystävyytesi mielellään vastaan. Ihmisiä on niin erilaisia, jotkut eivät rupea innolla uuteen ystävyyssuhteeseen, jotkut taas innolla. Mutta olen huomannut, että omien mielipiteiden rohkeasti kerominen, suora juttelu jne. vaikka ihmisille joille et yleensä puhu, auttaa paljon.

Itsellänikin oli vielä muutama kuukausi sitten niin paljon ystäviä, etten ikinä ollut yksin. Lisäksi olin heidän kanssaan lähes joka päivä. Sitten yläasteelle siirtyessä se kaikki vaan muuttui niin kauhean äkkiä. En edes tiedä että miten ihmeessä tässä näin kävi, mutta yht'äkkiä minulla oli vain yksi hyvä ystävä, ja muut selvästi "hylkäsivät" meidät ja olivat ryhmänä toisten kanssa. Joka päivä koulussa vain yhden kaverin kanssa, mutta olen todella iloinen, että ollaan vielä ystävät. Mutta silti se vain sattuu niin paljon kun muistelee niitä ihania entisiä aikoja kaikkien kavereiden kanssa, ja sitten nyt kun se kaikki vain katosi. En ennen ikinä pystynyt edes kuvittelemaan että se voisi niin vain muttua.
Pian kohtasin tapahtuneesta johtuvia uusia ongelmia. Menetin ystävien katoamisen myötä suurimman osan sosiaalisuudestani, ja saatoin olla jopa viikkoja ilman minkäänlaista sen kummempaa seuraa. Joka ikisestä päivästä tuli samanlaista, ja tuntui kuin jokainen päivä olisi vain selviytymistä, eikä pystynyt nauttia mistään. Alkoi olla vaikeaa puhua enään kenellekkään. Ja tässä sitä nyt ollaan. Joskus se ei tunnu niin pahalta, joskus se taas kouraisee kovasti, mutta olen yrittänyt olla enemmän muiden kanssa ja saada iloa pienistä voitoista. Mikään ei kuitenkaan tunnu samalta kuin ennen.

Monet sanoo, että tämä on vähän kuin yläasteen "vaihe", mutta se tuntuu silti niin pahalta.

Saimpahan itsekin avautua. Voimia sulle, tee kaikkes sen eteen mitä haluat :)