Täytän tänä vuonna 50 ja se on minulle iso virstanpylväs. Vasta nyt alan todella ymmärtämään jotain elämästä ja omasta elämästäni, jonka alkuosa kului isäni ikeen alla.
edesmennyt isäni oli sadistinen tyranni joka melkein tuhosi minut. En tiedä tekikö hän omalla tavallaan minusta vahvemman ja itsenäisemmän, tahtomattaan, mutta nyt alan pystyä antamaan hänelle anteeksi. Kun hän kuoli lähemmäs kaksikymmentä vuotta sitten, en edes mennyt hänen hautajaisiinsa, koska vihasin häntä niin paljon.
Isäni oli sen verran nuori ettei ehtinyt joutua rintamalle, mutta jotain siitä kyllä oli häneen jäänyt, sillä minulle armeija-aika oli lomakoti verrattuna siihen kotielämään jota olin joutunut elämään "lapsuudenkodissani".
Isäni ei juonut, tupakoi kylläkin, mutta hän oli koti-tyranni jolle mikään ei kelvannut, kukaan ei ollut tarpeeksi hyvä, eikä ainakaan yhtä hyvä kuin hän. Töistä tultuaan isäni sai raivokohtauksen jos ruoka ei ollut tarpeeksi nopeasti pöydässä ja oikeastaan hän raivosi melkein aina kun ei ollut vapaalla ja silloin kun oli, hän oli metsässä, tekemässä mitä, kalastamassa? metsällä?
Koskaan en häntä kohtaan tuntenut mitään muuta kuin pelkoa, vasta vanhempana opin ajattelemaan että kotoa voi muuttaa pois. Äitini ei muuttanut, hän oli aina loppuun asti se hiljainen ja nöyrä, yksinkertainen ihminen joka pelkäsi koko maailmaa. Tunnen katkeruutta isääni kohtaan joka nöyryytti äitini täriseväksi ihmisraunioksi joka sai vasta isän kuoleman jälkeen hetken hengähtää. Erota hän ei voinut.
Mikään mitä koskaan tein ei koskaan ollut tarpeeksi hyvää isälle, paskalle, joka varmasti rakasti sitä että sai nöyryyttää muita. Olin tumpelo, paskahousu, ämmä, mitä tahansa. Jos joskus menimme yhdessä jonnekin, kalaan, kylälle, aina se tapahtui ahdistavan hiljaisuuden vallitessa, isän sätkän hiljaisesti ritistessä. En ihmettele sitä että meillä ei käynyt kuin muutamia isän sukulaisia.
Kun tulin teini-ikään, niin asiat kärjistyivät entisestään ja kun sain mahdollisuuden muuttaa kotoa pois, niin se oli todella raivokas tapaus.Sen jälkeen minua ei kotona juuri näkynyt, äitiäni tapasin kodin ulkopuolella ja häntä rakastan vieläkin.
Jos isäni olisi ehtinyt tavata kumppanini ja olisin ehtinyt kertoa hänelle siitä, hän olisi varmaan lopullisesti räjähtänyt.
Onneksi elämässäni on ollut muita ihmisiä joita olen voinut pitää esikuvina, kiitos siitä.
Mutta omakin isä voi olla vihollinen.
edesmennyt isäni oli sadistinen tyranni joka melkein tuhosi minut. En tiedä tekikö hän omalla tavallaan minusta vahvemman ja itsenäisemmän, tahtomattaan, mutta nyt alan pystyä antamaan hänelle anteeksi. Kun hän kuoli lähemmäs kaksikymmentä vuotta sitten, en edes mennyt hänen hautajaisiinsa, koska vihasin häntä niin paljon.
Isäni oli sen verran nuori ettei ehtinyt joutua rintamalle, mutta jotain siitä kyllä oli häneen jäänyt, sillä minulle armeija-aika oli lomakoti verrattuna siihen kotielämään jota olin joutunut elämään "lapsuudenkodissani".
Isäni ei juonut, tupakoi kylläkin, mutta hän oli koti-tyranni jolle mikään ei kelvannut, kukaan ei ollut tarpeeksi hyvä, eikä ainakaan yhtä hyvä kuin hän. Töistä tultuaan isäni sai raivokohtauksen jos ruoka ei ollut tarpeeksi nopeasti pöydässä ja oikeastaan hän raivosi melkein aina kun ei ollut vapaalla ja silloin kun oli, hän oli metsässä, tekemässä mitä, kalastamassa? metsällä?
Koskaan en häntä kohtaan tuntenut mitään muuta kuin pelkoa, vasta vanhempana opin ajattelemaan että kotoa voi muuttaa pois. Äitini ei muuttanut, hän oli aina loppuun asti se hiljainen ja nöyrä, yksinkertainen ihminen joka pelkäsi koko maailmaa. Tunnen katkeruutta isääni kohtaan joka nöyryytti äitini täriseväksi ihmisraunioksi joka sai vasta isän kuoleman jälkeen hetken hengähtää. Erota hän ei voinut.
Mikään mitä koskaan tein ei koskaan ollut tarpeeksi hyvää isälle, paskalle, joka varmasti rakasti sitä että sai nöyryyttää muita. Olin tumpelo, paskahousu, ämmä, mitä tahansa. Jos joskus menimme yhdessä jonnekin, kalaan, kylälle, aina se tapahtui ahdistavan hiljaisuuden vallitessa, isän sätkän hiljaisesti ritistessä. En ihmettele sitä että meillä ei käynyt kuin muutamia isän sukulaisia.
Kun tulin teini-ikään, niin asiat kärjistyivät entisestään ja kun sain mahdollisuuden muuttaa kotoa pois, niin se oli todella raivokas tapaus.Sen jälkeen minua ei kotona juuri näkynyt, äitiäni tapasin kodin ulkopuolella ja häntä rakastan vieläkin.
Jos isäni olisi ehtinyt tavata kumppanini ja olisin ehtinyt kertoa hänelle siitä, hän olisi varmaan lopullisesti räjähtänyt.
Onneksi elämässäni on ollut muita ihmisiä joita olen voinut pitää esikuvina, kiitos siitä.
Mutta omakin isä voi olla vihollinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei,
kylmät väreet kulkivat ihossani lukiessani kertomustasi. Kuinka isä voi olla noin raaka lapselleen? Uskomatonta! Olen kokenut myös henkistä/ruumillista väkivaltaa, mutta en lähestulkoon sinunlaistasi. Toivotan sinulle mukavaa 50-juhlaa ja kaikkea hyvää tuleville vuosille! Marianne
Isäsi ei ollut sodassa, mutta hän oli sodan kokeneen sukupolven kasvatti. Siis sen sukupolven, joka siirsi sotatraumansa suoraan omiin lapsiinsa. Silloin ei ollut minkään laisia briiffinkejä sun muita selviytymiskeskusteluja olemassa, vaan kaikki padottiin mielen mutkaan. Sieltä ne putkahtelivat keskelle elämää sotkien ja pilaten perheen ja etenkin kasvavien lasten tulevaisuuden.
Toi sun isäs kuullostaa ihan samanlaiselta kun oma jo edesmennyt ukkini... joka tyrannisoi samalla tavalla omaa perhettään..
Mutta eipä pojastaan polvi parantunut... aika paljon noita tyrannin piirteitä siirtyi omaan isääni... ja huonot on välit meilläkin, siis välejä ei ole 10 vuoteen ollut... Samanlaista huutamista ja silmitöntä raivoa oli oma lapsuus täynnä!
Nyt taasen pidän itseäni tarkasti silmällä etten omalle lapselle noita suvun ikäviä juttuja siirtäisi.. Juurta jaksain olen kaiken miehelleni kertonut, ja käskenyt häntäkin pitää minua silmällä, jotten ala pienimmässäkään määrin toimimaan samoin... Mistäs sitä koskaan tietää, kun ei ole tervettä perheenmallia koskaan nähnyt.. Ainoa mitä voin tehdä on yrittää parhaani.
Olen ihan samaa mieltä: oma isäkin voi olla vihollinen!!!
Niiin, hmmm ... Tai sitten on itse itsensä suurin vihollinen, kun ei ymmärrä eikä silloin osaa, pysty, kykene antamaan anteeksi ja unohtamaan. Sillä anteeksihan ei anneta jonkun toisen vuoksi vaan oman itsen takia.
Etkö koskaan puhunut isäsi kanssa siitä että miksi hän oli tuollainen? Eikö hän halunnut puhua?
Keskustelu vaatii kaksi osapuolta. Jos toinen on haluton tai ymmärtämätön niin se ei toimi.