Puoltoista vuotta etäsuhteessa eronneen miehen kanssa, jolla lapsia edellisestä liitosta. Molemmat hyvinkin aikuisia ihmisiä. Mies on ihmisenä helmi. Siis todella helmi, en keksi hänestä ihmisenä mitään negatiivista. Ja voinpa sanoa, että omassa ja lähipiirin elämässähän on selkärangattomia ja sydämettömiä yms tapauksia nähty. Voisin hyvin ajatella eläväni hänen kanssaan hamaan tappiin asti. Enkä siis tarkoita naimisia, enkä kihloja enkä yhdessä asumistakaan välttämättä - en halua todellakaan hätäillä moisten asioiden kanssa. Mutta siis olen rakastunut niin isosti ja syvästi kun nyt voi. Ilman ruusunpunaisia silmälaseja ja päiväunia. Yhdessä ollessamme viihdymme, nautimme, harrastamme paljon, ja välillä vain olemme.
Ainoa ongelma - mies tuntee suurta syyllisyyttä siitä, että on "hylännyt" lapsensa. Siis siinä mielessä, että on hän ollut avioerotilanteessa useampi vuosi sitten lähtevä osapuoli. Isänä hän on edelleen mielestäni mitä parhain ja omistautuvin ja rakastavin - enpä parempaa voisi toivoa kenellekään. Näkee lapsiaan vähintään viikoittain, lapset asuvat hänen luonaan vähän alle puolet ajasta. Mutta siis miehelle lapset ovat elämän ykkösasia - niin kuin pitää ollakin.
Puolitoista vuotta tallattu samaa polkua. Lapset eivät ole kertaakaan olleet käymässäkään minun kotonani. Minä en ole kertaakaan ollut yötä miehen kotona yhtä aikaa hänen lapsiensa kanssa. Se ei vaan käy. Lasten ollessa miehen luona yhteydenpito hiipuu radikaalisti. Mies on jopa sanonut, että lasten kotona ollessa hän ei oikeastaan mielellään juttele puhelimessa, koska pitkät puhelumme vievät aikaa pois lapsilta.
Mies on sanonut ja näyttänyt "tykkäävänsä" minusta. Jossakin vaiheessa menin kuitenkin kysymään, että onkos tämä nyt hänelle sitten vain satunnaista hupia yksinäisiin hetkiin. Merkitsen hänelle kuulemma tietenkin enemmän, mutta jos kävisi niin, että lapset eivät minusta tykkää, niin sitten hän jättäisi minut. Hmm...kahden murkkuikää lähestyvän lapsen isän suusta sanottunahan tämä tarkoittaa näin naisen logiikalla sitä, että voin vetää itseni parisuhdehirteen samoin tein.
En pääse tuosta lausahduksesta yli, vaikka mies jälkeenpäin selittelikin, että ei hän sitä nyt ihan niin tarkoittanut. Mitäpäs tekisitte, kanssasisaret?
Ainoa ongelma - mies tuntee suurta syyllisyyttä siitä, että on "hylännyt" lapsensa. Siis siinä mielessä, että on hän ollut avioerotilanteessa useampi vuosi sitten lähtevä osapuoli. Isänä hän on edelleen mielestäni mitä parhain ja omistautuvin ja rakastavin - enpä parempaa voisi toivoa kenellekään. Näkee lapsiaan vähintään viikoittain, lapset asuvat hänen luonaan vähän alle puolet ajasta. Mutta siis miehelle lapset ovat elämän ykkösasia - niin kuin pitää ollakin.
Puolitoista vuotta tallattu samaa polkua. Lapset eivät ole kertaakaan olleet käymässäkään minun kotonani. Minä en ole kertaakaan ollut yötä miehen kotona yhtä aikaa hänen lapsiensa kanssa. Se ei vaan käy. Lasten ollessa miehen luona yhteydenpito hiipuu radikaalisti. Mies on jopa sanonut, että lasten kotona ollessa hän ei oikeastaan mielellään juttele puhelimessa, koska pitkät puhelumme vievät aikaa pois lapsilta.
Mies on sanonut ja näyttänyt "tykkäävänsä" minusta. Jossakin vaiheessa menin kuitenkin kysymään, että onkos tämä nyt hänelle sitten vain satunnaista hupia yksinäisiin hetkiin. Merkitsen hänelle kuulemma tietenkin enemmän, mutta jos kävisi niin, että lapset eivät minusta tykkää, niin sitten hän jättäisi minut. Hmm...kahden murkkuikää lähestyvän lapsen isän suusta sanottunahan tämä tarkoittaa näin naisen logiikalla sitä, että voin vetää itseni parisuhdehirteen samoin tein.
En pääse tuosta lausahduksesta yli, vaikka mies jälkeenpäin selittelikin, että ei hän sitä nyt ihan niin tarkoittanut. Mitäpäs tekisitte, kanssasisaret?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kanssasisaret ei näemmä vastaa niin kanssamies voi vastata väliin, vai?
Mun mielestä kuulostaa hyvin oudolta tuo miehen käytös. Voin ottaa esimerkkiä omasta elämästäni..
Eronnut, 2 poikaa jotka joka toinen vkl mun luona. Eron jälkeen toki treffailin naisia mutta en antanut kenenkään noista deiteistä tai siis lyhyistä suhteista (2-4kk) nähdä lapsiani. Ajattelin asian niin että vasta kun olen varma että asiasta tulee jotain niin nainen saa tavata lapsiani.
Silti noina yh-viikonloppuina pidin deitteihini maltillisesti yhteyttä ja etenkin kun mulla on myös aika nuoret muksut niin onhan niillä nukkumaanmenoajat jonka jälkeen kykenin taas jutskaamaan deittini kanssa joko puhelimessa tai feississä tms. somessa ihan täysillä ja niin teinkin.
Tarkoitan että koska olin oikeasti vielä naisesta kiinnostunut niin pidin yhteyttä yllä vaikka olis lapset olleet mun luona. Etenkin jos olivat nukkumassa. Koska minähän olin KIINNOSTUNUT naisesta.
Ei ne lapset nyt niin suuri este voi olla ettei voi yhteyttä pitää, mun mielestä teidän hommassa haisee palaneen käry, valitettavasti. Ja mieheltä on turha kysellä "rakastatko" tai uskoa rakkauden vakuutteluihin jos käytös on tuota luokkaa.
Asiahan on niin että ihminen on rakastuneena ihan yhtä tyhmä iästä riippumatta eli jos toisesta oikeasti välittää niin varmasti löytää keinot ottaa kontaktia. Elikkä mun mielestä kuulostaa miehen selittelyiltä että lapset on tukkeena.. ei toimi mulle. Jokin muu syy on olemassa mitä se ei sulle kerro, sulla on sittenkin ne ruusunpunaiset lasit, et oo kattonu peiliin riittävän tarkasti tai pitkään.
Sittemmin tapasin tämän oikean naisen, hän sai tavata lapseni ensimmäisen kerran muutaman kuukauden tiiviin seurustelun jälkeen koska siihen mennessä olimme jo puhuneet niin paljon kaikesta intiimeistä asioista että tiesin hänen olevan se oikea tyyppi minulle. Sittemmin nuorimmainen on välillä hiipinyt yöllä meidän väliin nukkumaan kun on nähnyt painajaisia. Sopii meille molemmille. Aivan kuten hänkin tietää että autan hänen lapsiaan kaikin tavoin enkä hylkää, mun ovi on aina auki hänen lapsilleen vuorokauden ajasta riippumatta, aivan kuten omilleni.
Kihloissa ollaan, jonakin päivänä kenties avioliitossa mutta otamme rauhallisesti koska paljon on asioita järjestettävänä koko porukan kesken. Sen eteen tehdään töitä mutta yritetään välttää stressiä, pitää hauskaa.
Eli mun silmin nähtynä toi sun "miehes" ei välitä susta riittävästi tai sitten se valehtelee sulle, pitää lapsia kilpenä ja tapailee exää tms. Mutta joku tuossa hommassa mättää jos ei kykene olemaan avoin ja rehellinen. Sellainen mies, kuten itse olen, löytäis varmasti keinot pitää yhteyksiä yllä vaikka lapset onkin jaloissa häsäämässä. Voisin vaiks ruoanlaiton lomassa komentaa lapset huoneisiinsa leikkimään jos eivät kerran viitte auttaa ja jauhelihaa paistaessa voisin pirautella tai pistää tekstaria.
Ikävää olla pahanilmanlintu mutta joku tuossa teidän jutussa löyhkää ja pahasti ja haju tulee sieltä miehen suunnasta. Sinä olet hyväuskoinen. Hyvä luonteenpiirre sinänsä koska se kertoo rehellisyydestä mutta omistaja polttaa helposti näppinsä :(
Toivon kuiteski kaikkea hyvää sulle, pärjäile.
" Merkitsen hänelle kuulemma tietenkin enemmän, mutta jos kävisi niin, että lapset eivät minusta tykkää, niin sitten hän jättäisi minut"
Tuohon vielä semmoinen kommentti että lapset eivät saa määritellä AIKUISTEN elämää tuolla tavoin. Aikuinen rakastuu toiseen aikuiseen ja määrittelee lasten elämän siitä näkökulmasta. Muutenhan määräysvalta on lapsilla. Toki asiat pitää hoitaa hienovaraisesti ja etenkin YHDESSÄ jos parisuhdetta rakennellaan. Lapsia pitää toki kuunnella mutta heidän mielipiteensä ei ole mikään laki.
Ihan sama että mun koira ei diggaa kun mä syön makkaraa koska sen mielestä sen pitää saada syödä kaikki makkarat, lol.
Aikuisuus on paljon muutakin kuin periksiantamista lapsille. Elämässä ei kaikki aina oo nin kivaa, se on lastenkin opittava ja kestettävä. Tietysti aikuiset yhdessä pyrkivät asioita korjaamaan.
Kiitos kanssamiehelle kommenteista. Ehkäpä hyvä kuullakin nimenomaan miehinen mielipide. Jos edes yksi ihminen on kanssani samaa mieltä siitä, että tässä suhteessa eivät osapuolet ihan tasatahtia mene ja siitä että sen oikean kohdalla eivät lapset määräisi täysin askelmerkkejä, niin voin antaa itselleni edes synninpäästön siitä, että en ehkä mikään ylivaativainen paskiainen itse ole. Ehkä sitten yliantavainen. Täytyy tarkistaa rillien väri, katsoa peiliin vielä kerran ja laittaa lihaisat kabanossit koirankupin sijasta omalle lautaselle. Lol.
Ihanaa jatkoa teille!
Otsikosta juolahti: luin sellaisen kirjan kuin Sata tapaa tappaa sielu, joka kertoo narsismista. Siinä sanottiin, että jos parisuhde tuntuu liian hyvältä, niin hyvältä, ettei oikein voi uskoa, niin on parasta terästää itsensä pakoasetelmiin, sillä oikea todellisuus ei sitten olekaan niin hyvä.
Mies joka hylkää lapsensa EI ole helmi.
Ja samaa mieltä kirjoittaja Ns. satumaan kanssa.
Ehkä mies kokee niin voimakasta syyllisyyttä lastensa hylkäämisestä, että sen takia ajattelee, että jos lapset ei tykkää, niin jättää. Mutta ilmeisesti teidän suhde ei ole se mitä te molemmat haluatte, voitko tyytyä tuohon tilanteeseen? Jos voit, ei kai mitään ongelmaa edes ole. Jos ahdistaa, niin ala etsiä uutta onnea. Vaikuttaisi kyllä siltä, että et ole miehelle yhtä tärkeä, kuin hän on sinulle. Vaikea mennä sanomaan ulkopuolisena.
Olen samaa mieltä kyllä että mieskin voi kokea syyllisyyttä, eipä siinä mitään, olen kokenut itsekin toisinaan. Siinä olisikin hieno mies kun ottaa lapset noin hyvin huomioon.
Mutta silloin mies ei ole valmis parisuhteeseen jos lapset menee kaiken edelle.
Aikuisten parisuhde on aikuisten parisuhde, se ei tarkoita että lapset hylätään tms. vaan sitä että kaksi aikuista välittää toisistaan ja ottaa huomioon kaikkien suhteeseen liittyvien tunteet ja välittävät myös heistä. Aikuisilla pitäisi olla kyky rakentaa homma siihen jamaan että kaikilla on hyvä olla, niin lapsilla kuin aikuisillakin. Tietysti se edellyttää uhrauksia, voittoja, pettymyksiä.. Mutta aikuisten pitäisi hallita asioiden tilaa, ei lasten.
Hyvän parisuhteen alkupiste ja pointti on siinä että molemmat kunnioittavat ja rakastavat toisiaan, sen jälkeen on mahdollisuus korjata rikki menneitä asioita.
Mä olen samaa mieltä sun kanssa. Mulle tuli jossain ketjussa kakkaa niskaan, kun kerroin, ettei nainen/mies ole valmis parisuhteeseen jos lapset menee kaiken edelle. Siinä ketjussa tuotiin hyvin vahvasti esille se, että vain huono vanhempi jättää sen tekemättä. Ja sitten ihmetellään, miten ei suhde onnistu, kun rynnätään esim. treffeiltä hoitamaan ripuloivaa lasta, joka on jo huolehtivan aikuisen seurassa. Eikö ihmiset osaa päästää äidin/isän roolista välillä irti? Ei lapset mene rikki, jos he ei saa koko ajan vanhempansa huomiota.
Uuden parisuhteen luominen lasten kanssa on vaikeaa. Se vaatii aikaa. Mutta se vaatii myös sitä, että ottaa huomioon kaikki osapuolet. Asettamatta ketään tärkeämmäksi kuin toista. Mulle mun mies ja lapset on samalla viivalla. Kaikkia rakastan samalla tavalla ja näytän sen kaikille tasapuolisesti.
"Mulle mun mies ja lapset on samalla viivalla. Kaikkia rakastan samalla tavalla ja näytän sen kaikille tasapuolisesti"
Erittäin terve asenne, munkin mielestä asian pitää olla juurikin noin.
Ja jos porukassa sattuu olemaan yksilö joka tarvitsee enemmän tukea ja apua kuin toinen, vahvempi yksilö, niin se apu heikommallee suotakoon. Kysymys ei ole ns. "lellimisestä" vaan siitä että apua tarvitsevaa autetaan. Riippumatta onko kyseessä lapsi vai aikuinen. Kyse on inhimillisyydestä.
Aikaa joka hiipii
sua kuljettaa pois jalanjälkineen
tartun hetkiin muistoihini kii
kuin tuuli repaleiseen purjeeseen
En mitään, en ketään
alla ikivanhan auringon
en mitään, en ketään
enemmän kuin sua
En mitään, en ketään
alla ikivanhan auringon
en mitään, en ketään
enemmän kuin sua..."
- Juha Tapio -
Sitä sanotaan
Mennyttä ei takaisin voi saada
Eikä tulevaa kannata jäädä oottamaan
Jus sulla kerran on joku josta oikeesti välität
Niin pidä siitä kii
Älä usko kyynisiin lauseisiin
Hyvää yötä ja huomenta
Ehdit myöhemmin nukkua
24 tuntia toivottavat sulle onnea
Hyvää yötä ja huomenta
Hei älä vielä luovuta
Kaikella on hintansa
Mut mikään ei oo vielä mahdotonta
Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään
Turha pelätä laukausta,
Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa
- Don Huonot -
Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
Ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa
Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
Ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu
Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa
Sama se vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään
Sama se jos et sinä opi vielä siitäkään
Tärkeintä on ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan
Jonkunhan on uskottava että vielä rakkaus voittaa
- Janna -
Keskustelun aloittajan kuulumisia. Nyt olemme olleet yhdessä jo liki 4 vuotta, siitä puolet kihloissa. Asumme edelleen pienen välimatkan päässä toisistamme, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen mies on ottanut minut osaksi perhettä. Mies lapsineen on silloin tällöin yökyläreissussa minun luonani, minä olen vähän väliä viikonloppua heidän luonaan. Teemme yhdessä reissuja, harrastamme, olemme onnellisia. Vietämme aikaa myös kahdestaan, kun lapset ovat äitinsä, mieheni exän luona.
Viimeisin vuosi on kuitenkin ollut henkilökohtaisesti melko raskas molemmille. Mieheni sairastui masennukseen, josta punnersimme ylös ja ulos yhteisvoimin. Itse olen yrittänyt samalla toipua läheisen ihmisen kuolemasta ja olla uupumatta kokonaan työni alle.
Olen miettinyt kovasti mieheni asennetta. Hänen lastensa läsnäollessa on väsymyksen, surun tai apeuden näyttäminen ehdottomasti kielletty. Näistä asioista puhuminen lasten läsnäollessa on kielletty. Lasten läsnäollessa on esitettävä iloista ja pirteää, vaikka henki menisi. Tämä on ollut minulle raskaan vuoden mittaan toisinaan varsin vaikeaa. Saattaisin rankan viikon jälkeen kaivata halauksen, juttuseuraa, tukea, kuuntelijaa...mutta lasten läsnäollessa on pidettävä yllä esitystä. Koen jääväni monesti täysin ilman tukea, mikä on aiheuttanut hankausta. Enkä toki tarkoita, että alkaisimme itkeä asioita läpi pitkällisesti lasten läsnäollessa...mutta eivät lapset varmaankaan rikki menisi, jos mies vaikka heidän läsnäolleessaan halaisi ja kysyisi, miten jaksan. Tai jos minä sanoisin asiallisessti ilman mitään draamaa, että olen raskaan työviikon jälkeen hieman apea.
Ja pieni yksityiskohta, johon haluaisin kanssaihmisten mielipiteen. Onko teistä normaalia, että 4 vuotta seurustellut pariskunta nukkuu lasten läsnäollessa erillään. Miehen kotona ollessamme minä siis nukun sohvalla, mies nukkuu varhaisteini-ikäisen poikansa kanssa. En ole siitä tehnyt numeroa...vasta nyt ihan viime aikoina olen alkanut asiaa pohtia...kun itse olen heikoilla ja kaipaisin joskun kovasti kainaloa.
En tiedä...ovatko silmäni kovin kroonisesti siniset?
Tuohan on henkistä väkivaltaa. Että sinua kielletään näyttämästä tunteita, näyttelemään iloista. En yhtään ihmettele, että mies on masentunut, koska ei ole ilmeisesti saanut itsekään tunteitaan näyttää, eikä asioista puhua.
Joo, ja ei todellakaan ole kovin normaalia, että nukutte erillänne, ja että mies nukkuu poikansa kanssa. Mikä ihmeen juttu se on? Minkä ikäinen poika on? Millainen tyyppi muuten? Vaikuttaako vetäytyvältä, masentuneelta? Tiedätkö mitään lasten äidistä? Tai ylipäänsä miehen erosta sen enempää? Sanoit, että hän tuntee hyljänneensä lapsensa. Mistä tämä puolestaan johtuu, onko kertonut? Miten nukutte, jos lapset ovat sinun luonasi yökylässä? Nukkuuko mies silloinkin poikansa kanssa, ja sinä sohvalla?
Jos olisin tuossa tilanteessa en malttaisi olla kysymättä miehen ex-vaimon kantaa eroon ja miehen ja pojan väliseen suhteeseen. Sen verran outo ja hämärä tapaus. Nukkuiko mies pojan kanssa jo ennen parin eroa?