Mutta millä kohtaa kannattaa lopettaa odottaminen, kun ajattelee jäljellä olevaa elämäänsä keski-iässä? Yksikään nainen ei pysty enää kokenutta miestä täysin viemään.
"Hyvää kannattaa odottaa"
kokenut mies
174462
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Miksi pitäisi odottaa jotain sellaista, mitä ei kenties tule koskaan tapahtumaan?
Heti, kun sinä olet tarpeeksi hyvä jollekin naiselle, sinä olet päässyt maaliisi. Jos lähdet tuolta kaikentietävältä /ylimieliseltä pohjalta, että sinua ei kukaan voi saada, et sinä voi löytää ketään.
Odotat niin kauan, kunnes oikea sattuu kohdalle. Ei ole sen arvoista ottaa sitä ensimmäistä vastaantulevaa; kaduttaa kuitenkin sitten kahden lapsen ja omakotitalon jälkeen. Tuskin kaupassakaan ostat siideriä, jos olut on loppu. Huono vertaus, mutta ajaa asiansa.
Ja kun olet odottanut ikään 40-50 asti sitä oikeaa, voit pikkuhiljaa antaa odotusjännityksen hiipua ja ruveta totuttelemaan ajatukseen yksinäisestä vanhuudesta.
Ehkä ei kannata pelkästään odottaa vaan myös tehdä jotain löytääkseen?
Ketähän naista edes kiinnostaa passiivisesti kädet ristissä yrmöttävä mies, jonka asenne on jos se, ettei kukaan nainen kelpaa.
Aikuisten elämässä suhteet voivat olla kevyemmänkin laatuisia, niin ettei tarvitsekaan ajatella, että toisen kanssa oltaisiin täysillä. Voihan toinen olla siinä oman elämän rinnalla aika ajoin mukavana seurana ja kumppanina. Ehkä pieni rakkaudenliekki on elämässä kumminkin ihan kiva, kuin täysin kylmettynyt elämä ilman minkäänlaista kipinääkään.
Minulle ainakin kelpaa kumppaniksi ihan keskinkertainen hyvällä sydämellä.
Kuulostaa mukavuusavioliitolta minun korviini. Jos jaksaa odottaa, niin odotus saatetaan palkita. Jos ei kuitenkaan tärppää, voi olla tyytyväinen ettei sortunut sellaiseen, jota ei oikeasti pidä oikeana itselle.
Mukavuussuhde kuulostaa hyvältä, avioliittoa en edes kaipaa. Mikäs sen mukavampaa, kuin suhde ihmisen kanssa, jota rakastaa ja joka rakastaa minua. Ei tarvitse asua yhdessä, eikä jakaa kaikkea elämää yhdessä, kunhan sen verran vietetään aikaa yhdessä, kun molemmille sopii.
Nelikymppisenä ja useita suhteita kahlanneena totesin, ettei sellaista olekaan, kuin "se oikea". Niin moni "minulle oikea" osoittautui vääräksi ajan saatossa. Minulle riittää, että molemmat rakastamme toisiamme ja viihdymme toistemme seurassa sen minkä viihdymme.
Rakkautta vailla elämä on kylmää ja köyhää. Kuolinvuoteellani voin ainakin sanoa rakastaneeni, kohteet vain ovat saattaneet vaihtua.
Saattaa olla aika hankalaa löytää sellaista kumppania, joka rakastaa, mutta ei kuitenkaan halua jakaa juurikaan muuta kuin hiukan vapaa-aikaa. Minusta tällaisessa suhteessa ei ole minkäänlaista sitoutumista toiseen. Jos olet löytänyt sellaisen ja tunnet itsesi tyytyväiseksi (ja toinenkin tuntee), niin silloin kaikki on mitä mainioimmin. Mutta oma ja kuulopuheiden perusteella aika monen muunkin mielipide on, että sen oman rakkaan kanssa jaetaan paljon enemmän, jos halutaan suhteen kestävän ja että uskottomuutta ei ole puolin eikä toisin. Tämän takia haluan odottaa sitä oikeaa, vaikka sitä ei sitten kuitenkaan löytyisikään.
Jaa, mistään pelkästä vapaa-ajan vietosta ei olekaan kyse, vaan tehdään kaikenlaisia asioita yhdessä. Työajat erikseen tietenkin, mutta muuten ihan miten vain, mutta ei ole hinkua asua yhdessä, eikä tehdä ihan kaikkea yhdessä. Onhan sentään muutenkin jokaisella harrastuksia ja muuta sosiaalista elämää, vaikka olisikin naimisissa ja asuttaisiin yhdessä.
Tietenkin ihmiset voivat olla sitoutuneita toisiinsa millaisissa suhteissa tahansa, vaikka loppuelämäksi, mutta miksi ihmeessä siihen muka tarvittaisiin yhdessä asumista ja paitanajaperseenä menemistä?!
Mitähän uskottomuutta voi ollakaan, kun rakastelua piisaa kylliksi. Naimisissa olevia miehiä ei ainakaan pidättele mikään, nettitreffeillä on hurjasti vipinää samoin live-elämässäkin :D
Ei se kuules ystävä hyvä takaa yhtään mitään loppuelämän rakkautta ja uskollisuutta, että mennään naimisiin ja asutaan yhdessä. Ns. varmalla pohjalla ja "tämä on se oikea" alkavat suhteetkin ajan kanssa voivat tomuttua yhtä lailla, kuin epävarmemmallakin pohjalla olevat.
Odottelut ovat täysin turhia. Siitä vain rohkeasti nauttimaan elämästä ja katsomaan miten pitkälle suhde kantaa.
En valitettavasti tykkää hypätä suhteeseen vain kokeillakseni kuinka pitkälle se kantaa. Mieluummin panostan yhteen kunnon suhteeseen sitten jos/kun sellainen löytyy kuin kymmeneen huonompaan. Kuten niin monessa asiassa, tästäkään ei voi oikein kiistellä. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä.
Kaikki suhteet ovat sitä, että kokeillaan miten pitkälle se kantaa. Mikään, ei siis yhtään mikään, suhde ole varmasti kuolemaan asti kestävä.
Sinä voitkin panostaa kaikella tavalla suhteeseen, mutta suhteessa on myös toinen osapuoli, joka voi yksi kaunis tai pilvinen päivä ilmoittaa, että se on loppu nyt.
Näin kävi minulle, että oli taloa, omaisuutta, kivoja matkoja, yhdessä tekemistä, naimisiinkin mentiin, sitten syntyi lapsi, ja naps, mies muuttui täysin toiseksi ihmiseksi. Siinähän sitä hampaat irvessä elettiin, kun kerran oli naimisiin menty. Toinenkin lapsi syntyi, tilanne muuttui hurjemmaksi. 20 vuotta "sen oikean" kanssa kitkuteltiin perhehelvetissä, kunnes älysin luovuttaa.
Minä näen, että erillään asumisessa on vähemmän riitoja ja kitkaa, välit säilyvät parempana, ja seksiäkin on runsaammin, nimittäin ehtivät himot kunnolla herätä, kun ei näe joka päivä. Erillään asuttaessa suhde on siis parempi, ei todellakaan se huonompi suhde. Minulle huono suhde olisi sellainen, että asutaan ja eletään tiiviisti yhdessä.
Minuakin hämmästyttää ajatus, että suhde olisi jotain, johon ryhdytään kerran elämässä varmana siitä, että se kestää loppuelämän. Seurusteluaikakin on "suhdetta" ja sen tarkoituksenahan on vasta näyttää, sovitaanko yhteen. Ei kai kukaan voi sanoa ensikohtaamisella, tai toisellakaan, että tämä on nyt se loppuelämän suhde.
Se on kyllä kieltämättä ongelmallista, jos toinen ei sitten kuitenkaan vuosien jälkeen haluakaan enää sitoutua, vaikka olisikin alusta lähtien ollut täysillä mukana. Minunlaisteni tapauksessa toiseen tutustuminen alkuvaiheessa siis korostuu vieläkin enemmän verrattuna sellaiseen ihmiseen, joka on välittömästi kokeilumielellä liikkeellä. Suuret riskithän tässä on, tiedostan sen kyllä, mutta silloin niitä isoja asioita, kuten yhteenmuuttoa, naimisiinmenoa, lapsia jne. pitää puntaroida tarkemmin ja kauemmin.
Harva suhde kestää loppuelämän, vaikka haluaisikin. Jos kuitenkin löytää sellaisen ihmisen, jonka kanssa voisi loppuelämänsä jakaa, en näe siinäkään mitään ongelmaa. Toisen ajatusmaailman muutoksia on vaikeaa ellei jopa mahdotonta ennustaa ja riskejä suhteeseen liittyy ilman näitä em. isoja asioitakin. Mikäpä tässä elämässä kuitenkaan ei olisi riskialtista, joten jos haluaa elää mahdollisimman turvallista ja ennalta-arvattavaa elämää, niin ei kannata poistua kotoa koskaan.
Ei kukaan psyykkisesti terve.
Kokeneiden miesten ongelma.
Nainen=ihminen
Mies=ihminen
Jos haluat ihmisen kumppaniksi ja siinä ohella seksiä, kiintymystä ja rakkautta tai mahdollisesti hyvän perheen niin parisuhde on ehkäpä sinuakin varten.
Jos haluat maximaalista kiihoketta, panoseuraa, naisen joka hymyilee kauniisti, on vain "hyväkäytöksinen, fiksu, hyvää matskua" tms. kliseistä... parisuhde ei ehkä ole sinua varten. Olet siihen tosiaan liian kokenut. Lopeta ihmeessä naisten edun nimeksi.
Miksi odottaa ja miksi oletus että joku veisi kokonaan? Ehkä sinun pitäisi itse tehdä jotain...
Nimimerkki "Yhtä saamaton keski-ikäinen nainen"