Hei! Kirjoitan sinkkupalstalle ehkä aiheesta mikä kuuluisi mielenterveyspalstalle...
En kuitenkaan suostu koskaan tässä elämässä olemaan mielenterveysongelmainen, enkä kirjoittamaan kyseiselle palstalle, koska se olisi kuin ensimmäisen askeleen ottaminen pimeään tuntemattomaan väärään suuntaan. Tuon askeleen sijaan mielummin vaikka tapan itseni. Olen yksin ja siksi sinkkupalsta.
Jos luet tätä tekstiä eteenpäin, tiedän, annat mulle tuomion sekopää. Ja ehkä olen ehkä en. Riippuu siitä miten sekopää määritellään....
Käyn töissä, on paljon ystäviä, harrastan aktiivisesti, olen hoikka, olen urheilullinen, olen ulospäin käytökseltäni ja olemukseltani kaikkea sitä mitä reippaan nuoren ihmisen kuuluukin olla. Hymyilen tutuille ja tuntemattomille, kuulen usein olevani aina iloinen ja niin positiivinen ja kannustava. En oikein itsekään tiedä kuinka pystyn vetämään tuollaista roolia. Olen aina menossa, juoksen pakoon yksinäisyyttä. Sadoissa kuvissa hymyilen, saan usein kuulla olevani kaunis, fb tykkäyksiä kymmenittäin, kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta; oot kaunis, ihana kaunotar......Tuntuuko musta hyvältä? Arvaa mitä, tuo mikään ei tunnu miltään. Vihaan vain itseäni, vihaan ulkonäköäni. Sairasta?
Olen aina lapsesta asti halunnut olla kaunis. Olla samanlainen kuin muut. Olla normaali. Mutta tuo toive ei toteutunut koskaan eikä voi koskaan toteutua. Omien silmieni kautta, en voi koskaan nähdä itseäni puhtaana, normaalina, kauniina naisena..
En voi näistä ajatuksista kertoa kellekään, siksi kirjoitan tänne. Tiedän, että on muitakin kaltaisiani ja tälle on kai nimikin BDD, en ole ainut. Jos joku kaltaiseni lukee tämän ja on päässyt tästä helvetistä pois, kuulen mielelläni miten. Tämä teksti tuskin liikuttaa tai kiinnostaa ketään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Yksi tarina tuhansien joukossa. Yksi tyhjä tragedia unohdettavaksi...
Haluan vain kirjoittaa ajatukseni ylös, jos ne jää viimeisikseni, niin läheiseni tietävät mitä tunsin. Mikään ei ollut heidän syytään. Tarvin apua tiedän sen, mutta sellaista apua ei ole olemassa mikä auttaisi, tarvin apua jota ei siis ole olemassa... Ongelmani ydin on se, että vihaan peilikuvaani. Erityisesti kasvojani, niin paljon, että haluan tappaa itseni, että pääsisin eroon tuosta rumuudesta. Ehkä parhaiten tätä tunnetta kuvaa se, että tahtoisin päästä vapaaksi ja irti tästä kuvottavasta rumuudesta, tahrasta, likaisuudesta, erilaisuudesta....ja ainut tie vapauteen on vain kuolla pois. Tahtoisin elää, mutta samalla tahtoisin kuolla....voiko tätä kukaan ymmärtää?
Katsoessani itseäni peilistä tunnen itseni ruman ulkonäköni vuoksi niin likaiseksi, niin rumaksi ja niin huonoksi ja niin sanoinkuvaamattoman erilaiseksi, että tahdon vain kuolla ja päästä tästä tukahduttavasta tunteesta eroon. Kaiken huipuksi, kirjoittaessani tätä, ymmärrän, että tämä kuulostaa sairaalta, hyvin sairaalta. Tätä tekstiä voisi luulla varmasti jopa provoksi, mutta ei, tämä kaikki on totta mun sisälläni.
Nämä ovat kuitenkin ne syvimmät tuneeni, joita tunnen sisälläni, olen tuntenut lapsesta asti. Olen saanut vain jotenkin kätkettyä nämä tuneet sisälleni. Toivo paremmasta, se on kai ollut kuin painava kansi synkkien tunteideni päällä, joka on saanut pidettyä nuo musertavat tunteet aisoissa, jossain sisälläni.
Mutta nyt iän myötä, tuo toivo, tuo synkkiä fiiliksiä aisoissa pitävä kansi on alkanut murentua. Toivoa ei enää ole. Ne unelmat eivät koskaan toteutuneet joita toivoin. Katson vierestä kuinka jokainen muu ympärilläni on rakastamisen arvoinen. Mä olen yksin, likainen ja ruma. Pahinta on se, että tiesin jo lapsena, että elämässäni käy näin.
Se mitä pelkäsin, se kävi toteen. Toivoa ei enää ole. Yksi päivä elämää taas takana. Jokainen päivä toistaa samaa kaavaa. Herään aamulla yksin, ja huomaan, en haluaisi enää herätä. Kotioven avatessani tervehdin yksinäisyyttä, joka kuin kuristamalla toivottaa mut tervetulleeksi kotiin. En tiedä tulevien päivien määrää, mutta jos ne ovat tällaisia samanlaisia, niin en jaksa katsoa niitä enää.
Pahinta on se ihmisten kaksinaamaisuus. Väitetään ettei ulkonäössäni ole mitään vikaa, vaikka siinä on. Rumuus tappaa elävältä, murskaa ja tukehduttaa yksinäisyydellä.
Tahtoisin olla kuin Jenny Lee, puhdas ja kaunis, virheetön nukke.Tahtoisin olla niin kaunis, puhdas ja virheetön, että joku voisi halata ja rakastaa mua.
En kuitenkaan suostu koskaan tässä elämässä olemaan mielenterveysongelmainen, enkä kirjoittamaan kyseiselle palstalle, koska se olisi kuin ensimmäisen askeleen ottaminen pimeään tuntemattomaan väärään suuntaan. Tuon askeleen sijaan mielummin vaikka tapan itseni. Olen yksin ja siksi sinkkupalsta.
Jos luet tätä tekstiä eteenpäin, tiedän, annat mulle tuomion sekopää. Ja ehkä olen ehkä en. Riippuu siitä miten sekopää määritellään....
Käyn töissä, on paljon ystäviä, harrastan aktiivisesti, olen hoikka, olen urheilullinen, olen ulospäin käytökseltäni ja olemukseltani kaikkea sitä mitä reippaan nuoren ihmisen kuuluukin olla. Hymyilen tutuille ja tuntemattomille, kuulen usein olevani aina iloinen ja niin positiivinen ja kannustava. En oikein itsekään tiedä kuinka pystyn vetämään tuollaista roolia. Olen aina menossa, juoksen pakoon yksinäisyyttä. Sadoissa kuvissa hymyilen, saan usein kuulla olevani kaunis, fb tykkäyksiä kymmenittäin, kommentteja tutuilta ja tuntemattomilta; oot kaunis, ihana kaunotar......Tuntuuko musta hyvältä? Arvaa mitä, tuo mikään ei tunnu miltään. Vihaan vain itseäni, vihaan ulkonäköäni. Sairasta?
Olen aina lapsesta asti halunnut olla kaunis. Olla samanlainen kuin muut. Olla normaali. Mutta tuo toive ei toteutunut koskaan eikä voi koskaan toteutua. Omien silmieni kautta, en voi koskaan nähdä itseäni puhtaana, normaalina, kauniina naisena..
En voi näistä ajatuksista kertoa kellekään, siksi kirjoitan tänne. Tiedän, että on muitakin kaltaisiani ja tälle on kai nimikin BDD, en ole ainut. Jos joku kaltaiseni lukee tämän ja on päässyt tästä helvetistä pois, kuulen mielelläni miten. Tämä teksti tuskin liikuttaa tai kiinnostaa ketään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Yksi tarina tuhansien joukossa. Yksi tyhjä tragedia unohdettavaksi...
Haluan vain kirjoittaa ajatukseni ylös, jos ne jää viimeisikseni, niin läheiseni tietävät mitä tunsin. Mikään ei ollut heidän syytään. Tarvin apua tiedän sen, mutta sellaista apua ei ole olemassa mikä auttaisi, tarvin apua jota ei siis ole olemassa... Ongelmani ydin on se, että vihaan peilikuvaani. Erityisesti kasvojani, niin paljon, että haluan tappaa itseni, että pääsisin eroon tuosta rumuudesta. Ehkä parhaiten tätä tunnetta kuvaa se, että tahtoisin päästä vapaaksi ja irti tästä kuvottavasta rumuudesta, tahrasta, likaisuudesta, erilaisuudesta....ja ainut tie vapauteen on vain kuolla pois. Tahtoisin elää, mutta samalla tahtoisin kuolla....voiko tätä kukaan ymmärtää?
Katsoessani itseäni peilistä tunnen itseni ruman ulkonäköni vuoksi niin likaiseksi, niin rumaksi ja niin huonoksi ja niin sanoinkuvaamattoman erilaiseksi, että tahdon vain kuolla ja päästä tästä tukahduttavasta tunteesta eroon. Kaiken huipuksi, kirjoittaessani tätä, ymmärrän, että tämä kuulostaa sairaalta, hyvin sairaalta. Tätä tekstiä voisi luulla varmasti jopa provoksi, mutta ei, tämä kaikki on totta mun sisälläni.
Nämä ovat kuitenkin ne syvimmät tuneeni, joita tunnen sisälläni, olen tuntenut lapsesta asti. Olen saanut vain jotenkin kätkettyä nämä tuneet sisälleni. Toivo paremmasta, se on kai ollut kuin painava kansi synkkien tunteideni päällä, joka on saanut pidettyä nuo musertavat tunteet aisoissa, jossain sisälläni.
Mutta nyt iän myötä, tuo toivo, tuo synkkiä fiiliksiä aisoissa pitävä kansi on alkanut murentua. Toivoa ei enää ole. Ne unelmat eivät koskaan toteutuneet joita toivoin. Katson vierestä kuinka jokainen muu ympärilläni on rakastamisen arvoinen. Mä olen yksin, likainen ja ruma. Pahinta on se, että tiesin jo lapsena, että elämässäni käy näin.
Se mitä pelkäsin, se kävi toteen. Toivoa ei enää ole. Yksi päivä elämää taas takana. Jokainen päivä toistaa samaa kaavaa. Herään aamulla yksin, ja huomaan, en haluaisi enää herätä. Kotioven avatessani tervehdin yksinäisyyttä, joka kuin kuristamalla toivottaa mut tervetulleeksi kotiin. En tiedä tulevien päivien määrää, mutta jos ne ovat tällaisia samanlaisia, niin en jaksa katsoa niitä enää.
Pahinta on se ihmisten kaksinaamaisuus. Väitetään ettei ulkonäössäni ole mitään vikaa, vaikka siinä on. Rumuus tappaa elävältä, murskaa ja tukehduttaa yksinäisyydellä.
Tahtoisin olla kuin Jenny Lee, puhdas ja kaunis, virheetön nukke.Tahtoisin olla niin kaunis, puhdas ja virheetön, että joku voisi halata ja rakastaa mua.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Toivottaisin sinut tervetulleeksi luuserikerhoon, mutta et kuulosta tarpeeksi luuserilta porukkaan mukaan. Sinun tapauksessasi kokeilisin vähentää peilejä ympäriltäni ja yrittää keksiä muuta tekemistä kuin jatkuvan ulkonäkösi miettimisen.
Niin ja kyllä sinua varmaan muutenkin pystyisi halaamaan ja rakastamaan, vaikka et mielestäsi olekaan täydellinen ulkonäöltäsi, ei ole moni muukaan.
http://www.youtube.com/watch?v=yYmYmtaEm5Q
Ihan oman terveyskeskuksen tai työterveyslääkärin kautta saisit apua. Ajanvaraus omalle lääkärille ja siellä kerrot saman minkä tänne kirjoitit ja hän kirjoittaa lähetteen psykiatrian polille.
En ymmärrä miksi nuori aikuinen valitsee pilata ainutlaatuisen elämänsä kun vaihtoehto on olemassa. Eihän tuo mitään sekopäisyyttä ole vaan jonkin asteinen pakko-oireyhtymä, joka olisi hoidettavissa todennäköisesti ssri-lääkityksellä ja keskusteluterapialla.
Kiitos vastauksestasi. Ja vinkeistäsi, mutta en ole valinnut olla ruma ja toiseksi, wn hyväksy mitään sellaisia lääkkeitä, jotka muuttaa ihmisen todellisuudentajua. Jos on niiin ruma mitä itse olen, niin eihän ole mitään järkeä syödä lääkkeitä jotka estää sua näkemästä totuutta... Silmien sulkeminen lääkkeillä ei muuta mua kauniiksi.
Et sinä totuutta tiedä siitä oletko ruma vai et. Filosofi Immanuel Kant oivalsi 1700-luvulla, että ihminen ei kykene havaitsemaan asioita sellaisina kuin ne ovat (Das Ding an sich), vaan koko todellisuus suodattuu oman mielemme koneiston kautta ihan aikaa ja avaruutta myöten. Kun ymmärrät, että todellisuus on vain oman mielesi tulkitsemaa, niin ymmärrät, että se, että koet itsesi rumaksi tai kauniiksi ei ole objektiivinen tosiasia, vaan aina sen hetkisestä mielentilastasi riippuva.
Varmasti tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat ihan objektiivisesti ottaen kauniita tai rumia ja kaikki tietää sen, mutta tämäkin on vain kulttuurimme sopimus siitä mitä kulloinkin pidetään kauniina ja vielä tämän lisäksi siihen vaikuttaa jokaisen oma tulkinta ja mieltymys jonkun kauneudesta, joka aina riippuu paljosta muustakin kuin pelkästä näköhavainnosta. Sosiaalisesti arvostettu ihminen näyttäytyy muille kauniimpana kuin hyljeksitty, vaikka objektiivisesti olisivat samannäköisiä. Tai masentuneena oma peilikuvasi näyttää rumalta ja kiinnittää huomiota jokaiseen näppyyn. Hyväntuulisena tai onnellisena sama ihminen näyttäytyy kauniina ja näppyihin ei kiinnitä huomiota tai ne tuntuu vain kuuluvan osaksi sinua.
Ongelmasi ei ole siis se, että asiat ovat tosiasiassa niin kuin ne koet, vaan se, että koet ne asiat sellaisiksi, vaikka ne eivät niin tosiasiassa ole.
Paranemisen ensimmäinen askel on myöntää olevansa sairas ja tarvitsevansa apua. En tiedä miksi et halua ottaa apua vastaan, etkö halua leimaantua sairaaksi vai koetko niin paljon ristiriitaa elämänhalun ja kuolemanhalun kanssa, että et sen takia pysty hakemaan apua.
"Niin kauan kuin on elämää on toivoa." Tuo pitää sinun kohdallasi täysin paikkansa. Toivot elämäsi muuttuvan paremmaksi, että sinua rakastetaan, ja se on mahdollista vain jos haet apua. Älä tapa itseäsi missään nimessä, se ei tuo sinulle sitä mitä haluat eli rakkautta.
Hae apua mahdollisimman pian.
Jaksamista sinulle! :-)
Kiitos sullekin. Ja juuri noin, mielummin kuolen kuin leimaannun sairaaksi. Ja mikä on sairautta? Totuuden tajuaminen? Mun ongelma on se että en kestä olla ruma, en pysty hyväksymään rumuuttani, en pysty ottamaan asennetta, ok olen ruma i don't give a fuck. Vaan mulle tämä oma rumuuteni on jotain niiin häpeällistä ja niin toivottoman kamalaa, etten pysty elämään. Kauneus merkitsee mulle normaaliutta, puhtautta hengittämistä vapaasti. Haluan tuntea itseni puhtaaksi ja vapaaksi, normaaliksi ihmiseksi, mutta katoessani peiliin ja tietäen ulkonäköni tunnen jotain täysin päinvastaista...tunnen itseni ulkonäköni vuoksi niin kummalliseksi, melkein eläimen tai peikon näköiseksi likaiseksi olennoksi että tahtoisin päästä eroon itsestäni ja tästä ulkokuorestani ja siksi koen että itseni tappaminen on ainut keino vapauteen.
Tässäpä jollekin psykiatrille työsarkaa...hei terve..
Ja mielummin pyristelen vapaaksi tästä rumuudesta kuin syön lääkkeitä ja jään vangiksi tähän rumuuteen sokeutumalla totuudelle ja menettämällä viimeiset voimani joilla voisin päästä irti tästä tuskasta...
Huh kuinka sekaiselta kuulostan...
Psykiatri tuskin pahastuu että saa työsarkaa, sillä sehän on niiden työ.
Sun ongelma on se, että tuo BDD vääristää minäkuvaasi. Luulet olevasi ruma, vaikka se ei ole mikään tosiasia. Saatat olla ruma, saatat olla tavis, saatat olla kaunis, mutta et sinä itse sitä tiedä, koska minäkuvasi on vääristynyt. Toinen juttu on tietysti se, että kannaattako antaa ulkonäkönsä määrittää koko ihmistä. Sitä on ihmisessä ja elämässä paljon muutakin kuin se, miltä näyttää.
Sulla on joku perfektionismi. Haluat olla täydellinen. Et voi "leimaantua" sairaaksi, koska täydellinen ei voi olla sairas. Tuosta ajattelutavasta pitäisi päästä eroon. Ei asiat ole niin ehdottomia. Mene puhumaan jollekin psykologille. Ei siihen tarvitse sitoutua. Otat sen kokeiluna. Katsot miten se vaikuttaa. Se varmasti helpottaa, että saa puhua jollekin. Siksihän sinä tännekin kirjoitat. Niillä on vaitiolovelvollisuus, joten mitään häpeilyä ei tarvita.
Olen todella iloinen, että sinulle kirjoitti toinen bdd:stä kärsivä. Tiedät, ettet ole yksin ja sinä voit saada apua, kunhan vain uskallat ottaa sen askeleen ja hakea apua.
Ei ole mitään hävettävää olla sairas tai leimaantua sairaaksi. Mielensairaus ei saa olla este avun hakemisellesi. Se on sairaus niinkuin muutkin sairaudet.
Sairautesi on sokeuttanut sinut ja näet vääristyneen kuvan itsestäsi, mutta sinun on mahdollista nähdä itsesi sellaisena kuin todella olet, kun haet apua.
Älä missään nimessä tee itsellesi mitään. En tiedä mitä voisin sanoa...
Se ei ole ratkaisu, ei oikea ratkaisu vaikka se nyt tuntuu helpoimmalta ratkaisulta.
Työterveydenhuollon tai kunnan terveysaseman kautta voit vaikka alkuun hakea apua. Etsin sinulle muutaman nettiosoitteen ja kriisipuhelimen numeron.
http://www.syomishairiokeskus.net/
http://www.mielenterveysseura.fi/
VALTAKUNNALLINEN KRIISIPUHELIN
Puhelinnumero 01019 5202
Puhelimen aukioloajat:
ma-pe 9.00-06.00, la 15.00-06.00, su 15.00-22.00
Toivon sinulle rohkeutta hakea ja vastaanottaa apua! :-)
Kuulostaa varmaan hullulta, tai no on kuulostanut varmaan jo kaikki tähän astinen yllä olevakin, mutta siis mulle oma ulkonäköni ja se vaihtoehto, että näytän tavalliselta tarkoittaa samaa kuin ruma. Tavallisuus ja rumuus on siis sama asia.
Vaikea selittää, mutta tavallisuus on sietämätöntä, koska tavallisuuteen liittyy virheitä ihan samoin kuin rumuuteen. Tavallisuudessa niitä virheitä on vaan kai vähemmän...Haluan olla siis virheetön, samanlainen kuin muut ihmiset.
Kolmijako kaunis, tavallinen, ruma merkitsee mulle sitä, että en halua, enkä kestä olla tavallinen tai ruma. Ne ovat mulle sama asia; ei ole merkitystä virheiden määrällä, merkitystä on sillä, etten halua virheitä olevan ollenkaan. Haluan olla kaunis.
Ja oikeastaan ei ole väliä edes muiden ihmisten mielipiteillä, haluan olla kaunis omin silmin kun katson itseäni. Mä uskon jotenkin niin vahvasti, että jos olisin sellainen kuin haluaisin, siis kaunis ja virheetön, niin silloin mua rakastettaisiin eikä kukaan hylkäisi. Mutta koen että mussa on virheitä tuhansia kertoja enemmän kuin kenessäkään tässä maailmassa, en ole samanlainen kuin muut, olen poikkeava kasvoissani olevien virheiden takia. Ystävät sanovat mua kauniiksi, mutta uskon heidän vain valehtelevan.
Ja uskokaa tai älkää, mutta olen näin jyrkkä vain ja ainoastaan itseäni kohtaan. En inhoa muiden ihmisten ulkonäköä, en oikeastaan ole koskaan edes nähnyt rumaa ihmistä. Kaupungilla ihmisvilinässä, bussissa, ihan joka paikassa huomaat katselevani ihmisiä ja miettiväni tyyliin voi kuinka kauniit silmät, voi kuinka kaunis nenä, voi kuinka kauniit kasvot.....olisinpa samanlainen, olisinpa kuin tuo tai tuo tai tuo, voisin olla vapaa ja puhdas, hengittää vapaasti, olla rakastamisen arvoinen.
Tämä on kuin tappavaa allergiaa omaa ulkonäköäni kohtaan. Noidan kehä:
Tiedän olevani viallinen ulkonäöltäni (ruma). Ulkonäköni on se kuka olen (olen siis viallinen myös ihmisenä, erilainen kuin muut), tämä on sietämätöntä ja häpeällistä. Kaikki kokemani ihmissuhteet ovat päättyneet siihen, että mut on hylätty, tämä kaikki on vain vahvistanut käsitystäni siitä, että olen viallinen ja ruma. Jos olisin kaunis, ei kukaan hylkäisi, vaan rakastaisi.
Ja rumuuteni ei ole vain pieniä virheitä, vaan Olen niiin totaalisen erilainen kuin muut, kuvottava, peikko, ulkonäköni muistuttaa eläimen ja ihmisen sekoitusta - >Haluaisin elää ja olla onnellinen. Tuo halu on ajanut mua eteenpäin ja olen opiskellut, valmistunut, saanut töitä, saanut ystäviä, harrastanut ja toteuttanut harrastukseen liittyviä unelmia....mutta elämänhalun rinnalla samaan aikaan sisälläni kytee kaipuu vapauteen tästä rumuuden ja erilaisuuden vankilasta... ja jokainen vuosi ja ihmissuhde on vain vahvistanut sitä, että olen oikeassa, olen viallinen, ruma kuvottava hirviö.
En kestä olla virheellinen ja tahdon niin valtavasti vapaaksi tästä rumuuden vankilasta, että haluan kuolla.
Haluan kuolla jotta voisin elää. Haluan kuolla jotta pääsisin vapaaksi tästä vankilasta ja voisin elää.
Ja edelleen mennään ilman lääkitystä ja elän normaalia elämää, työpäivä takana, harrastuksiin menossa.. huhhuh..
"Haluan olla siis virheetön, samanlainen kuin muut ihmiset."
Tuossa on heti jo ristiriita, sillä kukaan ihminen ei ole virheetön.
Selvästi haluat puhua tästä aiheesta jollekin, kun tännekin kirjoittelet. Suosittelen että menet jollekin ns. ammatti-ihmiselle puhumaan, vaikket mitään lääkkeitä ottaisikaan, niin puhuminen selkiyttää omaa ajattelua.
Juu on kaikissa ihmisissä virheitä, mutta muiden ihmisten virheet ei tee heistä peikon tai eläimen näköisiä. Mun kasvot on siis niin virheelliset että näytän kummajaiselta....olen jäänyt yksin kasvojeni virheiden takia. Mun kasvoissa on niin paljon virheitä, kaikki mahdolliset virheet mitä vaan voi kuvitella, että olen täysin erinäköinen kuin kukaan muu nainen...olen täysin erilainen kuin kukaan muu...muiden virheet eivät edes ole virheitä, vaan ne on persoonallisia piirteitä...ja olen niin kaukana siitä millainen tahtoisin olla: kaunis ja virheetön, samanlainen kuin muut...
Soitin tänään yhteen numeroon....mutta olen niin väsynyt tähän ongelmaan etten jaksa lähteä hakemaan apua. Varsinkin kun tiedän, että se mitä näen on totta. En olisi ilman parisuhdetta, jos olisin kaunis...ainut mikä mua ehkä auttaisi olisi koko kasvojen leikkaus; nenä, posket, silmäluomet, leuka, kulmat, silikonit....mutta ei mulla ole säästössä 30 000 e rahaa...
En jaksa enää. Tekisi mieli kävellä tuonne järven jäälle ja nukkua pakkasen mukana pois.
Lue ystävä hyvä uudestaan ja uudestaan, vaikka kymmeniä kertoja läpi tuo viesti jonka toinen bdd:tä sairastava nainen on tänne kirjoittanut ja usko, että parantuminen on mahdollista. Se on mahdollista myös sinulle.
Suurin virhe, minkä bdd:tä sairastava tekee on plastiikkakirurgia. Se on turhaa rahan menoa. Vika ei todellisuudessa ole kasvoissasi.
Hae apua ihmeessä, älä jää sairautesi vangiksi.
Olet uskaltanut ottaa jo ensimmäisen askeleen myöntämällä, että sinulla on sairaus. Uskalla ottaa seuraava askel ja hae apua.
Moikka aloittaja! Mä olen myös sairastanut BDD:tä jo kymmenisen vuotta. Tiedän todella mitä se on ja mitä tarkoitat. En ole vielä täysin parantunut, mutta jo pitkällä siinä prosessissa. En joskus uskonut, että mun olisi mahdollista esim. nähdä itseäni ikinä kauniina, olla alasti toisen edessä, harrastaa seksiä tai vaikkapa seurustella sairauden takia. Nyt olen tehnyt jo noita kaikkia ja parempaa aikaa on ollut yhä enemmän. Välillä toki on vieläkin vaikeaa, mutta sen jo kestää ja mulla on valmiuksia päästä siitä yli. Apua on olemassa ja meitä on muitakin!
Itseäni mua on auttanut sairauden tunnistaminen ja tunnustaminen. Säkin olet jo löytänyt oikean diagnoosin, mutta vielä kannattaa hyväksyä se, että sulla on oikeasti häiriö mielessä -ei parantumaton- ja sä näät itsesi vääristyneenä. Jotkin lääkkeet voi myös auttaa sekä itsetunnon vahvistaminen erilaisilla tavoilla, esim. saamalla onnistumisen tunteita asioista, joissa olet hyvä. Myös se ettet jää yksin ja eristäydy on tärkeää. Jos tilanne vaatii sitä, niin myös sairaalassa olo vaikka hetkisen voi auttaa tilannetta eteen päin. Itse olen reilu parikymppinen nainen ja olen ollut sairaalassa elämästäni yli kaksi vuotta, mutta lyhytkin jakso voi olla hyväksi. Eniten mua on kuitenkin auttanugt terapia.
Asun itse Helsingissä ja täällä on ollut avuksi todella paljon Syömishäiriökeskus (nimestään huolimatta myös juurikin BDD:hen erikoistunut hoitopaikka). Jos et itse asu Helsingissä tai haluat mennä muualle, niin varmasti paikkoja löytää. Kaikkialla tosin jopa ammattilaiset eivät ole vielä niin perillä BDD:stä, mutta ota asiaksesi löytää sinulle sopiva ja ymmärtävä ammattihenkilö. Kemia on terapeutin kanssa todella oleellista ja hänelle kannattaa puhua täysin kaunistelematta ja suoraan, koska vain niin hän voi auttaa. Kelasta saat varmasti tukea terapian maksamiseen ja mikään ei ole tärkeämpää kuin panostaa terveyteesi.
Älä häpeä ongelmaasi, koska kaikilla meillä on ongelmia, mulla jopa sama kuin sullakin. Tämä nykymaailma vieläpä edesauttaa tällaisten häiriöiden syntyä. Älä jää yksin ja älä menetä toivoasi, tästä voi parantua! Se voi kestää, mutta kun sen työn olet tehnyt, olet vahvempi kuin moni sellaisen prosessin läpikäymätön ja se tulee olemaan sulle vielä "aarrearkkuna" tulevaisuudessa, kun olet selvinnyt tällaisesta. Voimaa sisko!!
Ps. Jos tämä kuulosti lässynläältä, niin mä tiedän oikeasti tuon elävältä kuolemisen. Se on niin järkyttävä tunne, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Silti tästä voi herätä henkiin. Usko se!
Kiitos sulle toivon kipinästä! Mä oon niin loppu tän vihan kanssa etten jaksaisi enää.
Bdd. Toi sun oire kuulostaa aika kauhealta, googletin sitä vähän mutta en oikeastaan saanut mitään uutta irti niiden juttujen lisäksi joita jo edeltä mainitsit.
Ootko sä koskaan harkinnut sitä mahdollisuutta, että elät jonkinlaista ns. kaksoiselämää, eli pyrit jatkuvasti luomaan itsestäsi muille sellaista muotokuvaa joka todellisuudessa sotii omaa todellista minääsi vastaan? Eli jos sun omat elämänarvot onkin määritelty toisten ihmisten perusteella ja elät niiden mukaan samalla kun sun oma psyykkees kärsii siitä ja rappeutuu?
Oscar Wilde kirjoitti joskus 1800-luvun lopulla novellin nimeltä The Picture of Dorian Gray, joka kertoo nuoresta yläluokan miehestä jolle uskotellaan että elämän tärkeimpiä saavuteltavia arvoja ovat estetiikka ja hedonismi. Tarinassa eräs novellin päähenkilöistä maalaa päähenkilöstä itsestään muotokuvan jossa kiteytyy maalarin oma taiteellinen suuntautuneisuus samoin kuin tietenkin päähenkilön oma komeus.
Juonen tapahtumat kärjistyvät, kun Dorian Gray päättää myydä oman sielunsa vaihtokauppana ikuiselle elämälle, jossa maalaus itsessään vanhenee hänen sijastaan, mutta jossa maalaus itsessään jatkuvasti muuttaa muotoaan hänen todellisesta sisäisestä minästään. Narsistisen ja vastuuttoman elämäntyylin seurauksena Dorian lopulta oppii vihaamaan omaa muotokuvaansa niin paljon, että iskee veitsen muotokuvaan aikessa tuhota se, mutta kirjan lopussa hän itse löytyykin kuolleena, veitsi omassa ruumiissaan kun taas muotokuva itse on palautunut alkuperäiseen muotoonsa.
Kyseessä on siis laajasti ymmärrettynä jonkin sortin ns. moraalinen allegoria, jossa päähenkilö itse ns. "rumenee" elettyään elämäänsä toisten ehtojen määrittelemänä, uskoteltuna mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista. Jos kuitenkin toisaalta kiellämme näkemästä oman minämme sellaisena kuin olemme ja reflektoida sitä - tuhoamme luultavasti myös itsemme.
Mitä jos vain sulkisit sen facebook tunnuksen? Ulkonäkökeskeisyys ja huomioaddiktio alkaa olemaan jo epidemia etenkin naisten keskuudessa.
Olen harvakseltaan vilkuillut palstaa ja huomaan että hyvin samanoloisesti käyttäytyvä mies (nimim.jotain "Joku vain" tai vastaava) on kirjoitellut lähimenneisyydessä kymmeniä metrejä palstaa siitä, miten raskasta on olla mies joka ei ole "maailman paras" (tarkemmin määrittelemättä toki :) - mutta luulen että tarkoittaa naisten silmissä kaiketi...
Hän ei haluaisi kompromisseja vaan "kaikki" naiset olisivat jonossa hänelle...
Joku voisi ehkä löytää linkkejä noihin, eli ajatus on, että huomaako toisen samanlaisen tekstistä vastaavan vinoutuman, miten itse itseensä suhtautuu.
(Todellisuudessa tässä verrokkitapauksessa suurin osa koko maailman populaatiosta olisi jämäporukkaa, koska globaalisti "maailman parhaita" ei voi olla montaa.)
Sinä haluaisit vastaavasti olla äärimmäisen "puhdas, kaunis ja virheetön nukke".
Vasta sitten "joku voisi halata ja rakastaa" sua.
Tietty, joku kehitysprosessihan siinä on taustalla, että minäkuva pahasti vääristyy, Todellisuus kuitenkin on, että valtaosa on "ei-niin-kauniita" (siis nykyajan mediahömpötyksen valossa) ja kuitenkaan se ei kovin arkipäivän menoa haittaa. Tähän tasapainoon pääsemiseen varmaan ammattiapukin hyvästä olisi, eli miksi sitä rationaalisti ajatellen ei sitten haluaisi.
ps. voisin huomenissa kaivella vertailuksi mainitsemastani keissistä jonkun linkin
Tutun kuuloista tekstiä aloittajalla.
Minulla on hieman samanlaisia oireita kun sinulla. Näen muut kauniina ja itseni erittäin viallisena.
Tämä viallisuusajattelu on hiipinyt mieleeni hiljaa vuosien saatossa. Yksin ollessani ihmisten ilkeät teot ja oma epäonnistuminen ovat asioita joiden perusteella olen alkanut moittia itseäni. Sain nuorena karmaisevia haukkuja ulkonäöstäni, jotka jäivät elämään omaa elämäänsä, vaikka myöhemmin satelikin positiivisia sellaisiakin.
Mieleen jäi ajatus kelpaamattomuudesta ja se voimistuu aina kun saan osakseni huonoa käytöstä.
Olen ollut pitkään sinkku ja olen alkanut kammoksua treffeille menoakin ettei treffikumppanin tarvisisi pettyä ulkonäkööni tai siihen mitä olen. Järjellä ajateltuna ihan hullunkurinen juttu, mutta niin tunnen ja saatan viimetippaan perääntyä tapaamisista, koska koen suurta vastenmielisyyttä itsestäni.
Uskoisin voivani eheytyä, jos saisin kokea kunnollisen ihmissuhteen jossa voisin tuoda julki heikkouteni. Sellaista ei ole osunut kohdalle. En kelpaa.
Rumalla naisella ei tee mitään.
Onko sinut jo puhkaistu jonkun miehen omistukseen?
Samat epävarmuudet näiden huutelijoiden sisälläkin on. Monille miehille on vaan helpompaa kääntää ne ulos päin eli alkaa haukkua toisia siitä, mistä pelkää itse tulla tuomituksi.
Siksi niistä ei kannata ottaa itseensä, vaan päinvastoin voi ottaa sympatialla. Voi teitä, pojat.
Juuri vajavaisuutemme tekee meistä ihmisiä. Jumaliahan emme ole.
Se mikä meistä puuttuu tekee meistä erilaisia yksilöitä ja persoonia.
Ei tarvitse olla täydellinen tullakseen rakastetuksi.
Kaikissa on joku vika/vikoja ulkoisia ja/tai sisäisiä.
Luovu täydellisyyden harhastasi ja kohtaa itsesi ja elämä sellaisina kuin ne ovat.
Tunne itsesi. Rakasta itseäsi.
Älä koskaan häpeä sitä mitä olet. Shame is not an option. Never.