Olemme nyt muutaman kuukauden tunteneet kumppanini kanssa, tavanneet kerran, pari viikossa, molemmat arvostavat toisiaan tosi paljon ja olemme tehneet vaikka mitä ja on yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia. Oikeastaan kaikki tuntuu hänen kanssaan täydelliseltä ja kuinka sovimme toisillemme MUTTA hieman hämmentää että tällaistako se on sitten jos ihmisillä on paljon aktiivisuutta elämässä.
Eli kun toisella on opiskelut työt harrastukset ja kaverit ja perhe niin kaikki tämä vie aika ison osan ajasta, kun välissä pitää nukkuakin ja omaakin aikaa tarvitaan. Tämän takia sitä sitten juuri sovitaan vaikka että viikonloppuna nähdään vaikka sunnuntaina ja vietetään aikaa yhdessä, se sitten hurahtaakin tosi nopeasti koska on niin mukavaa vaikka olisi koko päivä aikaa. Ja sitten taas viikon päästä. Ehkä olen itse vain tottunut erilaiseen tai sitten vain jotain tunneperäisiä mielikuvia asioista mutta jotenkin hämmentää että tällaistako se on, eteneekö asiat mitenkään kun väistämättä siinä ei niin läheiseksi tule jos yhdessäolo on harvoin tapaamista ja niihin sitten panostetaan tietysti ja ehkä hieman paineitakin sitten että kaikki olisi täydellistä sen ohikiitävän hetken.
Tuntuukin hieman pahalta tässä edes ihmetellä asiaa kun olen niin iloinen ja kiitollinen siitä että olen hänet elämääni saanut ja viettämämme aika on niin mukavaa mutta kaipa tässä on jokin alitajuinen toive että asiat "etenisivät" sen oman ihanuuden kanssa mutta ehkä olen vain liian kärsimätön ja se tapahtuu pikkuhiljaa tälla tahdilla. Ehkä tämä on sitten sitä aikuisten seurustelua ja omat alitajuiset odotukset pohjautuvat enemmän teini-iän kokemukseen kun oltiin yhdessä vaan muista viis ja siinä sitä kehitty sellanen vahva me-henki ja myöhemmin sitten muutettiin yhteen..että jotenkin enemmän tuntuu sellaiselta tapailulta tällainen sillontällöin laatuaika.
Eli kun toisella on opiskelut työt harrastukset ja kaverit ja perhe niin kaikki tämä vie aika ison osan ajasta, kun välissä pitää nukkuakin ja omaakin aikaa tarvitaan. Tämän takia sitä sitten juuri sovitaan vaikka että viikonloppuna nähdään vaikka sunnuntaina ja vietetään aikaa yhdessä, se sitten hurahtaakin tosi nopeasti koska on niin mukavaa vaikka olisi koko päivä aikaa. Ja sitten taas viikon päästä. Ehkä olen itse vain tottunut erilaiseen tai sitten vain jotain tunneperäisiä mielikuvia asioista mutta jotenkin hämmentää että tällaistako se on, eteneekö asiat mitenkään kun väistämättä siinä ei niin läheiseksi tule jos yhdessäolo on harvoin tapaamista ja niihin sitten panostetaan tietysti ja ehkä hieman paineitakin sitten että kaikki olisi täydellistä sen ohikiitävän hetken.
Tuntuukin hieman pahalta tässä edes ihmetellä asiaa kun olen niin iloinen ja kiitollinen siitä että olen hänet elämääni saanut ja viettämämme aika on niin mukavaa mutta kaipa tässä on jokin alitajuinen toive että asiat "etenisivät" sen oman ihanuuden kanssa mutta ehkä olen vain liian kärsimätön ja se tapahtuu pikkuhiljaa tälla tahdilla. Ehkä tämä on sitten sitä aikuisten seurustelua ja omat alitajuiset odotukset pohjautuvat enemmän teini-iän kokemukseen kun oltiin yhdessä vaan muista viis ja siinä sitä kehitty sellanen vahva me-henki ja myöhemmin sitten muutettiin yhteen..että jotenkin enemmän tuntuu sellaiselta tapailulta tällainen sillontällöin laatuaika.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En osaa kertoa sinulle vastauksia, mutta elän samantyyppisten kysymysten äärellä. Meillä molemmilla on kalenterit täynnä ohjelmaa ja tätä haluankin - mutta epävarmuuden tunnetta lisää se, ettei mies soittele, laittele tekstareita yms huomiointia pitkin viikkoa. Hänellä tietty vapaa-aika täyttyy kavereista ja sosiaalinen kiintiö täyttynee sillä, itselläni harrastukset ovat yksinäisempiä.
Tuntuu, että voiko tämä rakkautta ollakkaan, kun itse olisin tottunut tulisempaan tunteenilmaisuun.
Minä olen vähän samantapaisessa kuviossa ja tullut siihen tulokseen, että tätä se tosiaan on se aikuisena seurustelu... meilläkin molemmilla omat lapsemme, työt hieman eri aikoihin, harrastukset ja ystävät ja muut velvollisuudet... Joskus monta päivää väliä, ettei nähdä ja hirveän vaikeaa olla kiukuttelematta puhelimeen... ja sitten kun nähdään, niin yhteinen aika on joskus vain pari tuntia ja sekin kelloon vilkuilua. On toki välillä kokonaisia vuorokausiakin, mutta nekin hurahtavat vauhdilla.
Kumppanikin sanoo, että välillä tuntuu, kuin meillä olisi salasuhde, kun on niin pikaisia tapaamisia ja yleensä vain hänen luonaan.
En tiedä, miten tästä pääsisi pois tai siis etenemään? Parin kuukauden tuntemisen jälkeen ei viitsi vielä alkaa yhteistä kotiakaan suunnitella, sehän se lopulta tuo sitten sitä aikaa enemmän yhdessä.
Välillä kaipaan kovasti nuoruutta ja juuri tuota, mitä aloittaja kuvasi, että oltiin yhdessä koko ajan ja muista viis.
Kohta pari vuotta kokemusta vastaavanlaisesta suhteesta ja voin sanoa, että tunteet haalistuvat kyllä nopeammin kuin ns.normaalissa suhteessa, jossa vietetään enemmän aikaa yhdessä. Varmaan pahin rakastuminen nyt takanapäin ja satunnainen heilastelu ei riitä enää pitämään tunnetta yllä.
Itselläni takana vastaava suhde jo nuoruusvuosina. Mies oli aina menossa ja alussa hän jopa oli vilkas ilmaisemaan ajatuksiaan pitkin viikkoa tekstarein ja soitoin, mutta tunnistan tuon kiukun pidättelyn kyllä hyvin helposti niissä puheluissa.
Elämäni oli melkoista surkeutta silloin, itselläni kun oli hieman enemmän aikaa toiselle, mutta annoin sen kaiken mennä ohi niinä hetkinä kun olimme yhdessä. Ja tosiaan, nuo hetket kuluivat kuin ohi kiitävä tähti.
Lopulta erosimme ja hyvä niin, kyllä se yhteinen tekeminen ja ihan vain oleminen luo pohjaa terveelle suhteelle. Päästä siis irti ja nauti elämästäsi. Elämä ei ole toisen odottelua varten, ymmärrän sen nyt taakse katsoessani.