Kuinka voi rakastaa ihmistä jolle

Niin, kyse on monilla varmaankin siitä että a) ne eivät uskalla laskea b) eivät koe että, sellainen olisi tarpeen. Monesti nämä suhteet ovat sitten etäisiä ja ovat mielestäni juuri siksi heikkoja kestämään.Läheisessä ja keskustelevassa suhteessa tunnettaan toinen hyvin kannesta kanteen ja myös siksi ymmärretään toisen toimitatapoja.Se on myös mielestäni erittäin vahvaa toiseen luottamista, jakaa kipeimmätkin asiat toisen kanssa.
Tähän tulisi mielestäni kaikkien pyrkiä; Puhua asioista niin paljon kuin mahdollista. Kukaan ei voi teitää toisen meneisyyttä,ajatuksia tai tämänkään hetken mietoksia ilman asioista puhumista.

Itsekin olen samaa ihmetellyt. Minusta yksi hienoin asia parisuhteessani on että voimme puhua ihan mistä vain. Ei ole niin pientä tai suurta asiaa ettemmekö voisi siitä puhua. Poikaystävästäni on tullut myös parasystäväni ja hän on se jolleka mieluiten puhun ja kerron ja kaikki ja toisin päin. En voisi edes kuvitella olevani suhteessa jossa en voi vapaasti puhua kumppanini kanssa.

Olin tästä juuri aloittamaassa uutta keskustelua, kun huomasin tämän ketjun. Olen itse tilanteessa, jossa suhteeni on juuri tuollainen. Emme pysty luontevasti kommunikoimaan ja puhumaan asioista.
Kaipaan ja kipuilen koko ajan sitä, että kun se toinen ei puhut. Jos yritän aloittaa keskustelua ongelmallisista asioista toinen hermostuu, tiuskii ja kieltäytyy puhumasta tai kommentoimasta. Muutenkin tunnumme olevan aika tavalla eri aaltopituuksilla. En esim. sanoisi että mies ymmärtää minua. Ja silti ollan (ainakin vielä) suhteessa, jota on kestänyt nyt jo yli vuoden.
Eihän tässä jutussa ole mitään edellytyksiä onnistua järjellä ajatellen. Minä patoan puhumattomia ja keskutelemattomia asioita sisälläni viikkokausia ja sitten kun tulee kestokyky täyteen ja en enää pysty pidättelemään tulee ongelmia sitten purettua ulos kertarysäyksellä. Järjetöntä ja toisenkin kannalta inhottavaa.
Miksikähän se suhteen lopettaminen kuitenkin on niin vaikeaa...

Rakastan lapsiani, mutta olen hyvin tarkka siitä, mitä asioita tuon heidän kanssaan esille ja miten. Vaimon kanssa sama juttu.

Kolmen vuosikymmenen jälkeen ei pidä kaivella ikiaikaisia ongelmia. Vaimo raportoi olevansa onnellisesti naimisissa. Miksi särkisin idyllin asoilla, jotka eivät keskustelemalla parane? Eihän yhteiselo ole vielä puolessavälissäkään.

Puhumattomuutta isompi ongelma on tungettelevaisuus, jossa puolisolle ei suoda yhtään yksityistä soppea vaan sielu rassataan vessaharjalla.

Kyllä kai aikansa voi rakastaakin mutta vaikeudet saattavat kumuloitua.
En ymmärrä miten se voisi olla pitemmän päälle mahdollista.

Meille tuo tilanne on täysin tuntematon. Joskus on syytä harkita tilannetta ja ilmaisun sisältöä mutta melokeinpä poikkeuksetta voi luottaa kumppanin ymmärrykseen.

aina voi esittää hyvä ja avointa mutta ei tehdä mitään suhteen eteen oikeasti

"Joskus tuntuu omassa suhteessa että joudun sulkemaan jonkin osa-alueen itsessäni kokonaan pois, koska tuntuu että toinen ei ymmärrä. Sanovat että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta en usko että kahden täysin erilaisen ihmisen suhde voi toimia... "
Vaillinainan, tässäkin asiassa tismalleen sama tunne. Olen useamman kerran jopa sanonut toiselle ääneen, että tuntuu etten voi olla kanssasi oma itseni. Miksi ihmeessä toisille voi olla niin vaikeaa raottaa ajatuksiaan edes vähän? Monelta väärinymmärrykseltäkin ja pahalta mieletä oltasiin vältytty jos toinen olisi viitsinyt heti kertoa edes lyhyesti ajatuksiaan tai syitä sanojen/tekojen taustalla.
Tuota vastakohtien puoleensävetävyyttä olen miettinyt minäkin. Kemiat toimiat hyvin, ehkäpä se on syy miksi vielä yhdessä olemme. Ei kai tässä auta muu kun odottaa että joku kerta sitten tulee riittävästi mitta täyteen ja saa riuhtaistua itsensä irti.

Tosi hyviä ajatuksia ketjussa. Todennut sen ihan ystävyyssuhteissa sekä sitten parisuhteissa, että olen varmastikin joidenkin mielestä liian avoin ja tunteellinen. Kaipaa sitä samanlaista ns. alastomuutta tunteita/mietteitään paljastaessa. Epävarmuuttaan ei saisi joidenkin mielestä näyttää. Eikö sitä ihmisillä ole tapana sanoa, että itsevarma ihminen on mielenkiintoisin. Minua ainakin kiinnostaa myös toisen osapuolen synkemmät ajatukset, ne hauraimmat tunteiden palaset.

"patoan puhumattomia ja keskutelemattomia asioita sisälläni viikkokausia ja sitten kun tulee kestokyky täyteen ja en enää pysty pidättelemään tulee ongelmia sitten purettua ulos kertarysäyksellä. Järjetöntä ja toisenkin kannalta inhottavaa. "
Voisiko sinullakin olla se, että täytyisi itse opetella sitä, ettei antaisi sen padon kasvaa. Tunnistanut olen oman ongelmani.

Hiljaisuus on satuttavaa. Sen olen kokenut monesti suhteissa joita ollut. Jollei toinen näytä minkäänlaista empatiaa, kun olen kertonut, että olen pahoittanut mieleni jostakin, tuntee itsensä ihan nollaksi. Eli he joilla tapana sulkea täysin suunsa, töksäyttää vain jotain välinpitämättömästi, miettikää miltä se toisesta voi tuntua. Ymmärrän, että sellaisia ihmisiä toisen avoimuus/ tunteellisuus voi säykäyttää ja ahdistaa. Siinäpä vasta soppa, kun toinen tahtoo avatua, toinen olla hiljaa. Olisi mielenkiintoista tietää mitä sellaisten ihmisten päässä liikkuu, jotka tahtovat olla etäisempiä, kun joku avautuu rohkeammin? Onko se niin, ettei vain yksinkertaisesti kiinnosta toisen jutut, onko sitä hukassa omien ajatusten kanssa vai eikö uskalla kertoa mitä itse todella mieltä? Joillekin puhuminen on helpompaa, toisille kirjoittaminen. Onko heidän kohdallaan vain niin, ettei ole mitään omalta tuntuvaa tapaa kertoa tunteistaan? Onko se sitten niin, että he kokevat, että heidän tekojen olisi pitänyt näyttää, että välittää, ongelmista ei jaksa keskustella? Onko puhumattomuus enemmän miesten tapa vai onko sitä yhtä paljon molemmissa sukupuolissa? Varmasti yksilöllistä, mut naispuolisten ystävien keskuudessa ajatusten vaihto ollut helpompaa. Näin itse kokenut.

Hyvä kysymys. Kaipa kyse on epävarmuudesta, siitä, kelpaako tällaisenaan. Haavoittuvaisuuttaan ei aina ole helppo tunnustaa itselleenkään. Mielestäni rehellisyys on parisuhteen tärkeimpiä asioita. Se ei tarkoita vain sitä, ettei valehtele. Rehellisyys on myös rehellisyyttä omista tunteista ja ajatuksista. Monesti selviäisi paljon helpomalla, kun kysyisi, kertoisi ja kuuntelisi - eikä vain luulisi ja olettaisi.

Monella on kipeitä ja sokeita pisteitä, mutta eivät ne aina estä riittävän hyvää parisuhdetta. Oma mieheni ei ole helpoimmasta päästä. Hänestä kasvoi turvattoman lapsuuden myötä pärjääjä, joka ei tarvitse muita eikä mielestään tee virheitä ainakaan niin usein kuin muut. Tiettyyn pisteeseen asti voin ymmärtää hänen käytöstään ja mitä sen taustalla on, mutta olen vetänyt omat rajani, miten mua voi kohdella. En pelkää ilmaista ajatuksiani. Joskus tuntuu, ettei miestä kiinnosta tai ettei hän kuuntele, mutta myöhemmin käykin ilmi, että hän kuunteli kyllä. Siinä on mulle ollut kasvun paikka: hänen tapansa ilmaista välittämistä on erilainen kuin mulla. Kun sanoihinsa saa sanallisen vastauksen, voi heti tuntea itsensä kuulluksi. Mutta kun sanoihinsa saa vastauksen teolla, ehkä seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, ei ehkä tajuakaan yhteyttä.

Hänen on vaikea olla avoin, mutta aina on ollut varmaa, että perhe on hänelle ykkössijalla. Uskon hänen rakastavan mua. Ja mä rakastan häntä, hyväksyen hänet sellaisena kuin hän on. Me ollaan samalla puolella. Elämä voisi kai olla helpompaakin, mutta ei siitä täydellistä ikinä tule ;)