Eilen tullut ero.

ole siinä jonkin aikaa, mutta välillä keitä kahvit tai syö jotain, anna itsellesi aikaa toipua..aurinko paistaa vielä...

No olen itse eronnut n. kuukausi sitten ja huonosti sieltä sängystä pääsee ylös edelleen.
Mieluummin laittaisi vaan silmät kiinni ja nukkuisi, paitsi ettei pysty nukkumaan.

Suullinen avioero tapahtu 2 viikkoo sitten eikä vielläkään tunnu löytävän niskaa mistä ottaa kiinni, Avioero on kyl tietynlainen kuolema jonka surutyö kestää aikansa.

Puoli vuottahan tässä on oltu samassa tilanteessa ja eipä ole vieläkään helpottunut..Ikävä on kova!

Neljä kuukautta sitten eronneena (jätettynä) omalta osaltani voin sanoa, että pari kolme kuukautta menee itkeskellessä ja samoja kysymyksiä itseltään kysyessä. Sitten pikkuhiljaa alkaa helpottamaan ja nyt on olo jo tosi hyvä ja uusin silmin katson tulevaisuuteen.
Kun näin jälkikäteen ajattelen 25 vuoden avioliittoani, viimeiset pari vuotta olivat kaikkea muuta kuin onnellisia. Olen helpottunut, että enää ei tarvitse "kerjätä" rakkautta ja hellyyttä, olen onnellinen itsekseni ja luotto tulevaisuuteen on kova.
Kaikki, jotka haluavat, löytävät vielä uuden onnen ja se voi olla monin verroin parempaa kuin edellinen. Tsemppiä sulle!

En käsitä, miksi ero ottaa niin koville, kun 15 v on kuunneellut uhkauksia erosta ja ahdistunut toisen henkisestä väkivallasta äärimmilleen. Vasta kuukausi sitten kävelin pakkasyössä 8 km lenkin kun en kestänyt puolison monotonista, taukoamatonta haukkumista samasta asiasta( hän itse piti sitä "keskusteluna") josta minä "pakenin".

Kun hän nyt lopulta - n. 200 vakavan erouhkauksen jälkeen lähtee parempaa etsimään, minun kai pitäisi olla helpottunut?
Mutta viikon olen kulkenut hämärää mielen kaivantoa näkemättä edessä valoa... En tajunnut kuinka olin hänessä kiinni. Hyviäkin hetkiä meillä oli, paljon.

Kuvittelin, että hän ei jätä minua, koska tarvitsee minua? Luulin omahyväisesti, että minä olen se jota hän vaikeaan luontoonsa tarvitsee?
Ja nyt olen täysin tarpeeton. Turha mies.
Kai tähän ajan mittaan saa etäisyyttä ja asiat alkavat mielessä löytää paikkansa, mutta nyt ei ole voimia oikein mihinkään.

Kuukausi erosta ja kahdesta ekasta viikosta en muista mitään. Pari päivää näkyi hyvin vähän auringon valoa, mutta enää ei näy. Itkettää ja ikävä on kova, mitään ei huvita tehdä ja sängystä ylös nousu aivan hemmetin vaikeaa.
Tekisi mieli vain nukkua, mutta ei nukuta, eikä missään ole hyvä olla.
Koko ajan vain odottaa, että toinen tulisi takaisin kotiin.

Luin koko ketjun ja samanlaisia tunteita on kovin monella kuin itsellänikin. Mies laittoi avioeron vireille. Kun vielä rakastaa toista, se tuntuu kuin sydän revittäisiin rinnasta irti ja itkusta ei tule loppua. Koko ajan on möykky rinnassa. Ikävä on suunnaton ja odottaa toisen paluuta vaikkei pitäisi. Silti tiedän että jaksan eteenpäin jotenkin. Päivä kerrallaan! Ja nautitaan elämän pienistä iloista! Tsemppiä kaikille kohtalontovereille!

Olen 1,5 kk rypenyt ja taas on perjantai ja ryven... Mä en selviä tästä.

Kuinka masentunut1 jakselee...?
Itselläni mies hyppäs toisen matkaan, räväytti eropaperit pöytään ennen kuin myönsi. Tämän jälkeen väänsi puukkoa sydämessäni laittelemalla itseänsä vihellellen deittikuntoon edessäni tekstaillen. En päässyt sängystä kunnolla neljään viikkoon, hakeuduin silti lääkäriin ja saan edelleen purkaa itseäni keskusteluterapiassa. Niihinkin puolitajuttomana raahautunut. Nukkumisesta ei tule yhtään mitään.

Rumasti jätti kertaheitolla minut kolmen lapsemme kanssa pärjäilemään, en muista minäkään oikeastaan mitään koko ensimmäisestä kuukaudesta, vaan että kyllä lapset saivat nähdä äidin itkevän. Itkin missä vain kuljin ja varsinkin kun joku puhui minulle. Ja että joulu meni ohi.

Vähän päälle 2 kk:tta kulunut enkä voi vieläkään ymmärtää kuinka kaiken voi vaan jättää. Heti 8v-hääpäivämme jälkeisenä iltana alkoi ilta-/yöjuoksentelut ja nyt on kokonaan poissa. Itselleni jäi kaikki järjestettäväksi.

Olen NIIN väsynyt, nyt vasta olen alkanut saamaan unen päästä kiinni, hetkittäin, mutta kamalien painajaisten seurassa. Toivon että ne hikiset painajaiset auttavat työstämään tätä. Vielä en ole nähnyt sitä valon pilkahdusta, tai saanut voimaa mihinkään arjen asiaan, kaiken teen väkisin, en voi pettää lapsiani.

Ottaa varmaan oman aikansa ensin todellakin hyväksyä tilanne. Vieläkin kaipaan miestäni mutta samaahan en takaisin saa. Haluan päästä yli tän kaipuun mikä vie aivan turhaa energiaa. Mut minkäs teet ihmisen luonnolle. Hän romahdutti maailmani.

Teimme paljon asioita yhdessä, olimme samaa mieltä monista asioista ja teimme yhteisiä päätöksiä, hän vain oli se mun toinen puoliskoni. Yllättäen kun jätetään, jää kyllä vatvomaan tätä kun ei saanut mahdollisuutta edes keskustella YHDESSÄ erosta, jo ennen kuin toinen olisi hankkinut itelleen pakopaikan.

Samalla on opittava tekemään kaiken yksin, olimme niin tiiviitä lasten syntymienkin jälkeen, ollaan, ainakin omasta mielestäni, oltu unelmaperhe mut nähtävästi ei miehen näkökulmasta. Mua varmaan helpottaisi jos saisin selvittää mikä meni väärin. En syytä itseäni, jotain vain ei sit yksinkertaisesti klikannut.

Hei ap. Minut jätettiin kuus vuotta sitten. Kertomasi tunteet heti eron jälkeen ovat tuttuja minullekin.
Itsellä pahin aika kesti ehkä puoli vuotta, en nähnyt mitään kivaa missään, en edes muista mitä kaikkea tein. Montaa tyhmää asiaakin, kirjoitin hänelle ja ykköstyneelle kirjeitä tuntemuksistai. Niin ei ehkä olisi saanut tehdä. Sain siitä vain harmia.

Viimein päätin kuitenkin hakea apua, menin terapiaan. Aloin liikkun, löysin uusia harrastuksia. Kiitos sen sain elämästäni kiinni uudestaan.
Sain oppia, että asioista ja tunteista kirjoittaminen ei ole ollenkaan huono juttu, mutta niitä ei kannata lähettää kelleen.

Eron jälkeen kaikken tärkeintä on saada oma mieli kuntoon, löytää ilo uudestaan elämään. Sen jälkeen voi alkaa puhtaalta pöydältä jotain uutta.

Tapasin kaksi vuotta eron jälkeen ihmisen joka edelleenkin on rinnallani. Elämä on kivaa ja näen jokainen päivä auringon. Pilvisinäkin päivinä tiedän ,että se paistaa kun pilvet väistyy.

Vomia sinulle ja kaikille toisillekin tässä ketjussa kirjoittaneille jätetyille. Aurinko nousee, se on vain hetken piilossa. Siihen voi luottaa.

ei muutakun ylös sängystä ja karvarajan sheivausta päälle ja sitten ravintellin vähän tunnelmaa päälle ja imetään vaikkua korvasta tanssien hitaita ja sitten itlavilakalla kättä housuun kyl se siit lähtee taas

Tuomiopäivästä eli eroilmoituksesta on nyt 41 päivää, ja olo on jo erilainen kuin kaksi tai neljä viikkoa sitten. Ei mene hyvin ei, mutta muutosta mielessä ja sydämessä tapahtuu jo. Toissa päivänä ostin ulkofilettä ja söin ensimmäisen lämpimän aterian yli kuukauteen... Laihtuminen taitaa loppua? Nukun jo monta tuntia yössä.
Olen alkanut hyväksyä ajatuksen, että me emme koskaan palaa yhteen. Siinä auttaa mm. kiukku siitä miten hän kohteli minua suhteessa sekä jättämällä minut silloin, kun hyvin tiesi miten heikoilla olin. Jos hän ei rakastanut, miksi minun pitäisi?
Paljon pitää vielä puhua ystäville, paljon laittaa asioita paperille.
En vielä pystyisi lähestymään uutta naista tässä kunnossa, mutta jo haaveilu antaa toivoa: en ole loputtomiin kiinni hänessä.
Te, joille ero on juuri nyt tapahtunut: voimia kärsimykseenne, kärsimys on rankkaa työtä, joka on jonain päivänä takana. Ja sitten elämä saa tilaisuuden tuoda jotain uutta?

Mitä turvaa vanhuudessa on huonosta puolisosta joka kohtelee kaltoin, eli ei pitkä koko iän parisuhde ole hyväksi ollenkaan jos joutuu kärsimään.

Kuka taas haluaa hoivata kaltoinkohtelijaansa?,jos kävis toisinpäin.

keijo83kl: Hyvin kirjoitettu.

Itsellä tulee erosta kohta kaksi ja puoli vuotta. Ero tuli täysin yllätyksenä yhtenä päivänä palatessani maailmalta reissutöistä.

Luulin kaiken olevan hyvin, sitten kävikin näin.

Nyt kun on tullut vettä hieman lisää kölin alle, voi tarkastella asiaa jälkeen päin. Täytyy sanoa, että ensimmäinen vuosi meni täydessä sumussa ja pimeydessä. Ensimmäinen puoli vuotta oli vaikeinta. Samanlaista surutyön tekemistä, kuin muissakin elämän suurissa kriiseissä. Tuntui että autopilotti oli päällä, en ollut enää läsnä missään itse. Homman työstöön tietenkin lisänä koko totuuden selviäminen, eli kauan jatkunut pettäminen selkäni takana. Pistetään kaupan päälle vielä, että lähes koko erosta tuntui kaadettavan syy minun niskaan. -Ja uuden suhteen lapsi, joka syntyi kun tuskin muste oli kuivunut eropapereissa. Tämä toisen syyttäminen on ilmeisesti tyypillistä naisilla, mikäli he itse tietävät olevansa se väärin tekevä osapuoli. Ei silti, oli minussakin vikaa. Mutta en ollut ikinä häippäsevä, pelihimoinen, väkivaltainen tai (liian) alkkis. Joskus olin myös liian laiska. Tästä syystä ja ehkä siitäkin ettei exä oikeasti rakastanut, sain kuulla hieman liian usein arvostelua ja jouduin kestämään nurkkaan ajoa. Rakastin exää silti täysin.

Nyt tuntuu jo hieman paremmalta, mutta uuteen suhteeseen alkaminen on vaikeaa. Olen yrittänyt kyllä. Vierastan ihmisiä sellaisella tasolla, mitä vakava seurusteleminen on. Että vaikka elänkin, mikä ei ole itsestään selvyys sekään, olen edelleen jokseenkin romuna.

Välit ovat olleet katkaistut toimestani jo eron alkumetreiltä lähtien. Mulle ei ole ikinä kukaan tehnyt noin julmaa temppua. Ja surullista on, että ikävöin joka päivä entistä elämääni ja ihmistä. Hyviä aikoja kuitenkin. Kaikesta huolimatta.

Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo, en ole menettänyt uskoani ihmisiin. Yritän vain, mutta pitää katsoa kuinka kauan tässä jaksaa.

Niistä ensimmäisistä kuukausista eron jälkeen, muistan kuinka pakottauduin ylös sängystä, vaikka toivoinkin joka aamu etten enää heräisi ollenkaan. Keittelemään kahvia ja keksimään jotain tekemistä. Siitä se selviytyminen kait sitten lähtee. Vaikka alussa tapahtui taajaan henkisiä romahtamisia missä tahansa. Joskus jouduin poistumaan kaupasta kesken ostoksien, jotta pääsisin autoon itkemään ja huutamaan. Sekin loppui sitten aikanaan.

Myötätuntoni on kaikkien teidän juuri eronneiden puolella. Valitse itse joku klisee tähän loppuun.

Olen itse joutunut 2 kuukautta sitten avioerokriisin koitteluksiin. Vaimoni ilmoitti tammikuun alkupäivinä, että rakkaus on loppu ja hän haluaa avioeron liitostamme, jota on kestänyt lähes 27 vuotta. Tämä eroilmoitus oli minulle täysin käsittämätön, Kuvittelin eläneeni hyvässä suhteessa nämä vuodet ja luottanut vaimooni 100 % prosenttisesti. Pian selvisi, että vaimolla on ollut suhde toiseen eronneeseen mieheen ilmeisesti jo useamman kuukauden ajan.

Ensimmäiset päivät ja viikot menivät kuin sumussa, mutta vaikeeta on edelleen kun ei ymmärrä kaikkia niitä tapahtumia jotka tähän ovat johtaneet. Olen käynyt lääkärissä ja psykologilla, josta olen saanut akuuttia apua. Lohtua ovat tuoneet myös ystävät joiden kanssa olen voinut keskustella asiasta.

Totta on, vaikka vaimoni on tehnyt minua kohtaan hemmetin väärin pettämällä toisen kanssa, mutta olen sielussani edelleen jossain määrin kiinni hänessä. Sanotaanko sitä sitten läheisriippuvaisuudeksi vai miksi niin todella vaikeaa on menneita yhteistä vuosia pyyhkiä pois mielestä.

Olen yrittänyt asennoitua realistisesti tulevaan sillä vaimoni on kohta muuttamassa pois. Uutta suhdetta en tällä hetkellä pysty kuvittelemaan, eikä laastarisuhteet mitää lohtua tuo. Tarkotus olisi mennä eroterapiaan nyt keväällä jos se antaisi eväitä käsittelemään tätä eroa ja eväitä myös tulevaisuudelle.

Raskasta on edelleen, mutta ehkä se tästä ja tsemppiä kohtalotoverille, meitä on nähtävästi useampia samassa tilanteessa.

Tsemppiä " tässä junassa" olevalle ja kokemuksen kautta voin sanoa, että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin. Avioeron toinen vaihe eli varsinainen ero on tämän kuun lopussa ja siihen loppuu 25 vuoden avioliitto.
Tämä puoli vuotta on ollut epätoivoa ja odotusta - olin lähes varma että mieheni haluaa palata takaisin, mutta nyt se on todettava hänen sanoin " tää voi olla hyvä juttu", alan pikkuhiljaa kodin remontoinnin kautta saada hänet ulos talosta ja sydämmestäni.
Kevät ja aurinko auttavat asiaa ja myönteinen mieli pikku flirttailuineen muiden kanssa auttavat kummasti omaa olotilaa - vaikkakin se entinen elämä on aika usein mielessä.
Kesä ja kärpäset - sekä uudet sulhaset vain odottavat....
Uskon saavani tähän elämään vielä suuren rakkauden ja mukavan vanhuuden:)