Olen liki nelikymppinen neljän lapsen
yksinhuoltaja, nainen ja äiti siis. Erosin jotain
kolme vuotta sitten, miehen vieraissa juoksemisen
ja kaljoittelun takia. Nyt eron jälkeen olen
muutamaan otteeseen seurustellut vähän
vakavammin. Tuntuu vain, että kun suhdetta on
jatkunut jonkun kuukauden, alan tuntea jotain
väsymystä toisen ymmärtämiseen ja suhteen
pyörittämiseen. Toisen tunteiden huomioiminen vie
aikaa lapsilta ja omalta itseltä ja joskus
tuntuu, että seurustellessa unohtaa omat
harrasuksensa, ajatuksensa, mielipiteensä,
kaiken. Jopa kyvyn haaveilla, mistä vain,
rikastumisesta tai kesästä, kaikesta hauskasta.
En siis suinkaan ole mikään bailaaja-rouva, että
minnekään aina uusia miehiä pyydystämään en
haaveile. Suhteesta, joka antaisi vapautta olla
oma itsensä, itsenäisyyttä, mutta olisi kuitenkin
kumppanuutta. Tiputtakaapas minut maanpinnalle,
tai antakaa jotain lohdutusta yksinäiseen
syksyyn. Olenko liian vaativainen vai luotu
olemaan yksin? Onko ketään, joka olisi jakanut
samankaltaisia tunteita?
yksinhuoltaja, nainen ja äiti siis. Erosin jotain
kolme vuotta sitten, miehen vieraissa juoksemisen
ja kaljoittelun takia. Nyt eron jälkeen olen
muutamaan otteeseen seurustellut vähän
vakavammin. Tuntuu vain, että kun suhdetta on
jatkunut jonkun kuukauden, alan tuntea jotain
väsymystä toisen ymmärtämiseen ja suhteen
pyörittämiseen. Toisen tunteiden huomioiminen vie
aikaa lapsilta ja omalta itseltä ja joskus
tuntuu, että seurustellessa unohtaa omat
harrasuksensa, ajatuksensa, mielipiteensä,
kaiken. Jopa kyvyn haaveilla, mistä vain,
rikastumisesta tai kesästä, kaikesta hauskasta.
En siis suinkaan ole mikään bailaaja-rouva, että
minnekään aina uusia miehiä pyydystämään en
haaveile. Suhteesta, joka antaisi vapautta olla
oma itsensä, itsenäisyyttä, mutta olisi kuitenkin
kumppanuutta. Tiputtakaapas minut maanpinnalle,
tai antakaa jotain lohdutusta yksinäiseen
syksyyn. Olenko liian vaativainen vai luotu
olemaan yksin? Onko ketään, joka olisi jakanut
samankaltaisia tunteita?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minä olen yhdessä firmassa töissä. Työmatkaa on
päivittäin noin 3 tuntia ja kuljen työmatkan
linja-autolla. Kotona on vaimo ja kaksi lasta 14-
v ja 10-v. Työssäni autan muita. Miljoonat on
aina kehissä ja alaisia pitää vahtia ettei olla
oikeudessa joka sekuntti. Lisäksi minulla on
työpaikalla kakkosnainen, alaiseni.
Kakkosnaisellani on triplat ja aviomies.
Varsinkin kakkosnaiseni aviomies ja triplat eli
kolmoset räjähtelevät joka välissä suhteemme
takia. Joudun paapomaan kakkosnaiseni lapsilaumaa
ja kovanluokan businessaviomiestä. Lisäksi oma
äitini on 76-vuotias ja on dementikko. Minulla on
paljon hoidettavia. Olen äärettömän väsynyt,
koska vaatimuksia satelee joka suunnalta.
...mahdoit vastata tosimielellä kirjoitettuun
viestiin noin epäkypsästi ja aivan asian vierestä?
Ehkä tarinasi onkin totta, mutta aloitahan oma
keskustelusi jos haluat "ratkaisuja" sotkuun, jota
olet itsekin edesauttanut.
Tulipa mieleeni, että kirjoittaja on kokenut
samaa kuin minun vastaani on tullut:
Ei ole kovinkaan mieltä ylentävää huomata
panostaneensa tosissaan sellaiseen naiseen,
joka pakenee paikalta, kun juttu alkaa
käydä vakavaksi ja saada sitoutumisen leimaa.
Siinä tulee kyyniset ja "asian viereen"
menevät kommentit mieleen, kun kerta toisensa
jälkeen jää yksin.
Mietin tuota "kerta toisensa jälkeen jää yksin"
kommenttia. Minäkin tavallaan jään kerta toisensa
jälkeen yksin, jos väsyn suhteeseen. Tai siihen
työmäärään ja panostamiseen. Jos suhteessa on
tunne, että toinen tulee jalaksilla ja itse
joutuu tekemään kaiken työn, se ei ole enää
mielekästä. Mielekkäämpää on silloin olla yksin.
Sitoutumista vastaan minulla ei ole varsinaisesti
mitään ollut, mitä sitten on sitoutuminen. Aikaa
perheelle ja omille harrastuksille pitäisi
kuitenkin löytyä, vaikka seurusteleekin. Luulen,
että aivan yhtä hyvin, ehkä paremminkin, pärjää
näissä ihmissuhde asioissa, kun uskoo prinsessa
juttuihin ja ajattelee, että "se oikea" ei ole
vielä tullut kohdalle. Jospa se siitä iloksi
muuttuu.
että sulla on vähän vaikea tilanne siinä
suhteessa, että avioliitossasi olit tottunut
jakamaan koko elämäsi ja ehkä haaveesikin, vaikka
se lopulta menikin pieleen. Nyt pitäisi löytää
joku, jonka kanssa monet asiat harrastuksia myöten
menevät yhteen, mutta joka kuitenkin jättää
sinulle tilaakin.
Minä olen vähän samanlaisessa tilanteessa, tosin
mies, ja se osapuoli, joka on lasten kanssa
harvemmin kuin äitinsä. Silti viimeisimmässä
suhteessa huomasin saman kuin sinä: joskus
seurustelu vähensi lasten saamaa huomiota.
Osaltaan tähän vielä vaikutti sekin, että
naisystäväni ei halunnut olla lasteni kanssa
tekemisissä.
Olet oikeassa. Tavattoman rasittavaa henkisesti
saada neljä lasta ja itsensä käyttäytymään
miesystävän odotusten mukaisesti. Kuunnella
kiltisti neuvojakin kasvatuksessa, vaikka itse
lienee kuitenkin se asiantuntija omassa
elämässään. Hauskaa, surullista tai ainakin
huomioonpantavaa on, että jotenkin tiedän olevan
mahdollista, että toista arvostaa perheenä, mutta
silti voi seurustella, jopa muodostaa perheen tai
vakituisen suhteen. Vaatii erikoista, vahvaa
tietynlaista ihmistä. Mielestäni ainakin
ehdottomasti eronnutta.
Itseäni ei viikonloppuisyys haittaisi.
Mahdollisesti ei yksinhuoltajuuskaan. Ainoa mikä
haittaisi, olisi, että isä olisi eron myötä
kasvanut niin kiinni lapsiin, että suhteelle tai
seurustelulle ei jäisi tilaa. Isä ei osaisikaan
ottaa tyttöystäväänsä kainaloon, huomioon tai
kuulla ja arvostaa ajatuksia. Tämä nyt vain
tällaisena mietiskelynä :)
toisen osapuolen aikaisemmat kokemukset lapsista
ja perhe-elämästä tekevät asian helpommaksi. Mulle
ei ollut pelkästään vaikeata saada lapset
käyttäytymään odotusten mukaisesti, vaan lisäksi
lapsettoman naisystävän heikot taidot olla lasten
kanssa tuottivat vaikeuksia. Aivan kuin lapset
olisivat olleet jotenkin pelottavia. Tyttöä
tietysti pelottikin. Vaikka minä olin luullakseni
kiinnostava, ei ajatus perheen liitännäisjäseneksi
ryhtymisestä ollut hänelle helppo. Toisaalta häntä
pelotti se, ettei itse kasva liian kiinni lapsiin,
jottei sitten lapsille tulisi menettämisen
kokemusta, jos meidän suhde ei toimikaan. Lopulta
lasten ja naisystäväni huonon synkan takia koko
homma kuitenkin kaatui. Minusta alkoi tuntua,
etten voinut olla yhtäaikaa lasten ja naisystäväni
kanssa, mikä tietysti oli aivan sairas tilanne.
Nimim. Ukonjörrikkä toteaa, että säännöt pitää
olla, mikä tietysti onkin totta. Sääntöjen
muodostaminen ja sopiminen vaan on sitten aivan
eri asia. Suhdetta ei voi rakentaa niin, että
toinen sanelee säännöt. Ei niitä edes voi noin
vain sopia, minkä Ukonjörrikkä toteaakin. Uudessa
tilanteessa se ottaa aikaa. Toisilla se lopulta
onnistuu ja toisilla ei koskaan.
Jotenkin tuntuu tuota kirjoitustasi lukiessa,
että pelin säännöt on olleet teillä hiukkasen
hukassa. Nii'in sääntöjä siinä tarvitaan...
Olen itse kahden lapsen yh-isä ja seurusteluni
naisystäväni kanssa sujuu vallan mainiosti.
Meillä homma toimii lasten ehdoilla. Minulle
lapset ja lasten hyvinvointi ovat ne tärkeimmät
asiat. Tämän olen tehnyt selväksi myös
naisystävälleni jo ihan ensitreffeillä. Mitään
äidinkorviketta en hänestä lapsilleni halua eikä
hänkään sellaiseksi halua. Tärkeätä on, että uusi
kumppani hyväksyy lapset sellaisina, kuin he
lasten omien vanhempien kasvattamina ovat ja
antaa vanhempien tehdä kasvatustyönsä puuttumatta
siihen. Hänhän kuitenkin tulee perheeseen
vieraana ihmisenä sen ulkopuolelta ja lapsilla on
molemmat vanhemmat, vaikka he eivät enää asukkaan
yhdessä. Aikanaan hänkin paikkansa ja roolinsa
perheessä ottaa, mutta siihen menee aikaa enemmän
kuin muutama kuukausi.
Toinen asia onkin sitten se, että jotkut miehet
(anteeksi lajitoverit) pitävät
yksinhuoltajaäitejä ns. helppoina nakkeina.
Näiden kavereiden jutustelua kun kuuntelee niin
ihan hirvittää. Yleensä nämä herrat ovat 30 - 40
v. sinkkuja, jotka eivät halua eivätkä kykene
sitoutumaan.
Siinä olet oikeassa, että eronnut mies
todennäköisesti ymmärtää uusperheen elämää
paremmin kuin ikisinkku. Toki meitä eronneitakin
on moneen lähtöön niin miehissä kuin naisissakin.
Tuossa tämänaamuisessa kirjoituksessasi
kirjoitit: "Ainoa mikä haittaisi, olisi, että isä
olisi eron myötä kasvanut niin kiinni lapsiin,
että suhteelle tai seurustelulle ei jäisi tilaa."
Olisikohan Sinulle itsellesi käynyt juuri näin.
Lainaan jälleen tekstiäsi: "Toisen tunteiden
huomioiminen vie aikaa lapsilta ja omalta itseltä
ja joskus tuntuu, että seurustellessa unohtaa
omat harrasuksensa, ajatuksensa...." Hmmm...
mietinnän paikka...
..että olisinko kasvanut niin kiinni lapsiini,
että suhteelle, miehelle tulla kumppaniksi ei
olisi tilaa. Tuntuu kyllä, ihan käsi sydämmellä,
että kun neljää pikkupoikaa yksin kasvattaa, olen
joskus valmis vaikka antamaan nämä ilmaiseksi
jonnekin. Isälleen nyt viikonlopuksi ainakin.
Tällä kiinnikasvamisella lapsiin tarkoitan ehkä
säälin sekaista lellimistä, hemmottelua, joka
lähtee siitä ajatuksesta, että lapsi-rassukat,
yksinhuoltajalla, minä raukka kuinka tästä
selvitään...eikä sitten enää edes huomaa, mitä
kivaa ja arvokasta toisen aikuisen suhteesta saa!
Pahimmillaan lapset pyörittävät kaikkea ja
kaikkia, tekevät päätöksiä ja valintoja koskien
aikuisten suhteita. En muuten puhu nyt omista
pojistani :)
Siinä yhdyn kyllä ajatuksiisi, että minunkaan
lapset eivät tarvitse mitään uutta isää,
kumppanini ei tarvitsisi ottaa vastuuta sen
enempää, kuin itse olisi halukas. Aika varmaan
voisi rakentaa suhteesta äidin/isän
seurustelukumppanista hyvinkin rikkaan ja rakkaan
ihmissuhteen. Hyväksyn aivan täysin varauksetta
ex-puolisoni naisystävän. Aikuinen tavallisella
terveellä järjellä ja suurella sydämellä
varustettu ihminen osaa huomioida kasvavan lapsen
tarpeet. Tärkeimpänä tarpeena oikeus kunnioittaa
ja rakastaa molempia vanhempia. Vai olenko liian
idealisti?
Olen samaa mieltä: säännöt pitää olla. Sulle on
käynyt hyvin sikäli, että molemmille osapuolille
sopivat säännöt ovat löytyneet ja vieläpä niin,
että kaikki tapahtuu lasten ehdoilla. Hyvä.
Onnittelut, sillä kaikilla tämä ei todellakaan
onnistu.
Mielestäni et ole idealisti. Tai sitten minäkin
olen sellainen ;-)
On ihan oikeasti vaikeaa löytää ihmistä, joka
osaa ja pystyy hyväksymään sen tosiasian, että
eronneella ihmisellä on "historia", jonka kanssa
on elettävä. Pitää kyetä hyväksymään kumppanin
yhteydenpito exäänsä ja tarpeen vaatiessa myös
itse kyettävä olemaan yhteydessä kumppanin exään.
Onhan tuo melkoinen ihmissuhteiden viidakko.
Sekin on totta, että lasten ehdoilla elämisessä
voi mennä liian pitkälle ihan niinkuin kuvailit.
Ei semmonen peli vetele... Tottakai lapsilla
pitää olla rajat ja säännöt heilläkin. Ei
elämisen tarvitse muuttua kovinkaan radikaalisti,
vaikka toinen vanhemmista poistuukin kuvioista
etäämmälle. Samat tutut arkirutiinit jatkuvat ja
luovat lapsille tutun turvallisuuden tunteen.
Yhteistä aikaa uuden kumppanin kanssa voi viettää
lapsista huolimatta. Mitäs sitten, vaikka lapset
ovatkin samassa huoneessa. Kainaloon voi tulla...
Onhan noita kainaloita kaksi :-) Aikaa pitää
jakaa eikä voi omistautua niin lapsille kuin
uudelle kumppanillekaan ihan kokonaan.
Sitä yhteistä kahdenkeskistä "rillutteluaikaa" on
sitten, kun lapset ovat toista vanhempaansa
tapaamassa. Ja kasvavathan nuo muksut koko ajan
ja lentävät aikanaan pesästä. Viimeistään silloin
on aikaa... Mikä kumman kiire tässä valmiissa
maailmassa ihmisillä oikein on? Semmonen
hetimullekaikkitännenyt-menttaliteetti näyttää
pilaavan monia hyviäkin parisuhteita...
Niin kamalalta kuin se voi kuulostaakin, niin
nykyään, eron jälkeen aikaa itselle on jotenkin
enemmän kuin ennen. Niin, siis neljän lapsen yh-
äitinä. Toisaalta on ehkä oppinut käyttämään
itselle ilmestyvän joutoajan toisin, kuin perheen
ehjänä ollessa. Ehkä aiemmin jotenkin
kurttuotsaisesti survoin pyykkiä koneeseen ja
muistutin omasta työpanoksestani kaikkia kuulolle
sattuvia. Nyt nautin enemmän sekä tekemisestä,
että tekemättä jättämisestä.
Uudessa suhteessa olisi rikkautta se, että aikaa
voisi käyttää kaksin, rillutteluun tai vaikka
lekotteluun tai siivoamiseen. Vaikka hemmetti
riitelyyn, mutta nauttia kahdenkeskisyydestä.
Tunnustan aivan suoraan, että avioliittomme olisi
voinut paremmin, jos olisimme joskus satsanneet
yhdessäoloon ja toisiimme, eikä pelkkään
perheeseen. Toisaalta, jospa puoliso ei minun
mielestäni (vaikka en sitä silloin ajatellutkaan)
ollut ihminen, jonka kanssa olisin mielelläni
aikaa kaksin käyttänyt? Jospa kiinnostus toiseen
oli niin vähäistä, että aikaa siksi käytimme
pelkkään perheeseen? Jospa se olikin valintaa,
vaikkakin tiedostamatonta. No, syitä eroon on
yksi. Emme tahtoneet jatkaa. Tekijöitä kaksi.
Minä ja hän.
Eräs huomio nousi mieleen viimeisimmästä
seurustelusta. Kyseessä oli minua hiukan vanhempi
mies, jolla oli kiusallinen ajatus laittaa minun
elämäni jotenkin kuntoon. Minun olisi tullut
osoittaa kiitollisuutta ja nöyryyttä, kun hän
olisi tullut isoine autoineen ja
ruuvimeisseleineen (tahatonta komiikkaa)
laittamaan asiat vähän kodikseen. En ole siis
pulassa. Apu ja kumppani, kaveri nauramiseen tai
itkemiseen ovat eri asioita?
Tiedätkös, olen tehnyt tuon oman ajan suhteen
ihan saman havainnon. Aikaa on enemmän, kun sen
käytöstä saa päättää ihan itse. Itseasiassa nyt,
kun hoidan yksin kaikki talon työt (naisystäväni
ei siis asu meillä), meillä on siistimpää ja
hommat hoituvat paljon rivakammin. Joskus on jopa
tuntunut, että oliko se sittenkin ex, joka meillä
sotki paikkoja. Pyykkivuoretkin on kadonneet ja
talon roskasäiliön tyhjennysväli on
tuplaantunut... Kummallista...
Kahdenkeskinen aika on arvokasta ja tietysti sitä
tarvitaan. Mutta kahden ei voi olla jatkuvasti.
Usein ylenmääräinen omistushalu putkahtaa
nais/miesystävän taholta esiin. Tunnetaan itsensä
vähemmän tärkeäksi, kun aika ja kumppani pitää
jakaa lasten kanssa. Ei semmosen kanssa hommat
onnistu. Tuntuisi kovin haljulta, jos omat lapset
aiheuttaisivat mustasukkaisuutta uudessa
kumppanissa.
Onhan se tietysti niinkin, että kun kaksi
aikuista ihmistä lyö hynttyitään yhteen niin on
siinä toisen tavoissa opetteleminen ja
sopeutuminen, puolin ja toisin. Sitä kun
itsekukin on vuosien saatossa oppinut tekemään
asioita omalla tavallaan.
Liekö tuota omistuksenhalua lajissaan sekin,
johon olen törmännyt viimeisimmässä suhteessani.
Mies oli jotenkin "mustasukkainen" tai jotain,
kuitenkin aivan selvästi pahoillaan siitä, ei
niinkään ajasta, vaan ehkä iloisuudesta tai
yhteenkuuluvaisuudesta, jota tunnemme lasten
kanssa, kun käymme uimahallissa tai puuhaamme
jotakin perheenä. Kyllähän tähän sekaankin
mahtuisi, joku nyreys vain vaivasi miesystäväni
mieltä. En sitten koskaan osannut kysyä, että
mikä. Uimahallissa menee rahat hukkaan, jäätelö
on kallista...kaikki mikä lapsiin tai iloisuuteen
olisi mennyt, olisi ollut väärin. Ja miksi minä
oikeastaan olisin sitä jaksanut kuunnella ja sekä
itseni, että lasteni mielen jatkuvalla
arvostelulla pahoittaa?
Iloinen mieli perheessä saa aikaan sen tunteen,
että ei sitä pyykkiäkään nyt niin paljoa ole ja
roskiksen tyhjennysvälikin on pidempi kuin
aikaisemmin. Minustakin tuntuu, että meillä on
siistiä ja iloista, jos ei lasketa sitä, että
räystäskouru lorottaa väärästä välistä vettä ja
ruohonleikkurikin on tapaus sinällään..
Nyt kun olen lueskellut näitä Sinun ajatuksiasi
niin olenpa huomannut, ettei Sinussa vikaa taida
olla. On vaan sattunut vääriä ihmisiä kohdallesi.
Itse etsiskelin itselleni kumppania hyvän aikaa
ennenkuin ymmärsin lopettaa etsimisen. Ei löydy
etsimällä ei... Sitten hän vaan tupsahti eteen
ihan sattumalta, ennalta arvaamatta ja paikassa
missä vähiten osasin sellaista odottaa
tapahtuvaksi. Lapsetkin sattui vielä olemaan
mukana... Kun kolahtaa niin sitten kolahtaa...
Ihan varmasti kolahtaa vielä sinunkin
kohdallasi...
Mukavaa viikonvaihdetta Sinulle
...vikojakin vaikka muille jakaa. Tärkeintä ehkä,
että niiden kanssa pärjää. Toiseksi tärkeintä
lienee, että antaa itselleen mahdollisuuden
muuttaa luutuneitakin käsityksiään ja hyväksyy
sen, että yhtä ihmisenäolemisen harjoitteluahan
tämä elämä onkin. Ja jos joskus naurattaa, niin
hyvä niin. Hauskaa viikonvaihdetta sinullekin,
kivaa oli vaihtaa ajatuksia tästä
ikuisuuskysymyksestä, ihmissuhteista, miehenä ja
naisena olemisesta!