Jos käy niin onnellisesti, että kaksi ihmistä
rakastuvat palavasti toisiinsa. Rakkaus(=mitä on
rakkaus) saa kaiken toimimaan ja tuntumaan
hyvältä. Ei tarvitse kysellä neuvoja vaan kaikki
sujuu vähintäänkin kohtalainen hyvin. Osalla
meistä tämä "hurmostila" kestää vuosia, osalla
vähemmän aikaa. Aikanaan eroavaisuudet tulevat
esille. Ts. käytäntö astuu esille. Sanotaan
kuitenkin, että erilaisuus täydentään.
Mielestäni tämä on totta. Erilaisuus myös
kiehtoo, ainakin minua. Tässä tapauksessa
erilaisuudella tarkoitan lähinnä
luonteenpiirteitä.
Tilanne jossa ”järki” alkaa
voittamaan ”rakkauden” on vaikea. Onko siis
suhteessa kuitenkin samanlaisuus ylivoimaisesti
tärkein asia pitkällä aikavälillä ajatellen?
Ainakin mun, lievästi itsekkään ja itsenäisen
ihmisen on vaikea ajatella, että vaan seurustelen
henkilön kanssa kun meillä ”käytännössä” kaikki
toimii todella hyvin. Miksen voisi olla yksin ja
etsiä vaan sitä ihanaa ”rakkautta”? Omat riskinsä
siinäkin. Entä jos seuraava sopii kuitenkin
huonommin ja rakkautta tai hurmosta ei tule enään
löytymään? jne..jne..
Onko muilla suhteet kaatuneet tai kärsineet
oleellisesti ”alkuhurmoksen” jälkeen kumppanin
erilaisuudesta? Merkitseekö käytännön sopivuus
kuitenkin eniten?
Esim. koulutus, varallisuus, ympäristö, jne..
rakastuvat palavasti toisiinsa. Rakkaus(=mitä on
rakkaus) saa kaiken toimimaan ja tuntumaan
hyvältä. Ei tarvitse kysellä neuvoja vaan kaikki
sujuu vähintäänkin kohtalainen hyvin. Osalla
meistä tämä "hurmostila" kestää vuosia, osalla
vähemmän aikaa. Aikanaan eroavaisuudet tulevat
esille. Ts. käytäntö astuu esille. Sanotaan
kuitenkin, että erilaisuus täydentään.
Mielestäni tämä on totta. Erilaisuus myös
kiehtoo, ainakin minua. Tässä tapauksessa
erilaisuudella tarkoitan lähinnä
luonteenpiirteitä.
Tilanne jossa ”järki” alkaa
voittamaan ”rakkauden” on vaikea. Onko siis
suhteessa kuitenkin samanlaisuus ylivoimaisesti
tärkein asia pitkällä aikavälillä ajatellen?
Ainakin mun, lievästi itsekkään ja itsenäisen
ihmisen on vaikea ajatella, että vaan seurustelen
henkilön kanssa kun meillä ”käytännössä” kaikki
toimii todella hyvin. Miksen voisi olla yksin ja
etsiä vaan sitä ihanaa ”rakkautta”? Omat riskinsä
siinäkin. Entä jos seuraava sopii kuitenkin
huonommin ja rakkautta tai hurmosta ei tule enään
löytymään? jne..jne..
Onko muilla suhteet kaatuneet tai kärsineet
oleellisesti ”alkuhurmoksen” jälkeen kumppanin
erilaisuudesta? Merkitseekö käytännön sopivuus
kuitenkin eniten?
Esim. koulutus, varallisuus, ympäristö, jne..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ruotsalaiseen sananlaskuun voit luottaa:
Samanlaiset lapset leikkivät keskenään parhaiten
Elikkä maan vetovoima ja kaikki saatanan
tasapainoyhtälöt..
Sen, mistä sinä puhut rakkauden alkuhuumana
tai "hurmostilana", minä käsitän ihastumiseksi,
hullaantumiseksi, miksei jonkinlaiseksi
rakastumiseksikin, mutta Rakkaudesta isolla R:llä
tällainen on minun mielestäni vielä aika kaukana.
Tuollaisen ihastumisen minä käsitän sellaiseksi
välillä hyvinkin tilannesidonnaiseksi
kokemukseksi, jossa toinen ihminen syystä tai
toisesta alkaa tuntua miellyttävältä, kiehtovalta
ja kiinnostavalta. Sitä mielellään hankkiutuu
tilanteisiin, joissa saa olla ihastumisen kohteen
kanssa, sitä mielellään selvittää tähän ihmiseen
liittyviä juttuja, sitä näkee päiväunia tästä
ihmisestä, sitä on hullaantunut häneen.
Tällainen ihastuminen (tai "rakastuminen") taas
on tavallaan tila, joka voi johtaa rakkauteen -
tai sitten se ei johda lopulta mihinkään, vaan
tunne kuihtuu pois.
Määrittelisin rakkauden niin, että se on sellanen
hyvä, jalo toisesta välittämisen, toista kohtaan
koetun itsekkyyttömyyden tunne, joka tietyllä
tavalla kestää kautta aikain. Rakkaus voi toki
muuttua, muuttaa muotoaan moneen kertaan
(ystävyys, intohimoinen rakkaus, kumppanuus),
mutta se kuitenkin kestää.
Toisesta vain välittää, jostain syystä; toisen
kokee merkitykselliseksi elämälleen. Ei
yhteenkään joskus rakastamaansa ihmiseen pysty
koskaan suhtautumaan t ä y s i n laimeasti,
kyllä heitä pitää aina jollain tavoin tärkeinä ja
erikoislaatuisena.
Tunne, joka kokonaan kuihtuu, haihtuu pois, ei
ole koskaan rakkautta ollutkaan, niin minä sen
käsitän.
Tottakai rakastettukin ja rakastetun
käyttäytyminen joskus kismittää, mutta
pohjimmiltaan ymmärrät tai ainakin HALUAT
ymmärtää rakastettuasi.
Rakastaminen onkin tahdon ja halun asia.
Rakastava tahtoo rakastaa toista niin niissä
myötä kuin vastoinkäymisissäkin.
Niinpä, jos toista rakastaa ja tietää
rakastavansa, kysymys siitä, onko toinen
"erilainen" vai "samanlainen" menettää
merkityksensä. Jostain syystä tuo joku on tullut
tärkeäksi ja rakkaaksi.
On samantekevää, miksi toista rakastaa, mutta
välillä itseään voi muistuttaa niistä seikoista,
jotka tekevät (tai tekivät aikoinaan) tuosta
ihmisestä rakkaan juuri minulle.
Itse en muista nykyisessä suhteessani kokeneeni
mitään erityistä alkuhurmosta, mutta siitäkin
huolimatta rakastuin mieheeni. Hän on hyvinkin
erilainen kuin minä, ja tuntuu, että opin hänestä
edelleenkin uusia asioita joka päivä. Kaikki
hänestä "oppimani" ei tietenkään miellytä minua,
mutta ne seikat, jotka ovat aikoinaan tehneet
hänestä rakastettavia minun silmissäni eivät ole
kadonneet minnekään.
Sitoutuminen suhteeseen taitaa vain näinä päivinä
olla yleisesti ottaen kovin vaikeata. Uskotaan,
että jokaisesta hetkestä pitää nauttia täysillä
ja kokemuksia pitää kerätä jatkuvasti, jottei
vain jämähdä paikoilleen. Kun arki astuu
suhteeseen, alkaa paniikki kalvaa mieltä. Ainahan
voi nurkan takana olla parempi ihminen
odottamassa...
Kaiketi kunnon rakkaus sitten kestää... mutta
kyllä jotkin piirteet toisessa voivat pidemmän
päälle käydä vähemmän rakastettavammiksikin.
Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa sellainen, että
jos toinen on kovin kiinni itsessä, voi aluksi
tuntua ihanalta, että toinen on niin omistavainen
ja kiintynyt, mutta pidemmän päälle toisen
mustasukkaisuus saattaa käydä raskaaksi, jopa
mahdottomaksi sietää.
Samoin toisen rauhallisuus ja tasaisuus saattaa
alussa kiehtoa, luoda tasapainon- ja
turvallisuudentunnetta. Myöhemmin nämä alussa
niin ihanat piirteet saattavat alkaa näyttäytyä
jähmeytenä, joka suorastaan kiusaa.
Niinpä minun mielestäni rakkaus, sen kestäminen
ja hyvä parisuhde vaativat ennenkaikkea
vastavuoroisuutta, sitä, että kumpikin ovat
valmiita ottamaan toisen huomioon ja kasvamaan
samaan suuntaan. Tulen pitäminen elossa vaatii
sitä, että kumpikin on valmis luomaan suhteeseen
kipinää. Joskus tähän pääsevät toisiaan
täydentävät parit, toisinaan samankaltaisuus
hitsaa parin toisiinsa.
Viisaitapa haastelit.
Voisi tuohon vielä jatkaa, että rakkaus on myös
kykyä antaa anteeksi ja unohtaa.
En tarkoita, että kaikkea pitäisi pystyä antamaan
anteeksi, mutta varmasti jokainen tekee
parisuhteessa virheitä tai käyttäytyy väärin
kumppaniaan kohtaan. Joskus jopa huomaamattaan.
Tiedän tapauksia, joissa toinen puolisko (yleensä
nainen) löytää "syyn" eroon jostain 10 - 15
vuoden takaisesta tapahtumasta tai "tavasta",
joka kumppanilla tuolloin oli. Kyllä syitä eroon
löytyy, jos hakemalla haetaan. Todellinen syy on
yleensä ollut kaivelijan oma uusi suhde, jonka
vuoksi vanha pitää lempata laidan yli. Mutta
naisessahan ei vikaa voi olla...
Meillä pitkään kestänyt suhde kariutui siihen,
että päätin uudelleenkouluttautua ja hankkia
paremman ammatin ja toimeentulon. Innostuin
oppimisesta ja opiskelusta. Huomasin itsessäni
potentiaalia, hankin uuden ammatin ja aloin nähdä
maailman aiempaa laajemmin. Se oli minulle suuri
voitto, tavallaan lahja, jota mieheni ei
kuitenkaan arvostanut pätkääkään.
"Muututtuani" emme sopineet enää ollenkaan yhteen.
Muutos taisi olla suuri: tulin aiempaa
itsenäisemmäksi, kenties kriittisemmäksikin. Ei
ihme, että se oli liikaa miehelleni. Kieltämättä
itsekään en myöhemmin oikein käsittää, mitä olin
joskus nähnyt niin sietämättömän sovinistisessa,
ylemmyydentuntoisessa ja jääräpäisessä miehessä.