Kaksi kuukautta on erosta, yli vuosi yhdessä olemista. Minut jätettiin. Ero tuli aika puskista, koska kaikki oli hyvin. Mitään draamaa tai riitaa ei ollut. Asuttiin periaatteessa yhdessä.
Kyllä nämä sydänsurut laittavat miehenkin itkemään ja jäämään sänkyyn. Ahdistus on valtava, mitään ei jaksa tehdä. Sitä yrittää keksiä tekemistä, mutta itku puskee silmistä ulos jatkuvasti. Tuskin kaveritkaan jaksavat joka päivä tätä samaa ruikutusta kuunnella. Ajan kanssa pitäisi helpottaa, mutta koko ajan on sitä ihmistä vain enemmän ikävä. Sitä vain itsellä on kaikki rakkaus jäljellä ja ei haluaisi, että näin kaikki päättyy. Ensimmäistä kertaa oli suhteessa todella rakastettu olo. En ollut koskaan aiemmin rakastanut ketään.
Heti, kun ero oli selvä, niin miksi siitä toisesta tulee niin kamalan kylmä? Aivan kuin mitkään ihanat sanat ja hetket eivät olisi merkinneet mitään. Mitään vastakaikua ei saa mihinkään tai omaan pahaan oloon. Tuntuu, että pelkkä yhteydenpito tuntuu hänesta vastenmieliseltä. Tosi arvoton olo, vaikka olisin valmis tekemään hänen takiaan mitä tahansa. Hän kai haluaa olla rauhassa ja mennä elämässä eteenpäin. Tuntuu pahalta, kun se on toiselle niin helppoa. Itselle tämä on taas maailman rankinta ja tuntuu, ettei tästä yli pääse ikinä.
Itse en harrasta yhden illan-suhteita tai muutenkaan ryyppäile ympäri ämpäri, niin tuntuu kamalalta miettiä päivittäin, että kenen kanssa hän päätyy vielä sänkyyn. Miksi hän haluaa muita, vaikka minä olisin tehnyt mitä tahansa hänen olonsa eteen? Jos en rakastaisi, niin tämä olisi niin paljon helpompaa.
Mitä tässä voi enää tehdä? Öisin ei saa nukuttua ja unilääkkeetkin antavat vain parin tunnin unet. Niitäkään ei viitsi popsia kovin pitkään. Terapeutilla olen käynyt, mutta se on ihan yhtä tyhjän kanssa. Mitä enemmän näitä öitä valvoo, niin sitä kamalampia ajatuksia tulee mieleen. Miksi me hyvät miehet emme koskaan saa mitään pysyvää ja sellaista suhdetta, minkä ansaitsisimme?
Kyllä nämä sydänsurut laittavat miehenkin itkemään ja jäämään sänkyyn. Ahdistus on valtava, mitään ei jaksa tehdä. Sitä yrittää keksiä tekemistä, mutta itku puskee silmistä ulos jatkuvasti. Tuskin kaveritkaan jaksavat joka päivä tätä samaa ruikutusta kuunnella. Ajan kanssa pitäisi helpottaa, mutta koko ajan on sitä ihmistä vain enemmän ikävä. Sitä vain itsellä on kaikki rakkaus jäljellä ja ei haluaisi, että näin kaikki päättyy. Ensimmäistä kertaa oli suhteessa todella rakastettu olo. En ollut koskaan aiemmin rakastanut ketään.
Heti, kun ero oli selvä, niin miksi siitä toisesta tulee niin kamalan kylmä? Aivan kuin mitkään ihanat sanat ja hetket eivät olisi merkinneet mitään. Mitään vastakaikua ei saa mihinkään tai omaan pahaan oloon. Tuntuu, että pelkkä yhteydenpito tuntuu hänesta vastenmieliseltä. Tosi arvoton olo, vaikka olisin valmis tekemään hänen takiaan mitä tahansa. Hän kai haluaa olla rauhassa ja mennä elämässä eteenpäin. Tuntuu pahalta, kun se on toiselle niin helppoa. Itselle tämä on taas maailman rankinta ja tuntuu, ettei tästä yli pääse ikinä.
Itse en harrasta yhden illan-suhteita tai muutenkaan ryyppäile ympäri ämpäri, niin tuntuu kamalalta miettiä päivittäin, että kenen kanssa hän päätyy vielä sänkyyn. Miksi hän haluaa muita, vaikka minä olisin tehnyt mitä tahansa hänen olonsa eteen? Jos en rakastaisi, niin tämä olisi niin paljon helpompaa.
Mitä tässä voi enää tehdä? Öisin ei saa nukuttua ja unilääkkeetkin antavat vain parin tunnin unet. Niitäkään ei viitsi popsia kovin pitkään. Terapeutilla olen käynyt, mutta se on ihan yhtä tyhjän kanssa. Mitä enemmän näitä öitä valvoo, niin sitä kamalampia ajatuksia tulee mieleen. Miksi me hyvät miehet emme koskaan saa mitään pysyvää ja sellaista suhdetta, minkä ansaitsisimme?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Nuorimies, kenelle kirjoitat?
sanoisin, että nuorimies kirjoittaa varmaan niille, jotka haluavat lukea. Hän kertoo omasta kokemuksestaan, joka jollekulle voi olla merkityksellinen. Minusta kirjoitus sopii oikein hyvin särkynyt sydän palstalle ja on oikein mukavanoloisen ihmisen kirjoittama.
Heippa olen kyllä nainen enkä enään mikään nuori mut itku tuli kun luin tarinaasi käyn näitä tunteita kans 24/7 läpi. Mun tarinan voit lukea sivulta järki ja tunteet nim.merkki vihainen vai katkera, särkynyt
Kiitoksia kommenteista. Kirjoitin tänne, kun halusin kai keventää omaa oloa ja tätä taakkaa. Niin pahalta tuntuu ja vaikea puhua kenellekkään ystävälle, kun itkun seasta saa edes sanoja. Täältä on ollut hyvä lukea muiden tarinoita, kun saa tietää, että ei ole asian kanssa yksin.
särkynyt, käynpäs lukemassa tarinasi. Tosi rankkoja nämä erot.
särkynyt, luin tarinasi. Tosi ikävää, että sinulle kävi noin. Tiedän, että mitä käyt läpi ja ei tämä helppoa ole, mutta päivä kerrallaan. Vaikutat hyvältä ihmiseltä ja hyville ihmisille meinaa aina käydä näin. Toivon sinulle paljon voimia. Luen mielelläni sinun tuntemuksiasi eroprosessisi varrelta, niin itsekkin voin kirjoittaa, että miten asiat etenevät.
Pahinta itselleni ovat yöt. Joutuu makaamaan sängyssä silmät auki koko yön, kun ajatukset kiertävät kehää. Rintaa puristaa ja heikottaa. Tekisi mieli ottaa puhelin käteen ja soittaa entiselle, mutta sieltä saa kuulla vaan kylmän äänen, joka sanoo, että "En rakasta sua enää. Jatka elämää.". Kunpa se elämän jatkaminen olisikin niin helppoa, kun rakastaa isosti ja ei saa vastakaikua. Töistäkin joutunut ottamaan sairaslomaa, kun ei vaan ole voimia, vaikka kuinka yrittää.
Se on maailman kauhein tunne, kun rakkain ihminen elämässä sanoo, että ei enää rakasta ja sitä ei kiinnosta, että mitä teen ja kenen kanssa. Uskomatonta, että lyhyessä ajassa ne tunteet ovat voineet kuolla. Ja miten kamalaa katsoa, kun toinen jatkaa elämää normaalisti, on toisten miesten kanssa ja jättää minut taakseen, kuin roskan. Kunpa itsekkin osaisin vain tappaa tunteet ja mennä eteenpäin.
Sydänsuruille ei voi vain mitään. Rakkaus on maailman paras tunne, mutta satuttaa eniten epäonnistuessaan. Välillä tekisi mieli luopua toivosta sen oikean löytämisestä. Kai se menee niin, että ei ole niitä oikeita olemassa, vaan vääriä, joiden kanssa on opittava elämään ja hyväksyttävä puutteet ja viat. Tietysti hyvien puolien kanssa. Pakko vain uskoa, että tämä paha olo ja ahdistus helpottaa joskus. Ja tapaisi jonkun kivan tytön, joka pystyy rakastamaan minua sellaisena, kun olen.
Illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä mielessä. Silloin kun oltiin yhdessä niin miten sitä virtaa riitti vaikka mihin? Nyt joutuu potkimaan itseensä eteenpäin et pystyy edes normi asiat hoitaa. Tää on niin inhottavaa kun odottaa koska Se puhelin piippaisi ja kaikki palaisi ennalleen. Kaiken tämänkin jälkeen mitä hän teki oisin valmis antaa anteeksi kuhan Tää painajainen vaan loppuisi
Tuo tunne on niin tuttu. Sitä itsekkin päivystää puhelinta, että se soisi ja tulisi viesti, missä olisi anteeksipyyntö ja halu palata takaisin yhteen. Eniten satuttaa se tieto, että sitä ei luultavasti enää ikinä tule. Omat viestit, puhelut ja sanat eivät auta mitään, jos toinen on päätöksensä tehnyt. Niistä on enemmänkin haittaa.
Hetkeksi tulee parempi mieli, jos jaksaa kaupassa käydä tai joku käy vaikka kahvilla. Mutta ne ovat niin pieniä hetkiä näissä pitkissä päivissä, että liikaa aikaa jää mietittäväksi. Töihinkin pakko palata ensi viikolla, saa nähdä, että piristääkö se vai ahdistaako.
Olin kans muutaman päivän pois töistä asian takia. Mutta Se helpottaa vähän kun menee töihin edes pienen hetken ajattelee jotain muuta. Ja mulla onnex lapset pitää vireessä sitkun olen yksin niin huomaan kuinka kyyneleet valuu poskille. Aika monena iltana itseni uneen
Nuorimies24, tuo vaihe eron jälkeen on kyllä ihan kamala, mitkään sanat siinä ei oikein voi auttaa. En voi lohdutukseksesi kirjoittaa oikein muuta, kuin että aika parantaa. Huomaat pikkuhiljaa ajattelevasi häntä vähemmän. Se kipu loppuu jossain vaiheessa, haikeus saattaa jäädä pidemmäksi aikaa, mutta jonain päivänä huomaat, että sekin on poissa.
Yritä keksiä itsellesi tekemistä. Urheile, liiku, hanki vaikka uusi harrastus. Näe kavereitasi mahdollisimman paljon ja puhu heille asiasta, tiettyyn pisteeseen asti se on hyväksi, kunhan osaat jutella muustakin. Kaverit ovat olemassa tukemista varten vaikeissa tilanteissa, mutta he eivät ole terapeutteja.
Yritä välttää kaikkea yhteyttä eksääsi, varsinkin jos hän on noin kylmä sinua kohtaan. Todennäköisesti hän välittää sinusta, mutta tilanne on hänellekkin vaikea ja hän toimii sitten noin. Poista hänet facebook-kavereista, tai ainakin piilota hänen päivityksensä edes hetkeksi. Älä yritä kaverisuhdetta hänen kanssaan, ainakaan ennenkuin olet päässyt yli hänestä. Älä lueskele ihania vanhoja tekstiviestejä häneltä, se vain pahentaa oloasi - poista ne. Tarkoitus ei ole pyyhkiä häntä elämästäsi tai leikkiä, ettei suhdettanne olisi tapahtunut, mutta tuossa tilanteessa se vaan on paras vaihtoehto. Yritä olla miettimättä, mitä hän tekee ja kenenkin kanssa, vaikka se onkin vaikeaa.
Yritä katsoa tulevaisuuteen. Vaikka tällä hetkellä tuo ihminen tuntuu korvaamattomalta, hän on kuitenkin vain yksi ihminen. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, tutustu heihin. Älä käperry kotiin yksin itkemään vaan elä elämääsi. Noista univaikeuksista ja ahdistuksesta kannattaa puhua lääkärin kanssa, mutta nekin varmasti helpottavat ajan kanssa. Tsemppiä!
tuttua huttua ja vaikka tämä on tietyllä tapaa kieroa, minusta on kiva tietää, että on vielä tuntevia ihmisiä tässä kylmässä maailmassa... !
ja vastausta omaan kysymykseesi, "Miksi me hyvät miehet emme koskaan saa mitään pysyvää ja sellaista suhdetta, minkä ansaitsisimme?" unohda, ei koskaan... ja muista se, että tämä suhde ei ollut se, joka pysyi, eikä siis se, jonka ansaitset... Tiedän, että on vaikeaa päästä yli ensimmäisestä rakkaudesta (no, ei siitä varmaan ikinä pääse täysin yli) mutta löydät vielä jotain parempaa. ps. "Elämäni seinäruusuna" on muuten ihan katsomisen arvoinen elokuva...
Kiitoksia kaikille vastauksista, helpottaa lukea muiden kokemuksia ja neuvoja! Viime yö oli ensimmäinen kahteen kuukauteen, kun nukuin koko yön ja en herännyt painajaisiin kertaakaan. Kaipaan sitä ihmistä niin, että sattuu, mutta yritän pitää sen ikävän vain taka-alalla ja koittaa löytää päivistä muuta tekemistä ja ajateltavaa.
Harmittaa, kun en saanut näyttää, että mihin parhaimmillani pystyn. Eniten satuttaa, että ei saanut sitä yhtä pientä mahdollisuutta korjata kaiken. Olisin pystynyt niin paljon parempaan. Pieneltä paikkakunnalta kun olen, niin tuntuu, että en enää koskaan törmää tyttöön, joka haluaa tutustua minuun. Pelottaa, että tuo yksi ihminen sai minun koko loppuelämän rakkauden. Se satuttaa eniten.
Kyllä se uusi rakkaus vielä löytyy, älä sitä huolehdi. Nyt ei ole lainkaan aika sille. Keskity nyt vain itseesi ja paranemiseesi ja eksästä ylipääsemiseen, sitten voit alkaa katselemaan ympärillesi taas uusin silmin vain huomataksesi, että maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä :) Tsemppiä!
Tuttu on tunne. Kyllä se puoli vuotta ainakin vie toipua. Itse on jo 35 kun minut jätettiin parin vuoden suhteen jälkeen. Olin kuvitellut että en enää osaa itkeä mutta sinä iltana itkin yksin kotona kuin pieni lapsi. Itku on tullut monta kertaa sen jälkeenkin. Mitä enemmän olet rakastanut niin sitä enemmän se sattuu kun suhde loppuu. Aloita vaikka joku harrastus kunhan teet jotain sillä ei se tuska sillä helpota että jää paikalleen.
Kiitoksia vastauksista! Itsellä on tilanne mennyt vain huonompaan suuntaan. Syvä masennus, itsetuhoiset ajatukset ja paha olo ovat olleen niin käsittämättömät, että lauataina menin sairaalaan päivystykseen ja sain lähetteen psykiatriselle. Yksinäisyys on ollut aivan kamalaa ja ruokaa ei ole pystynyt syömään viikkoon. Itku ei lopu ja elämä on aivan sekaisin.
Sitä yrittää uskoa parempaan, mutta tuntuu, että kaikki on mennyt. Ettei minun rakkaus kelpaa kenellekkään ikinä ja en ole minkään arvoinen. En ikinä olisi uskonut, että tälläiseen tilanteeseen joutuisin. Joka päivä vain olo pahenee. Kunpa en olisi ikinä rakastunut.
Tuntuu niin pahalta lukea tekstiäsi. Itselläni pian tulee kuukausi erostamme. Erosimme 9.1.2014. Kihlattuni jätti minut vain puoli vuotta ennen häitämme. Pian olisi ollut 5-vuotispäivämme ja kihloissakin ehdimme olla yli 2 vuotta. Mies vain ilmoitti minulle, ettei enää rakasta minua. Hän kävi yksin terapeutilla ja itse voin silloin todella huonosti kotona odottaen. Halusin meidän menevän yhdessä, mutta hän halusi selventää ajatuksiaan. Hän alkoi uudenvuoden jälkeen muuttua kylmäksi ja tiuskia minulle, vaikka näki miten huonosti voin.
Tuolloin eropäivänämme palasin töistä kotiin ja hän vain tokaisi sen minulle. Oli odottanut sopivaa hetkeä, mitä tuo ei kyllä ollut. Seuraavana päivänä lähdin pois vanhemmilleni, toiseen kaupunkiin. Töistä jouduin eroamaan, sillä asuimme yhdessä miehen asunnossa ja en enää siellä voinut asua. Omaan asuntookaan ei ollut varaa ja muutenkin olin muuttanut vain hänen vuokseen toiselle paikkakunnalle. Minulla ei ollut siellä muuta kuin hän ja työni ja hänet menetettyäni jäljelle jäi aivan liikaa muistoja.
Yhä itken ja suren kohtaloani. Vihaa en vielä oikeastaan ole kokenut. Olin vasta muutama viikko ennen eroa hankkinut häämekkonikin. On tietenkin päiviä, jolloin olo on ajoittain hyvä, mutta aamut, illat ja yöt ovat pahoja. Ikävöin häntä suuresti ja toivon vain myös häneltä yhteydenottoa. Itse olen jopa meinannut tarttua puhelimeen useamman kerran, mutta jokin on saanut minut keskeyttämään tämän. Onneksi. Sähköpostimme ja tekstiviestimme poistin. Valokuvia en ole vielä voinut. Se on tehnyt liian kipeää.
Rakastan häntä yhä todella paljon ja minuun sattuu se. Mies myös myönsi, ettei rakastunut juuri minuun vaan siihen, että hänellä oli joku. Onko mikään siis suhteessamme ollut todella aitoa?
Itse en tuntenut alussa yhtä palavasti kuin hän ja siksi tuntuukin, että hän huijasi minut rakastumaan itseensä ja jätti kun rakkauteni oli niin suurta, että se tekisi kipeää. Elän kysymysvaihetta ja mietin joka päivä samoja kysymyksiä: Miksi? Miksi minä? Miksei hän hakenut meille apua? Miksei hän kertonut aiemmin heränneistä epäilyistään? Hän vain tokaisi, että uskoo että hänelle voisi löytyä joku parempikin, sopivampi (On rehellisesti kertonut, ettei ole kuitenkaan toista naista) Kaikesta tekee vain vielä kipeämpää se, etten ikinä uskonut meidän eroavan eikä kukaan läheisemmekään.
Olimme niin monella tavoin kuin luotuja toisillemme. Olimme myös toistemme ensirakkaudet. Olin 17 kun tapasimme, alle kuukauden päästä täytän 22 ja satuttaa tunnustaa itselleen, että olen samassa pisteessä kuin 5 vuotta sitten. Asun vanhemmillani, ei töitä, ei opiskelupaikkaa, ei rakasta. Olen yksin, mutta 5 vuotta vanhempi. Tämän piti olla minun onnen vuoteni. En vain pysty unohtamaan kaikkia lupauksia ikuisesta rakkaudesta, joita hän antoi. Olin onneni kukkuloilla.
Oli ihanaa löytää täältä keskustelupalstoilta vertaistukea ja nähdä, etten ole yksin tunteideni kanssa. Kavereita ei kiinnosta ja välttelevät minua ja olen joutunut yksin käsittelemään murheitani, sillä vanhempieni sympatia on hävinnyt ja yrittävät vain potkia minua eteenpäin elämässä. Valitettavasti paikkakunnallani ei ole ilmaisia terapeuttipalveluita ja työttömänä minun pitää katsoa tarkkaan mihin rahojani laitan, kun kelakin taitaa laittaa karenssin erottuani itse töistä.
Ja nuorimies24: Älä sano, että toivot ettet olisi ikinä rakastunut. Vaikka minuunkin sattuu joka h*lvetin päivä niin en voi silti olla ajattelematta hyviä hetkiämme ja sitä mitä sain häneltä, vaikka samalla inhottaa ajatus tulevaisuudesta ja hänen toisesta naisestaan. Yritetään silti selvitä itsemme vuoksi. Minua auttaa se, että olen ollut tätä ennen luoteeltani positiivinen ja pidän henkeni edestä kiinni uskosta parempaan, jotten vaipuisi epätoivoon pysyvästi. Jos haluat niin voisimme vaikka jutella privaatisti? Itse olen alkanut kaivata tukea ja juttuseuraa ihmisiltä, jotka käyvät samoja tunteita läpi.
Moi nuorimies, hyvä että uskalsit hakea apua tuskaiseen oloosi. Ei ole mikään ihme, että olo on vielä tuskainen, suruprosessi on vasta alussa..Se sattuu tosi paljon, kun tuntuu että oma rakkaus hylätään, kun toinen muuttuu kylmäksi ja tuntuu ettei hän enää välitä. Sitä on niin vaikea ymmärtää...Tähän tilanteeseen ei oikein muuta neuvoa ole, kuin että koita jaksaa sinnitellä, ajan kanssa se suruprosessi etenee. Minulla on nyt 10 kuukautta siitä, kun elämäni rakkaudeksi kuvittelevani mies kylmeni minua kohtaan ja valitsi toisen naisen. Emme ole olleet missään tekemisissä ja jäin yksin selvittelemään tunteitani ja ajatuksiani. Ensimmäiset kuukaudet menivät sumussa, söin rauhoittavia joita olin aiemmin saanut, itkin päivittäin, fyysinen kipu tuntui rinnassa ja minua pelotti kävellä kaupungilla, koska pelkäsin näkeväni hänet naisensa kanssa. Eristäydyin ja pystyin näkemään vain harvoja ihmisiä. Sitten oloni meni niin surkeaksi (mietin vain itsemurhaa), että menin psykiatrille ja sain masennuslääkkeet. Ne auttoivatkin, minulla oli jo hyvä olla ystävien seurassa enkä ajatellut tätä ihmistä ja mitä tapahtui 24h. Sisuuntumistakin alkoi tulla, siis että en anna hänen pilata loppuelämääni. Suru oli edelleen läsnä, sekä kaipuu, mutta intensiteetiltään ja kestoltaan tunteet ovat laimentuneet. Nyt läsnä on jonkinlainen tyhjyyden tunne, mutta kun vertaan oloani esim. puolen vuoden takaiseen, on se paljon, paljon parempi.
Kuulostat tunteelliselta ja rakastettavalta mieheltä, uskon, että löydät vielä arvoisesi naisen!
Voimia teille kaikille... Ero on aina vaikeaa ja etenkin jos se tulee itselle täytenä yllätyksenä, siinä lähtee luotto parisuhteisiin yleensäkin. Mutta aika auttaa kaikkeen, oikeasti, vaikka olo tuntuisi vaan pahentuvan... Mua vaikeina aikoina helpottaa niihin asioihin keskittyminen, mitkä on vielä elämässä tärkeitä ja hyviä. Pieninä paloina ja lapsen askelin, tehden niitä asioita mistä itse tykkää ja ehkä tavoittelemalla jotain omia unelmia aika kuluu nopeammin, vaikka tuntuisi vaikealta löytää voimia mihinkään muuhun kuin suremiseen.
Nuorimies, hienoa että oot hakenut apua ja tunnistat omat fiilikset ja pystyt niitä purkaa ihan vaikka tänne kirjoittamalla, se on oikeesti jo paljon. Koita jaksaa, päivä kerrallaan, vaikken sua tunne niin uskon todella että löydät mukavan naisen joka rakastaa sua.. Ja silläkin uhalla että kuulostan tosi kliseiseltä haluun muistuttaa että oot nuori ja sulla on elämä edessä. Et oo yksin näiden tunteiden kanssa.