Kas, päivänvaloa. Eiliset treffit menivät miten menivät. Oikeastaan ne eivät olleet edes treffit, sillä lähdimme samasta paikasta ja päädyimme samaan sänkyyn. Mitään etukäteissopparia ei siis ollut. Kuitenkin näin hänet ensimmäistä kertaa, livenä.
Mitään sitä, mitä olin yrittänyt katsoa kahdesta kännykkävalokuvasta, ei enää ollut. Hän oli loistava ihminen, ei sumea. Hän oli elossa ja lämmin, ei littana ja kohmettunut. Ja hän puhui. Hän puhui ja puhui. Minä kuuntelin. Yleensä minä puhun ja muut kuuntelevat, mutta nyt oli näin. Nautin suunnattomasti omasta hiljaisuudestani. Upotin siihen sekä kuuntelua että katselua.
Hän käytti tavattomasti katukielen lainasanoja ”...ja näin", "...ja näin ja näin” lauseittensa perässä. Se oli hämmentävää. Yhtä hämmentäviä olivat hänen kätensä ja etenkin niiden sormet, jotka olivat kuin jonkin ulkoavaruuden ulokkeet. Niillä ylettyi varmaan mihin tahansa rapsuttelemaan. Kynnet olivat evolutiivisessa mittakaavassa normaalit; eli lakattomat mutta viilatut.
Hän heilutteli käsiään edessäni, nojaili niihin. Viittoi niillä sinne ja tänne ja tuonne. Kun hän osoitti etusormellaan minua, kuin kysyäkseen ponnekkaammin, että miksi, niin hän avasi kämmenensä kohti kattoa ja toi etusormen kerältä esiin kuin se olisi puhallettava vappukierukka. Sitten hän kysyi minulta, miksi. En osannut vastata. Yleensä valehtelen tässä kohdin, luon jotain tyhjästä, mutta nyt vain kohautin olkapäitäni ja muistelin miten hyvältä hänen hiuksensa olivat halatessamme tuoksuneet. Kerroin tämän hänelle. Hän virnisti ja silmäkulmiin ilmestyivät kauniit rypyt.
Noin puolessa tunnissa hän tiesi minusta kaiken - vaikka hän itse oli ollut lähestulkoon kauttaaltaan kulutetun ajan ainoana äänenä. Huomasin, että en tiennyt naisesta mitään. Oikeastaan minua ei se edes kiinnostanut. Tieto. Tieto oli rasittavaa. Tieto oli kuin mukana raahattava kirjasto tai lajittelematon kasa irtopaperia. Tonneittain turhaa. Mistä hän koostui? Hän koostui kauneudesta, kokemuksesta ja elämänilosta. Hänessä oli myös jotain pirullista, josta en saanut kiinni. Huumorintaju oli kuin omaani, täsmällistä ja kipeää.
Vaatii rohkeutta ja muotoa voidakseen pukeutua sellaiseen asuun. Mainitsen tämän siksi, että minä näin hänen silmistään, että nyt oli sanottava jotain, tai tästä katkeaa terä. Katse porautui takaraivoon asti, kun hymy valkoisella hammasrivistöllä hohti kuin muovituolirivi oopperan permannolta aluillaan olevalle lavalle. Katseessa oli valtaa. Tunnen sen katseen kuin omat taskuni.
He suunnittelevat kaiken pilkuntarkasti. Sitten he vain toteuttavat kaiken sen. Hän oli kaltaiseni ihminen, julma.
Simsalabim.
(reps)
Mitään sitä, mitä olin yrittänyt katsoa kahdesta kännykkävalokuvasta, ei enää ollut. Hän oli loistava ihminen, ei sumea. Hän oli elossa ja lämmin, ei littana ja kohmettunut. Ja hän puhui. Hän puhui ja puhui. Minä kuuntelin. Yleensä minä puhun ja muut kuuntelevat, mutta nyt oli näin. Nautin suunnattomasti omasta hiljaisuudestani. Upotin siihen sekä kuuntelua että katselua.
Hän käytti tavattomasti katukielen lainasanoja ”...ja näin", "...ja näin ja näin” lauseittensa perässä. Se oli hämmentävää. Yhtä hämmentäviä olivat hänen kätensä ja etenkin niiden sormet, jotka olivat kuin jonkin ulkoavaruuden ulokkeet. Niillä ylettyi varmaan mihin tahansa rapsuttelemaan. Kynnet olivat evolutiivisessa mittakaavassa normaalit; eli lakattomat mutta viilatut.
Hän heilutteli käsiään edessäni, nojaili niihin. Viittoi niillä sinne ja tänne ja tuonne. Kun hän osoitti etusormellaan minua, kuin kysyäkseen ponnekkaammin, että miksi, niin hän avasi kämmenensä kohti kattoa ja toi etusormen kerältä esiin kuin se olisi puhallettava vappukierukka. Sitten hän kysyi minulta, miksi. En osannut vastata. Yleensä valehtelen tässä kohdin, luon jotain tyhjästä, mutta nyt vain kohautin olkapäitäni ja muistelin miten hyvältä hänen hiuksensa olivat halatessamme tuoksuneet. Kerroin tämän hänelle. Hän virnisti ja silmäkulmiin ilmestyivät kauniit rypyt.
Noin puolessa tunnissa hän tiesi minusta kaiken - vaikka hän itse oli ollut lähestulkoon kauttaaltaan kulutetun ajan ainoana äänenä. Huomasin, että en tiennyt naisesta mitään. Oikeastaan minua ei se edes kiinnostanut. Tieto. Tieto oli rasittavaa. Tieto oli kuin mukana raahattava kirjasto tai lajittelematon kasa irtopaperia. Tonneittain turhaa. Mistä hän koostui? Hän koostui kauneudesta, kokemuksesta ja elämänilosta. Hänessä oli myös jotain pirullista, josta en saanut kiinni. Huumorintaju oli kuin omaani, täsmällistä ja kipeää.
Vaatii rohkeutta ja muotoa voidakseen pukeutua sellaiseen asuun. Mainitsen tämän siksi, että minä näin hänen silmistään, että nyt oli sanottava jotain, tai tästä katkeaa terä. Katse porautui takaraivoon asti, kun hymy valkoisella hammasrivistöllä hohti kuin muovituolirivi oopperan permannolta aluillaan olevalle lavalle. Katseessa oli valtaa. Tunnen sen katseen kuin omat taskuni.
He suunnittelevat kaiken pilkuntarkasti. Sitten he vain toteuttavat kaiken sen. Hän oli kaltaiseni ihminen, julma.
Simsalabim.
(reps)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ai niin. Unohtui kertoa, että minulla ei fiktiivisesti ottanut oikein eteen.
(reps)
Ja toisekseen on hämmästyttävää että tästä puuttuu kokonaan tissien koko, huulipunan väri, peffan muoto ja älyllinen dimensio... Sekä hiusten pituus että väri, "kuosi".
(naurua)
Upeaa tekstiä.
Onko Nasdaq ikäänkuin, liki lähestulkoon, kuin huomaamattakaan... rakastunut?
Härregud!
En tiennytkään, että osaan keskustella.
(pitää vähän lämmitellä konetta)
(reps)
Tuon kategorisoisin hyväksi runoksi.
Itse taas kategorioisin tämän art nouveauxiksi. Ihan parilla sanalla.
(reps)
http://www.youtube.com/watch?v=Dt1gfjFG4Cg