Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa vuoden, eli jokseenkin vähän aikaa. Olemme kuitenkin tunteneet jo muutaman vuoden. Emme asu yhdessä.
Ongelmia suhteessa on ollut alusta asti johtuen aika pitkälti poikaystäväni masennuksesta. Hänellä myös todettiin juuri jonkinasteinen ADHD, jonka oire masennus saattaa olla. ADHD ja masennus estävät normaalin elämän sujumisen aivat täysin; mitään pienintäkään asiaa ei saa aikaiseksi ja joudun jatkuvasti (usein tuloksetta) huolehtimaan, että esimerkiksi laskut tulevat maksettua. Tuntuu, että roolini suhteessa on kuin päiväkotilapsen hoitajalla. Poikaystävälläni on myös vaikeimpina hetkinään tapana eristäytyä kotiinsa muutamiksi päiviksi siten, ettei häneen saa yhteyttä. Tähän kaikkeen on liittynyt myös valehtelua, kun poikaystäväni on yrittänyt peitellä saamattomuuttaan minulta.
Kaikki tämä on minulle henkisesti hyvin raskasta ja harkitsen vakavasti eroa. Poikaystävän jatkuva saamattomuus ja avuttomuus on erittäin luotaantyöntävää, mutta silti mietin, pitäisikö vain odottaa, kunnes masennus mahdollisesti paranisi, ja katsoa, menisikö silloin paremmin. Lisäksi huolestuttaa, miten poikaystäväni jaksaisi eron jälkeen, sillä hän ei halua erota. Mielestäni persoonamme sopivat todella hyvin yhteen, mutta omat tunteeni ovat päässeet latistumaan, kun tämä on henkisesti niin raskasta. Olen pyrkinyt parhaani mukaan poikaystävääni auttamaan, mutta masennus tarttuu.
ADHD-lääkkeitä poikaystäväni ei ole (pyynnöistäni huolimatta) uskaltanut ottaa, mutta hän kävi terapeutilla syksyn ajan ja se auttoi häntä todella paljon. Kuukausi sitten tapahtui kuitenkin taas uusi muutaman päivän kotiin eristäytyminen ja poikaystävä muuttui todella etäiseksi. Olin jo pitkän aikaa toiveikas, mutta nyt tuntuu, että kaikki, mitä olen yrittänyt tehdä, on mennyt täysin hukkaan ja että tässä tilanteessa tullaan jumittamaan ikuisuus.
Olemme olleet tauolla nyt kaksi viikkoa poikaystäväni pyynnöstä. Hänen motiivinsa tauolle oli, että yrittää saada elämänsä raiteilleen omin avuin, ottamalla itseänsä niskasta kiinni. Omat tunteeni ovat vain tämän tauon aikana lässähtäneet täysin, enkä oikeastaan hingu yhteen palaamista. Silti ero tuntuu hankalalta ja mietin, pitäisikö vielä katsoa, mitä tuleman pitää.
Pahoittelut pitkästä pohjustuksesta. Olisi mukava kuulla, mitä ajatuksia tilanteeni herättää. Mitä tekisitte?
Ongelmia suhteessa on ollut alusta asti johtuen aika pitkälti poikaystäväni masennuksesta. Hänellä myös todettiin juuri jonkinasteinen ADHD, jonka oire masennus saattaa olla. ADHD ja masennus estävät normaalin elämän sujumisen aivat täysin; mitään pienintäkään asiaa ei saa aikaiseksi ja joudun jatkuvasti (usein tuloksetta) huolehtimaan, että esimerkiksi laskut tulevat maksettua. Tuntuu, että roolini suhteessa on kuin päiväkotilapsen hoitajalla. Poikaystävälläni on myös vaikeimpina hetkinään tapana eristäytyä kotiinsa muutamiksi päiviksi siten, ettei häneen saa yhteyttä. Tähän kaikkeen on liittynyt myös valehtelua, kun poikaystäväni on yrittänyt peitellä saamattomuuttaan minulta.
Kaikki tämä on minulle henkisesti hyvin raskasta ja harkitsen vakavasti eroa. Poikaystävän jatkuva saamattomuus ja avuttomuus on erittäin luotaantyöntävää, mutta silti mietin, pitäisikö vain odottaa, kunnes masennus mahdollisesti paranisi, ja katsoa, menisikö silloin paremmin. Lisäksi huolestuttaa, miten poikaystäväni jaksaisi eron jälkeen, sillä hän ei halua erota. Mielestäni persoonamme sopivat todella hyvin yhteen, mutta omat tunteeni ovat päässeet latistumaan, kun tämä on henkisesti niin raskasta. Olen pyrkinyt parhaani mukaan poikaystävääni auttamaan, mutta masennus tarttuu.
ADHD-lääkkeitä poikaystäväni ei ole (pyynnöistäni huolimatta) uskaltanut ottaa, mutta hän kävi terapeutilla syksyn ajan ja se auttoi häntä todella paljon. Kuukausi sitten tapahtui kuitenkin taas uusi muutaman päivän kotiin eristäytyminen ja poikaystävä muuttui todella etäiseksi. Olin jo pitkän aikaa toiveikas, mutta nyt tuntuu, että kaikki, mitä olen yrittänyt tehdä, on mennyt täysin hukkaan ja että tässä tilanteessa tullaan jumittamaan ikuisuus.
Olemme olleet tauolla nyt kaksi viikkoa poikaystäväni pyynnöstä. Hänen motiivinsa tauolle oli, että yrittää saada elämänsä raiteilleen omin avuin, ottamalla itseänsä niskasta kiinni. Omat tunteeni ovat vain tämän tauon aikana lässähtäneet täysin, enkä oikeastaan hingu yhteen palaamista. Silti ero tuntuu hankalalta ja mietin, pitäisikö vielä katsoa, mitä tuleman pitää.
Pahoittelut pitkästä pohjustuksesta. Olisi mukava kuulla, mitä ajatuksia tilanteeni herättää. Mitä tekisitte?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minusta teidän kannattaisi sopia että näette poikaystäväsi tilanteen vuoksi esimerkiksi kerran viikossa.Nuo pari tuntia viikossa olisiva teidän parisuhdeaikaa jolloin sairaudesta EI puhuta.
Itselläni oli samantapainen tilanne tyttöystäväni kanssa (olimme seurustelleet jokseenkin vuoden). Hänellä oli vaikea vaihe masennuksessaan eikä itselläni mennyt paljonkaan paremmin. Viimeisten serustelukuukausiemme aikana mietin jatkuvasti eroa ja olin aikeissa toteuttaa sen useampaankin otteeseen, mutta aina tuli jokin "este", kuten hänen itsetuhoisuutensa tms. Päädyin viimein aloittamaan itse tauon, jonka aikana emme tavanneet. Tein selväksi, että minuun saa ottaa yhteyttä (hänellä ei ollut montaa ystävää, joiden kanssa jutella tilanteestaan yms). Alkuun juttelimme puhelimessa, mutta hyvin nopeasti omat tunteeni vain katosivat, en tuntenut ikävää tai mitään romanttista häntä kohtaan.
Joidenkin viikkojen kuluttua päätin päättää suhteen. Juttelimme asiat halki ja muistelimmekin vanhoja juttuja. Hän otti päätökseni yllättävän hyvin vastaan ja sanoi, että oli hyvä kun meillä oli tauko, jotta ehti vähän oppia elämään ilman minua... Erotilanteesta jäi yllättävän hyvä mieli, luulen ettei hänellekään jäänyt niin paha maku suuhun.
Toivottavasti ymmärrät, että et ole vastuussa poikaystäväsi hyvinvoinnista, vaikka siltä tuntuisikin. Podin todella paljon huonoa omaatuntoa ennen jättämistä, mutta keskustelin ystävieni kanssa ja hekin huomauttivat, että on parempi kummankin osapuolen vuoksi lähteä olla jäämättä suhteeseen, jossa ei viihdy. Huoli tai sääli toista kohtaan ei ole riittävä syy jäädä suhteeseen, sillä ongelmat jatkavat kalvamistaan.. Huolihan toisesta tietenkin on - eikä mikään ihme, sillä masennuksen kanssa ei ole leikkimistä. Jos mahdollista, kannattaa erotilanteessa ehkä takoa toisen mieleen, että halutessaan saa ottaa yhteyttä jos tarvitsee apua tms.
Suosittelen siis omastakin kokemuksesta olla jatkamatta suhdetta, jonka ei koe toimivan. Tuskin hänkään tahtoisi, että jäät suhteeseen vain pelon takia saatikka että hän omalla ahdistuksellaan veisi sinutkin lokaan..
Oli tilanne mikä tahansa, sinä päätät omasta elämästäsi ja vaikuttaa siltä, että tilanne ahdistaa sinua. Helppoa ei tule olemaan hänellä eron jälkeen (ei varmaan itselläsikään), mutta on vain toivottava, että hän pysyy elämän langassa kiinni. Omalla kohdallani koin helpotusta pistettyäni päätökseni toteen, tunsin heti sen olleen ainoa oikea ratkaisu. Suhteessa olisin vain ahdistunut ja pakahtunut entisestäni. Huoli hänestä oli suuri, mutta tiesin että hänellä apua ympärillään ja meidänkin välimme ei niin jäätävät, ettei hän uskaltaisi tarpeen tullen pirauttaa (mitä toivoisinkin jos tilanne vaatisi ja masennus ottaisi vallan).
En nyt tiedä oliko minusta mitään apua, mutta tuossa muutama (pitkä) ajatus ja oma tarinani. :) Tsemppiä sinulle, kyllä siitä selvitään/selviätte!