Tunteiden sekamelska

Tiesin jo kauan, että päätös pitää tehdä ja tiesin sen oikeaksi.
Vaan järkisyin sitä yrittää itseään huijata. Ihan liian kauan venytin.
Oon katkeroitunut niin monesta asiasta mutta samalla tiedän
että toinen ei ole ainut syyllinen.
Kuitenkin sitä välittää toisesta ja haluaa hänelle loppuun asti hyvää,
ja se saa epäilemään että se pieni "oma tahto" joka kehottaa hyppämään
uuteen suureen tuntemattomaan on vain omaa itsekkyyttä ja haluttomuutta
yrittää tarpeeksi.
Sitten kun toinen on poissa ja suuri taakka on harteilta pois, kun olet sanonut
sen mikä olisi jo kauan sitten pitänyt sanoa, niin silti olo on kumman tyhjä.
En ole onnellinen tässä ja nyt vaikka tulevaisuus on avoin mutta vielä
ahdistuneempi olin siinä suhteessa.
En tiedä mikä siinä on pahinta.
Enkä tiedä edes minkä takia kyyneleet nousee silmiin.
Sitä toivoo että koko vaiheen voisi vain kelata ohitse ja unohtaa kaikki
ja alkaa taas nauttimaan elämästä. Ärsyttää kun pitää olla "toipumisaika".
Mutta niin kai se on tarkoitettu.