Tulee pitkä teksti, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea.
Miten suhtautuisitte vanhempiinne jotka käyttäytyvät näin. Aikoinaan nuorena olin kaveria parin tytön kanssa jotka sitten kun sairastun masennukseen hylkäsivät minut eivätkä jaksaneet olla tukena ja jatkaa kaveri suhdetta kun oli todella sairas. Eivät vain enää vastanneet puhelimeen eivätkä ilmoittaneet uusia osoitteitaan. Jäin aivan yksin ilman yhtäkään ystävää.
Kun joku minut hylkää niin olen sellainen että se siitä sitten, en halua olla tekemisissä ihmisten kanssa joille vain minun pitää olla jokin tukihenkilö kun heillä on vaikeaa. Minusta ja minun ongelmistani viis.
No tänäpäivänä toinen likoista on eräänlainen puolijulkkis ja äitini on kovasti sellaisten perään. Oli mennyt tavatessaan juttelemaan tämän likan kanssa ja sittemmin olivat isäni ja äitini käyneet oikein kylässäkin tällä ihailemassa tämän hienoa kotia ja ihania lapsia. Minulla ei ole lapsia eikä tule koskaan olemaan kun en niitä saa.
Oli tämä nainen pyytänyt minuakin kylään kun ei kuulemma ole ketään kavereita nykyään. Eli ilmeisesti minäkin jo kelpaisin ainakin lapsenvahdiksi.
Sitten tämä toinen nainen tuli kymmenen vuoden jälkeen käymään vanhemmillani lapsuudenkodissani etsimään minua ja esittelemään kakaroitaan maha taas pystyssä. Ja äitini onnessaan keittelee kaffeet kun niin mukava ihminen on tämä minut hylännyt "kaveri".
En tahdo olla tekemisissä minut pettäneen ihmisen kanssa ja koin kamalan loukkaavaksi sen että vanhempani kyläilevät heillä ja kaveeraavat entisten kaverieni kanssa. Tottakai suutuin asiasta mutta vanhempieni mielestä minun vain pitäisi olla edelleen kaveria näiden pettureiden kanssa.
Miten te muut suhtautuisitte tällaisiin vanhempiin jotka eivät kunnioita minua yhtään. Tästä puolijulkimosta puhutaan melkein joka kerta kun tapaan vanhempani että miten se nyt taas on menestynyt jne. Ja minä painun nielemään itkua vessaan kun olen joutunut mielenterveysongelmieni takia eläkkeelle eikä minusta ole enää mihinkään saati julkkikseksi jota voisi kehua.
Olen ainoa lapsi onneksi. Olen sanonut etten halua puhua ko. henkilöistä, mutta aina he vaan puhuvat. Aina minulle on sanottu että miksen minäkin voisi olla kuten joku naapurin likka tai sukulainen. Mikset sinäkin sitä ja tätä.
Kun peruskoulun jälkeen aloitin lukion, eivät vanhemmat puhuneet koko kesänä juuri mitään. Koin että päätökseni oli väärä. Olin kaveri erään tytön kanssa jonka isä oli insinööri ja sain kuulla että he ovat liian hienoja ihmisiä meille tavallisille duunareille.
Halusin mennä opiskelemaan vaatesuunnittelua ja se oli äidistä hienoston hömppää ja minä tyhmä kuuntelin kiltti tyttö kun olin.
Lopulta en enää tiennyt mikä on hyvä ja olin niin saakelin kiltti että aina kuuntelin muiden mielipidettä No nyt sitten olen eläkkeellä 40 vuotiaana. Häpeähän se heille on tietenkin, mutta olkoon.
16 v yritin varstetuilla lääkkeillä tappaa itseni ja se oli kauhea häpeä äidille. Keksittiin tekosyyt naapureille miksi ambulanssi minut haki. Ja heti vatsahuuhtelusta toivuttuani haettiin suoraan kotiin ja vannotettiin ettei asiasta saa puhua kenellekään. Normivanhempi olisi vienyt mukulansa pöpilään.
Että tämä kai sitä koti vammaisuutta on parhaimmillaan.
Aikamoinen vuodatus mutta sainpahan sanottua.
Tyhmänä olen nyt ollut "kaunis päivä tänään" väleissä kun ovat jo vanhoja ja välirikkoja meillä on ollut. 2 vuotta pisin. Ei jaksaisi enää tapella vaan toivoisi että edes hieman järkeä tulisi varsinkin äidin päähän.
(Kirjoitin juttuni tuonnen mielenterveyspalstalle kun en aluksi keksinyt parempaa paikkaa)
Miten suhtautuisitte vanhempiinne jotka käyttäytyvät näin. Aikoinaan nuorena olin kaveria parin tytön kanssa jotka sitten kun sairastun masennukseen hylkäsivät minut eivätkä jaksaneet olla tukena ja jatkaa kaveri suhdetta kun oli todella sairas. Eivät vain enää vastanneet puhelimeen eivätkä ilmoittaneet uusia osoitteitaan. Jäin aivan yksin ilman yhtäkään ystävää.
Kun joku minut hylkää niin olen sellainen että se siitä sitten, en halua olla tekemisissä ihmisten kanssa joille vain minun pitää olla jokin tukihenkilö kun heillä on vaikeaa. Minusta ja minun ongelmistani viis.
No tänäpäivänä toinen likoista on eräänlainen puolijulkkis ja äitini on kovasti sellaisten perään. Oli mennyt tavatessaan juttelemaan tämän likan kanssa ja sittemmin olivat isäni ja äitini käyneet oikein kylässäkin tällä ihailemassa tämän hienoa kotia ja ihania lapsia. Minulla ei ole lapsia eikä tule koskaan olemaan kun en niitä saa.
Oli tämä nainen pyytänyt minuakin kylään kun ei kuulemma ole ketään kavereita nykyään. Eli ilmeisesti minäkin jo kelpaisin ainakin lapsenvahdiksi.
Sitten tämä toinen nainen tuli kymmenen vuoden jälkeen käymään vanhemmillani lapsuudenkodissani etsimään minua ja esittelemään kakaroitaan maha taas pystyssä. Ja äitini onnessaan keittelee kaffeet kun niin mukava ihminen on tämä minut hylännyt "kaveri".
En tahdo olla tekemisissä minut pettäneen ihmisen kanssa ja koin kamalan loukkaavaksi sen että vanhempani kyläilevät heillä ja kaveeraavat entisten kaverieni kanssa. Tottakai suutuin asiasta mutta vanhempieni mielestä minun vain pitäisi olla edelleen kaveria näiden pettureiden kanssa.
Miten te muut suhtautuisitte tällaisiin vanhempiin jotka eivät kunnioita minua yhtään. Tästä puolijulkimosta puhutaan melkein joka kerta kun tapaan vanhempani että miten se nyt taas on menestynyt jne. Ja minä painun nielemään itkua vessaan kun olen joutunut mielenterveysongelmieni takia eläkkeelle eikä minusta ole enää mihinkään saati julkkikseksi jota voisi kehua.
Olen ainoa lapsi onneksi. Olen sanonut etten halua puhua ko. henkilöistä, mutta aina he vaan puhuvat. Aina minulle on sanottu että miksen minäkin voisi olla kuten joku naapurin likka tai sukulainen. Mikset sinäkin sitä ja tätä.
Kun peruskoulun jälkeen aloitin lukion, eivät vanhemmat puhuneet koko kesänä juuri mitään. Koin että päätökseni oli väärä. Olin kaveri erään tytön kanssa jonka isä oli insinööri ja sain kuulla että he ovat liian hienoja ihmisiä meille tavallisille duunareille.
Halusin mennä opiskelemaan vaatesuunnittelua ja se oli äidistä hienoston hömppää ja minä tyhmä kuuntelin kiltti tyttö kun olin.
Lopulta en enää tiennyt mikä on hyvä ja olin niin saakelin kiltti että aina kuuntelin muiden mielipidettä No nyt sitten olen eläkkeellä 40 vuotiaana. Häpeähän se heille on tietenkin, mutta olkoon.
16 v yritin varstetuilla lääkkeillä tappaa itseni ja se oli kauhea häpeä äidille. Keksittiin tekosyyt naapureille miksi ambulanssi minut haki. Ja heti vatsahuuhtelusta toivuttuani haettiin suoraan kotiin ja vannotettiin ettei asiasta saa puhua kenellekään. Normivanhempi olisi vienyt mukulansa pöpilään.
Että tämä kai sitä koti vammaisuutta on parhaimmillaan.
Aikamoinen vuodatus mutta sainpahan sanottua.
Tyhmänä olen nyt ollut "kaunis päivä tänään" väleissä kun ovat jo vanhoja ja välirikkoja meillä on ollut. 2 vuotta pisin. Ei jaksaisi enää tapella vaan toivoisi että edes hieman järkeä tulisi varsinkin äidin päähän.
(Kirjoitin juttuni tuonnen mielenterveyspalstalle kun en aluksi keksinyt parempaa paikkaa)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onko sulla nykyään kavereita ja ystäviä? Kirjoituksestasi tulee mieleen, että olet jo hyvin osannut asettaa rajoja ja rajoittaa kanssakäymistä vanhempiesi kanssa sille tasolle, ettei tule paha mieli. Ehkä sitä keinoa voisi taas käyttää tai minä varmaan käyttäisin jos olisin tilanteessasi. Vanhempasi ovat omanlaisiaan eivätkä varmastikaan tule tuosta muuttumaan. He eivät osaa asettua asemaasi. Tappeleminen on turhaa, olet aivan oikeassa. Jos normaalisti ja rauhallisesti puhumalla ei onnistu saamaan ymmärrystä omalle näkökannalle, on ehkä viisainta poistua rauhallisesti paikalta, lopettaa puhelu tai vaihtaa päättäväisen ystävällisesti puheenaihetta, jospa se tuottaisi paremman ymmärryksen.
Keskity sellaisiin ihmissuhteisiin ja asioihin, jotka tuovat sinulle iloa. Ehkäpä on niin, että vertailun tuntu näihin entisiin kavereihin herättää sinussa niin paljon surua siitä, että sinulta puuttuu vanhempiesi tuki, että asiaa kannattaisi vielä pohtia terapiassa. Näin suru voisi tulla käsitellyksi ja voisit olla itse itsellesi se vanhempi, joka sinulta puuttui. Silloin pääset vallasta, joka heillä on sinuun, kun tuo suru on käsitelty, etkä odota heiltä enää sitä mitä he eivät osaa antaa.Näin ainakin minä, vääränlainen vanhemmilleni, olen päässyt asiassa eteenpäin.
Ymmärrän täysin, ettet halua näiden entisen kaveriesi kanssa olla tekemisissä. He ehkä ajattelevat, että voisitte sopia, kun toinen olisi tullut lapsuudenkotiisi asti sinua etsimään. Siitä huolimatta vain sinä päätät kenen kanssa haluat olla tekemisissä. On hyvä, että olet luopunut kiltteydestä. Aikuinen suhtautumistapa vanhempiisi olisi ehkä jotakin sellaista, ettet enää kokisi heidän arvosteluaan ja vertailuaan omissa nahoissasi, vaan jättäisit sen heidän omaksi ongelmakseen. Keskity siihen, että itse arvostat itseäsi, silloin ei kukaan muu voi sinua horjuttaa. Siitä elämästä, jonka olet elänyt tähän mennessä, olet oppinut paljon, arvosta kokemuksiasi, tietojasi ja taitojasi älä katsele itseäsi vanhempiesi silmin.
sinulla "minä":
Aivan erinomaisesti sanottu minusta tähän asiaan. Viisaita sanoja, näin se juuri menee minun mielestäni että pääsee elämässä eteen päin. :)
Minulla ei ole ketään kaveria. Luotto ihmisiin on mennyt aika hyvin. Ei ketään jolle mennä kylään. Olen naimisissa mutta suhde ollut yhtä riitaa. Ollaan oltu yhdessä jo 10 vuotta. Mies olevinaan aina parempi kaikessa kuin minä vaikka toisaalta onkin hyvä mies ja mukava silloin kun on. Minä vaan en osaa antaa anteeksi heti. Hän osaa tehdä oloni aivan osaamattomaksi ja mitättömäksi. Luhistaa tavoitteeni laihtua sanomalla että kauankohan tuotakin taas jaksat. Annahan kun minä näytän jne. Hän hän hän. Ei kuuntele mitä puhun kun itsellään niin kova puheripuli koko ajan (harvinaista miehellä). Lisäksi hänellä on ihan ihme jutut toisinaan etten tiedä onko normaalia. Kirjoitin tuonne henkisenterveyden puolelle jutun asiasta samalla nimimerkillä Tyhmä.
Vedän kai puoleeni olemattomalla itsetunnollani kaikenlaista ihme porukkaa. Sekin työelämä missä olin oli täynnä kiusaajia.
Onneksi mulla on edes koira joka on paras kaverini ja kuuntelee aina kaikki höpötykseni : )
sinulle "Tyhmä",
löysin verkosta Nancy Campbellin kirjan
Facinating womanhood
http://www.womensetapart.com/wp-content/uploads/2013/03/Nancy-Campbell-Secrets-of-Fascinating-womanhood.pdf
Kannattaa lukea. :) Itsellä elämä ja suhde miehen kanssa on nykyään aivan ihanan levollinen ja rakastava.
Jos suhde sitten vuoden kuluttua kirjan lukemisesta (ja käytännön kokeilemisesta) näyttä edelleen yhtä toivottomalta, onhan niitä muitakin vaihtoehtoja, tosin miehesi ei kuitenkaan ole kai alkoholisti, pahoinpitelijä, työtön sohvalla makailija tms että siinä mielessä hänessä on niitä hyviä juttujakin, johonkin kuitenkin rakastuit hänessä? eli ihan kelpo mieheksi omalla tavallaan, vaikka ei tajuakaan aina satuttavansa sinua. Usko itseesi ja tee niitä asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi, muista kuitenkin myös arvosta miestäsi omana (epätäydellisenä) itsenään samalla ja ottaa hänet huomioon.
Toinen hyvä kirja luottamuksen lisäämiseksi itseensä ja muihin ihmisiin on
Karyn McBride: Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?
Tässä taas nähdään että nainen se vaan voi olla minkälainen mielenterveyspotilas tai luuseri hyvänsä niin kyllä sitä mies löytyy. Eläkkeellä 40-vuotiaana niin kummasti sitä aisuri on silti löytynyt ihan alttarille asti.
Jos tuon saman tekstin kirjottaa mies niin kukaan nainen ei edes katsoisi tuollaista miestä kohti, saatikka että purjehtisi avioliittoon. Ainoa toivo olisi, että mies olisi monimiljonääri. Naiset puhuisivat vaan keskenään että onpa säälittävä mies ja eivät yhtään ihmettelisi jos tällä miehellä ei olisi yhtään kaveria.
Noh, silti vanhempiesi käytös on erikoista. En voi käsittää miksi haluavat viettää aikaansa kavereidesi kanssa jotka ovat sinut hylänneet.
Muuten eri mieltä mutta samaa mieltä siinä että vanhemmat käyttäytyvät tosi omituisesti. Jos eivät pysty arvostamaan sinua ja rakastamaan sinua omana itsenäsi, älä ole tekemisissä vaan keskity itsesi löytämiseen ja oman elämäsi tekemiseen sellaiseksi että itse voit olla onnellinen. Se onni kun löytyy sinusta itsestäsi kun elämäsi on tasapainossa = sellaista kuin itse toivot, itse voit silloin siihen omilla tekemisilläsi vaikuttaa...
No johan oli mukava kirjoitus. Kiitos vaan kovasti. Tiedän todellakin olevani luuseri, mutta mukava kun sen vielä minulle vahvistit.
Naimisiin menimme kyllä ennen eläkkeelle jäämistäni ja olin silloin työelämässä. Mies on itsekin perseaukinen mielenterveystapaus jos se nyt sinua yhtään lohduttaa. Ja oli vielä neitsyt 30 vuotiaana, jonka minä sitten korkkasin. Että kyllä se hyväkin reppana naisille kelpaa, mutta ei idiootti.
Juuri tuollaisten omituisten hiihtäjien -kuten sinä, takia olen niin vitun pettynyt ihmisiin.
Saat tyytyä tuolla ajatusmaailmalla lopunikääsi nyrkkirakastajaan.
Olisiko järkeä opetella tietoisesti pois tuosta vertaamisesta? Tai vetää se toisella tavalla, huumorilla vanhemmille, verrata vanhempia toisiinsa. Kun seuraavan kerran vertaavat sinua johnkin menestyneeseen, niin sanoa ihan hymyssä suin, että on tosiaan menestynyt ja se ei ole ihmekään, kun hänellä on niin ihanat vanhemmat, jotka ovat aina häntä tukeneen ja kannustaneet eivätkä ikinä verranneet muihin. NÄinhän se menestys syntyy, muiden tuella.
Tuollainen vertaaminenhan on ihan älytöntä, jos sitä vähänkin järjellä ajattelee. Se pahoittaa mielen, mutta mitään älyä ei siinä ole. Jokaisella on omat murheensa niin menestyneiltä näyttävillä kuin muillakin eikä niistä muut tiedä. Vertailu kertoo vain vertaajasta eli sen, että hänellä on huono itsetunto. Siis vanhemmillasi tai äidilläsi on. Hän ei näe sitä itse. Mutta sinä voit oppia näkemään, miten olet imenyt vertailun asenteen itseesi. Aina on olemassa huonompia ja parempia kuin minä, jos sille linjalle lähtee, saa olla aina luuseri, jos vain valitsee verrattavat sillä tavalla.
Olet jo 40-vuotias aikuinen nainen, joten sitäkin voi itselleen muistuttaa suhteessa vanhempiin. Olet näin jo tehnytkin, kun puhut että he ovat vanhoja jne. Taistelu on turhaa. He taistelevat turhaa taistelua ja samoin sinä heitä vastaan. Me ihmiset yritämme jatkuvasti muuttta toisiamme. Joko vertailun kautta tai muuten. Mutta kukaan ei muutu käskemällä ja tuottamalla pahan mielen. Sinä itse et muutu, ei äitisi, isäsi tai miehesikään. Ainoa mitä voi tehdä on muuttaa omaa ajattelutapaa. Jos sanoisi jokin ventovieras eikä äitisi tai miehesi, pitäisit noita asioita ehkä älyttöminä ja loukkaavina etkä edes suuttuisi niistä.Jos seuraavan kerran sinua loukataan, mieti tätä ihmistä ventovieraana ja näe se sanottu asia hänen omana ongelmanaan. Sinun ei kannata tuhlata ruutia tuollaiseen, paitsi ehkä naurahtamalla.
Minulle oli eniten apua siitä, etten enää ottanut huomioon mitä muut minusta ajattelevat, en ikinä enää katsonut itseäni muiden silmin. Opettelin sitä tietoisesti. Kenen mielipide on tämä, että olet lihava tai luuseri? Mistä se on minulle tullut? Mitä ajattelisin vieraasta tyypistä joka sanoo noin? Ei kenelläkään läheisellä ole suurempaa oikeutta loukata kuin vieraalla vaan tosiasiassa läheisten pitäisi tukea toinen toisiaan.
En enää koskaan moiti itseäni muiden kuullen. En ota enää kuuleviin korviini vanhempieni arvostelua enkä suutu siitä, mutta meni kauan kuin opin sen. Olet mielestäni ihan oikeassa siinä, että huono itsetunto vetää puoleensa ihmeporukkaa. Sellainen ihmisluonto vain on että toistaa sitä mihin on tottunut. Eivät ihmiset sitä tahallaan tee, he ovat sokeita. Avaa sinä silmäsi ja katso itseäsi rakastavin silmin ja oikeudenmukaisesti äläkä enää itse ainakaan vertaa itseäsi muihin, vaikka sinulle on sitä opetettu ehkä pienestä pitäen.
Ystävistä sen verran, että sinut on ainakin yhteen paikkaan kutsuttu kylään, siis entisen ystäväsi luo. En sano, että pitäisi mennä, mutta huomaatko sitä, jos joku suhtautuu sinuun hyvin ja haluaa lähentyä? Epäiletkö ihmisiä ja vetäydyt? Kaikki eivät ole nurjertajia ja pettureita eikä ystävyys tarvitse välttämättä kyläilyä. Tuttavuudet ovat myös tärkeitä, ihan pikkuasioista jutteleminen, joista ystävyys voi alkaa.
Kun sanot että miehesi saa tuntemaan sinut osaamattomaksi ilmeisesti korostamalla omia taitojaan, niin tulee mieleen eräs ystäväni. Hänellä oli sama taito minuun nähden, hän kerskui jatkuvasti saavutuksillaan ja juoruili ja halvensi muita kavereitaan, ei vain minulle vaan muillekin. Kun tajusin, että hän yrittää kohottaa itsetuntoaan avullani, niin aloin kehumaan häntä enkä pahoittanut enää mieltäni ollenkaan. Pyysin neuvoja ja kehuin hymyssä suin, mutta hän ei koskaan huomannut mitään ihmeellistä tapahtuneen. Kun näin hänen käytöksensä vain hänen omien haavojensa hoitamisena niin itselleni ei tullut enää paha mieli. Jos hän vertaa itseään minuun tunteakseen olevansa parempi niin se ei ole minun ongelmani. Tai se on ongelma vasta sitten, jos otan hänen näkökulmansa omakseni.