Mitä teen? 17 hyvää yhteistä vuotta. Kaksi lasta. Ja sitten nelikymppisen äidin suunnaton tarve pönkittää naiseuttaan, tuntea olonsa rakastetuksi, halutuksi, naiseksi. Suhde johti nopeaan avioeroon reilu vuosi sitten. Koko ajan on tuntunut pahalta, mutta nyt olen ajautunut todelliseen kriisiin. Haluaisin entisen takaisin, miehenikin. Mielessä vain koko yhteinen menneisyys ja vankka usko, että onnistuisimme uudelleen. Tunnen niin muuttuneenikin. Onko kukaan kokenut samaa, kuinka tästä syyllisyydestä ja surusta selviän?
Lähteneen tuska
Viivi
365653
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
... oletko puhunut tästä ex-miehesi kanssa, mitä mieltä hän suhteen uudelleen lämmittämisestä puhtaalta (?) pöydältä ?
Olisin kai jo pitkään, mutta pelkäsin totuutta, torjutuksi tulemista. Viimein annoin ymmärtää tunteeni, mutta asia tuli hänen taholtaan selväksi, ilman syytöksiä, hyvin rehellisestikin. Hän ei enää halua. Ymmärränkin, kaikki on nyt hänelle paljon helpompaa. Ja tämän tuskan olen kyllä ansainnut, minä joka olen aina luullut olevani jokaisessa laivassa kapteeni. Oletko kokenut samaa?
No sitten asian laita on niin, että työstät eron ja katsot tulevaisuutta eteenpäin ... kaatunutta maitoa turha määräänsä enempää itkeä, vaan ottaa opikseen ja välttää samat virheet jatkossa.
Ei, en ole kokenut samaa.
Tottahan se! Totuutta vain on niin vaikea kestää ja tilannetta, ettei voi syyttää kuin itseään. Mielessäni kuitenkin ajattelen, että puhtaalta pöydältä voivat jotkut jatkaa (ja luulin, että mekin), kun kaikki on putsattu, mutta haluhan siihen täytyy tulla kummaltakin, ja liittyen vain haluun toisesta. Muita asioita yhteenpalaamisen syiksi ei siihen kannata sekoittaa.
Rankat asiat todentotta pysäyttävät, minulle se oli tämä! Hinta olikin sitten elämäni ja ohessa läheistenikin.
Minun exäni teki kaikki mahdolliset myyräntyöt, mitä vaimo voi miehelleen tehdä. Lopulta erehtyi menemään liian pitkälle: halusi, että erotaan ja jatketaan yhteiseloa kahdessa asunnossa asuen. Suostuin mielihyvin, ja nostin kytkintä..
Miksi et ottanut takaisin, halunnut enää yrittää? Onko koskaan olllut ikävä?
Ei sellaista elämää kestä terveyskään. Et vain tiedä, mitä on elää psykopaatin kanssa.
Olen jo aiemmin kertonut kirjoittaneeni yhteiselostani novellin. En kertonut siinä kaikkea, mutta kerroin liikaa. Minua pidetään valehtelijana.
Hetkeäkään ei ole ikävä ollut.
Eikö kellään yhtään positiivista tarinaa, että pilven takaa löytyikin aurinko...jonka laskua katsoa uusin silmin entisensä kanssa...
Eikö minun edes kannattaisi yrittää..mutta kuinka lähestyä...vai antaa vain ajan kulua, ja toivoa ihmettä?
Vanhan suolanhan sanotaan janottavan. Ei uuden elämänkuppanin etsiminen hänellekään mitään helppoa ole, joten anna palaa..
Ehkä noita suhteen ihmeparanemisiakin joskus tapahtuu, mutta aika vaikealta tuntuu, että
kerran yksipuolisella päätöksellä lopetetun suhteen voisi palauttaa vielä entiselleen. Etenkään, jos aloite siihen tulee suhteen lopettaneen ihmisen taholta.
En halua syyllistää tai osoitella sormella, mutta ajattelepa nyt, kuinka paljon sinä oikeasti vaadit exältäsi? Miksi hänellä olisi enää mitään järkevästi ajateltua syytä luottaa sinuun niin paljon, että ryhtyisi vielä suhteeseen kanssasi?
Omalta osaltani suosittelen sinua unohtamaan menneen ja rakentamaan jotain kokonaan uutta. Jos exäsi on jo sanonut, että enää ei kiinnosta, niin anna olla äläkä pakota toista muistelemaan varmaankin hyvin ikävää vaihetta elämässään.
Voi, voi. Kyllä minä sinua vähän säälin, mutta miestäsi paremmin ymmärrän kuin sinua.
Oma vaimoni huseerasi selkäni takana ja jäi kiinni sekä pettämisestä että valehtelusta. Yhden illan hölmöilyn viinaksineen olisin voinut vielä sulattaa, mutten moista järjestelmällisyyttä. Ero tuli hänen vastusteluistaan huolimatta. Ikävä on ja edelleen häntä jollain tasolla rakastan, mutta tämä oli se asia joka sai minut lähtemään. Olisi mielummin vaikka hävinnyt yhteisen asuntomme korttipelissä...
Vähän kyynisyyttä lopuksi; jos ei osaa ajatella, niin kyllä elämä opettaa.
Niin kuitenkin olen päättänyt, enhän siinä enää voi mitään menettääkään. En tietenkään aio häntä ahdistella tai yrittää painostaa. Hänen elämäänsä tunkeutumisesta nyt puhumattakaan..Mutta kuinka (joku teistä) petetyistä, puolisonsa jättämistä olisi takaisin voitettavissa??
Käytä niitä mitenkään tyrkyttämättä. Vaikkapa kerrot kaipaavasi jotakin tiettyä aikaa tai hetkeä..
Minulla on sama ongelma että vaikka erosta on 2 vuotta niin rakastan edelleen ex vaimoa ja haluaisin palata hänen luokseen, mutta en ilman rakkautta, koska sitä liitossa kaipasin mutta en sitä saanut, samalla meni luottamus Jumalaan ja en usko enää. Nyt olen vaan vihainen itselleni kun rakastan häntä vielä ja mitään ei ole tehtävissä, jäi vaan maan päällinen helvetti ja yksinäisyys.
Sinäkö läksit? Oletko kertonut tunteistasi...mitkä ovat exäsi fiilikset? Minä uskon (toivon,luulen) että syvällä sisimmässämme me kaksi rakastamme toisiamme, olen vain niin loukannut häntä. Tavallaan suhteemme tarvitsi perustavan ravistuksen (ei toki näin), koska jo vuosia sitten katosi se tiimi, mikä olimme. Mutta itsestäni tiedän, etten ole se "sama" nainen. Osaisin nyt kunnioittaa häntä ja arvostaa. En pitäisi itsestäänselvyytenä. Kai se on jotain samaa, kuin jos on menettää terveytensä, ja saa uuden mahdollisuuden, niin monikin käyttää sen hyvin harkiten, kiittäen.
Mieti, kuinka moni todella haluaa pelata venäläistä rulettia ihmisen kanssa, joka on kerran pettänyt hänen luottamuksensa niin täydellisesti. Luottamuksen menettäminen on pahinta mitä voi tapahtua. Siinä menee kaikki, mitkä ovat onnellisen parisuhteen kulmakiviä; toisen kunnioittaminen ja arvostaminen.
Miten sen jälkeen voi koskaan tulla enää yhdessä onnelliseksi? Olen pahoillani, mutta en usko tuohon "puhtaalta pöydältä aloittamiseen" tai ylipäätänsä mihinkään "tuhkasta uuteen elämään syntymiseen".
Ei siinä usko, toivo ja rakkaus auta! Valitettavasti.
Jatka elämääsi ja ota opiksesi.
Onnea matkaan!
Minun liittoni olisi kyllä kestänyt pahimman tärskyn jälkeen, vaikka sen pahempaa ei nainen voi miehelle tehdäkään.
Sen jälkeen exäni muuttui niin tolkuttomaksi, että ajauduimme henkisesti täysin erilleen.
10 vuoden kuluttua erosimme edellä kertomani mekanismin kautta.
Niin, toki meilläkin on ja olisi luottamuksen puute, mutta pahimmaksi esteeksi ajattelen sen totaalisen mielen pahoittamisen, surun ym. mitä minäkin sain aikaan. Jos todella haluaa takaisin vanhaan suhteeseen ja pääsee, tuskin kukaan haluaa mitenkään riskeerata saamaansa mahdollisuutta. Luottamuspulaa pahempi on valitettavasti se huonommin paikattava, eli rakkauden takaisin saaminen. Niinhaän se varmaan on, ettei sitä enää saa...Kunhan pahaa oloani näinkin puran, ja mielelläni muiden mielipiteitä luen.
Hei, lueskelin tässä näitä käytyjä keskusteluita
ja tuli vain mieleen että ehkä olisi pitänyt ajatella ennen kuin menit tekemään tällaista, siis olen sitä mieltä että paluuta ei ole.
Olet loukannut niin pahasti toisen tunteita että
sen pois pyyhkiminen ei onnistu koskaan, vaikka
toinen niin sanoisikin sitä ei voi unohtaa koskaan. Anteeksi voi antaa mutta ei unohtaa.
Jatka elämää äläkä tuota enään tuskaa ex:llesi.
Siis nimimerkistä näkee että mut on jätetty ja en suostu sanomaan että olen eronnut, koska se meinaa sitä että olen hakenut eroa, vaan olen erotettu liitosta.
Viiville sanoisin että tai siis itse ainakin teksin ´niin jos olisi n. 1% prosentin mahdollisuus että saisi asiat sovittua niin vaikka ryömisin entisen luokse, mutta se ainainen mielistely ja odotus syö miestä ja tekee olon kauheaksi, kun puhuu tunteistaan ja miltä tuntuu, minkä sille mahtaa jos toinen ei liitossa kyennyt puhumaan asioista vaan karkasi henkisesti toiselle planeetalle ja etsi vaan sitten syitä kuinka päästä eroon toisesta ja syitähän aina löytyy ja kärpäsestä tulee härkänen.
Jos miehiä kerran yleensä haukutaan puhumattomuudesta niin ei voi sitä kyllä yleistää, itse hain aikaa perheasian neuvottelukeskuksesta ja yritin saada ex vaimoa kans sinne, mutta ei halunnut lähteä kun olisi kuulema laitettu siellä niin palasiksi, vaikka olisin katsonut että vaikka sanotaan että ei nouse tuhkasta mitään, niin mielestäni siitä nousee uusi aamu, ehkä uus ikuisuus ja harmittaa sellainen tapa että käytetään sitä ensimmäistä vaihtoehtoa eli eroa, vaikka on varmasti muitakin tapoja olemassa jos vaan halutaan sitä, mukava sitten myöhemmin todeta että muitakin vaihtoehtoja on olemassa ja kirjasto on pullollaan täynnä kirjoja josta voi lukea kuinka päästä kriisien yli ja saada sen kautta syvempi ja ehjempi liitto, kyllä se liitto vaatii rakentamista, ei se ensimmäinen ongelma saisi olla sitä että hajoitetaan jo rakenteilla olevat perustukset ja aloitetaan homma uudestaan jonkun muun kanssa, todennäköisesti käy taas niin että joutuu hajottelemaan perustuksia.
Mua jäi mietityttämään se lause mitä aijuli sanoi, että paluuta ei ole. Olen työssäni nähnyt paljon sellaisia ihmisiä jotka ovat sitä mieltä että paluuta ei ole ja kuitenkin nähnyt että ainut ratkaisu asioihin ja ongelmiin olisi nimen omaan paluu niiden ongelmien lähtökohtiin, mutta ei voi tunnustaa itselle puhumattakaan toiselle että olisi ollut väärässä ja pyytäisi anteeksi, ennemmin mennään hautaan kuin nöyrrytään ja moni on mennytkin, kuin myös moni on nöyrtynyt ja saanut anteeksi annon ja sen myötä rauhan, meitä on niin moneen junaan, mutta jossakin vaiheessa nekin asiat tulee esille ja joutuu tekemäään tiliä asioista, jos ei muuten niin kuolinvuoteella ja olen jutellut monen kanssa jolla on todellisia tunnontuskia, sitä määrää ei tiedä kuinka he henkisesti kärsivät tekemistään ratkaisuista, joskus tosiaan on se helpompi tie kuitenkin palata takaisin.
Näin kävi meillekkin. Tosin mieheni lähti ja jätti minut 12 yhteisen vuoden jälkeen. Meillä myös yksi lapsi.
Mies vaan totesi, että ei tunne minua kohtaan kuten on joskus tuntenut. Sain hänet kerran perheneuvojalle ja se riitti tekemään eropäätöksen. Hän ei jaksa enään yrittää, kuten hän asian minulle kertoi. Kolmatta osapuolta kuvioissa ei ole ollut.
Tulee väkisinkin mieleen, että eikö mieheni uskaltanut ottaa selvää olisiko meillä vielä kuitenkin yhteinen tulevaisuus. Hän mielestäni luovutti. Hän ei halunnut puhua asioita selväksi, näki lähtemisen ainoaksi ratkaisuksi. Nyt itse käyn puhumassa kyseisen terapeutin kanssa ja myös hän sanoi, että miehelläni on itsellään selvästi joku kriisi ja hän purkaa sitä hieman väärästä päästä, siis eroamalla. Tiedä häntä.
Mutta olen myös kanssasi samaa mieltä, että nämä asiat tulee jättäjälle joskus eteen, koska käsiteltävähän tällaiset asiat on tai ne jää pinnan alle kytemään, purkautuakseen joku päivä.
Jos kävisi niin, että mieheni huomaisi tehneensä väärän ratkaisun, uskon hänen kohdalla myös siihen, että hän ei pysty sitä minulle myöntämään. Ei ole sitä tyyppiä, joka häntä koipien välissä tulisi kerjäämään takaisin. Ja varmasti ei olekkaan helppoa myöntää erehtyneensä tilanteessa jossa on loukannut toista ihmistä pahimmalla tavalla mitä vaan voi.
Minun elämä kuitenkin jatkuu ja yritän tehdä siitä pojalleni parhaan mahdollisen. Tällä hetkellä elän päivä kerrallaan ja toivon surun helpottavan pikku hiljaa.
Aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Samoin minä ja terapeutti myös epäillään taustalla olevan miehen oman kriisin. Rankkaa, mutta minkäs teet. Erosta muutama kuukausi.
Meillä yhteiseloa takana yhtä kauan ja erosta nyt vuosi. Mielestäni mieheni oli jättäjä siksi, että jäi useamman kerran liiton aikana pettämisestä kiinni, teki tasaisin väliajoin pikku ohareita ja tahti kiihtyi loppua kohti. Minä tein kuitenkin lopullisen päätöksen. Välillä olen kyllä päätöstä katunut ja ajatellut, että olisi kai sille vanhuus joskus tullut ja homma ois tasoittunu. Mutta olisiko mielenterveyteni kestänyt enää sitä menoa? Nyt olen välillä miettinyt, että mitä jos ex tulisi lakki kaurassa takaisin, vannoisi muuttuneensa ym. mitä tekisin? Totuus on, että vaikka rakastankin häntä vielä, en silti uskaltaisi ottaa riskiä, että kaikki palautuisi entisiin uomiin. Yksinkin on parempi kuin puolison kanssa, joka ei kunnioita toista yhtään.
Mutta tuttavapiiriini kuuluu kyllä ihmisiä, jotka ovat yli vuodenkin eron jälkeen palanneet yhteen ja ovat nyt hyvin tyytyväisiä elämäänsä ja sitä mieltä, että ilman eroa eivät osaisi arvostaa toisiaan niin syvästi. Että mikään ei ole mahdotonta...
Ehkä tilannetta kannattaisi miettiä tosissaan sitten, jos miehesi tosiaan tulisi lakki kourassa takaisin. Näen nuo pohdinnat osana eroprosessia ja ainakin itselläni ne liittyvät varmaankin siihen, ettei mieheni ole halunnut missään vaiheessa keskustella asioista ja mieleeni jäi paljon kysymyksiä.
Jos mies haluaa takaisin, hän varmasti tekee kaikkensa sen eteen. Se asia ei ole sinusta kiinni.
Reetalle:
Kuinka "tehdään kaikkensa"?? En tiedä kuinka edes osoittaa se hänelle?
Täysin inhimillistä tuo kokemuksesi: eikä voi yleistää suuntaan tai toiseen, sinun erosi on ollut tuollainen eli jälkiviisaasti ehkä erehdys (muistot toki kultautuu). Yritä saada anteeksi ja päästä takaisin, jos olet sinut itsesi kanssa.
Hei Larppa, kiitos mielipiteestäsi..se niin lohduttaa, koska sitä niin haluaisin. Kyllä minä anteeksi osaan pyytää, mutta sanojen lisäksi tarvitaan tekoja, Millä toiselle osoittaa, että olen tästä jotain oppinut, että osaisin nyt häntäkunnioittaa ja arvostaa. Ajanko kanssa?
Näyt olevan vaikean paikan edessä. Tuo osoittamispuoli on lähinnä sinusta itsestäsi kiinni. Siitä, kuinka hyvin puheesi ylipäätään pitävät.
No niin on...totaalisen hukassa. Sitähän minä tässä (ääneenkin) pähkäilen, että kuinka lähestyä uudelleen, ettei ahdistaisi, mutta että toinen näkisi, että olen tosissani. Ja niin pahoillani. Vai antaako vain ajan kulua, toimia mahdollisimman hyvin tässä "yhteisessä" arjessa.
Jos hänellä on jo uusi suhde, on tilanteesi hankala.
Tuo anteeksiantopuoli on mutkikas juttu. Minä kun työelämässä olen joutunut koviin paikkoihin, ja takkiin on tullut joskus rajustikin, pystyn näkemään ajat vaikeuksien jälkeenkin - ja antamaan anteeksi. Koulutuksesta yms. riippumatta me itse kukin olemme suuria tai pieniä ihmisiä.
Vuosien mittaan olen useinkin joutunut kokoamaan 'elämäni' uudelleen siitä mitä on jäljellä. Hyvä taito yksityispuolellakin.
Tästä olen vitsaa vääntänyt kotvan näillä sivuilla, oma kolmenkympinkriisini johti vastaavaan hapuiluun.
Pahalla sisulla vältin tuon sudenkuopan, olen etsinyt tietä kotoa kotiin. Apua olen saanut kun viimein osasin oikeanlaista apua pyytää, ystävältä.
Tuo onnistuuko Viivi yrittäessään uudelleen. Uskoisin niin, seuraavalla kerralla sattuu tuo miehelle tai naiselle ymmärrystä on välttää pikaiset päätökset.
Tietysti mies on loukkaantunut kipeä asiasta, eikä välttämättä halua painaa kaikkea villaisella. Vaikka toivookin paluuta yhteen.
Ehkä joudutte nyt käymään läpi ne riidat jotka tuolla pikaerolla luulitte välttävänne. Onnellista loppua en ihan lähellä näe. Mutta jos Viivi todella tahdot yrittää luulen että tuolla historialla voit onnistua.
Ja kuten minä osaltani olen kantajavuorossa, näen sinulla saman tilanteen. Älä uhraudu mutta auta miestä osaltasi. Ole se aikuinen joka katsoo tilannetta etäänpää suistumatta riidan syövereihin. Asenteella pärjää aika kivasti jos itsensä on prosessoinut kohtalaisen valmiiksi.
Jos puolestaan olet syvässä kriisissä itsesi kanssa, kehoittaisin ensin ystävyyteen entisen miehesi kanssa, älä vaadi häntä ottamaan sinua rikkonaisena takaisin. Paluuta menneeseen ei ole, kaikki tekemäsi seuraa aina mukanasi ja vain läpikäymällä itsesi, tekemällä sovinnon itsesi kanssa voit alkaa uuden luvun miehesi kanssa.
Voimia ja onnea, pitkämielisyyttä ja avarakatseisuutta toivotan.
Kiitos, jonkun viisaalle vaimolle. Näillä(kin) eväillä aion eteenpäin! Ja uskon, että tulevaisuus tuo vielä sen uuden luvun entisen mieheni kanssa.
Saahan sitä toivoa.
Kaverini otti ex:ä takaisin, ja nyt kostaa kaiken aikaa. Vaimo saa toimia taloudenhoitajana ja velanlyhentäjänä. Mies otti keikkatyön, ja viihtyy kotona alle 24t. kuukaudessa.
Itse en osaa edes kuvitella, että sietäisin silmissäni toisen panemaa, vaikka onkin lasteni äiti. Loukkaus oli niin yllättävä ja verinen. Mikä äidin voi saada tekemään tuollaista? Mitään syytä hän ei pystynyt kertomaan. Lapset kasvavat, ja saavat aikanaan tietää. Säälittää lastenkin puolesta jo etukäteen. Pikkukaupungeissa tuntee silmät selässään vähemmästäkin. Ja jos on kerran pettänyt, pettää toisenkin kerran. Silloin se on jo paljon helpompaa.
Ehkä joku nöyrtyy, ja jopa armahtaa, mutta se en ole ainakaan minä.
Katsotaan nyt ainakin vielä toiset viisi vuotta ensin. Sitten lapset alkavatkin olla jo itsellisisiä joten yhteenpaluun tarvekin poistuu.
Anyway: Pärjäile
Sähän olet porukanpetturi! Kaikkien kuuluu kailottaa kuinka hyvin nyt menee kun pääsi siitä helvetin juoposta eroon!
Miehesi tuska on taatusti isompi mutta ethän sinä siitä välitä. Harva mies haluaa huoran takaisin. Sehän sinä hänelle olet. Älä edes haaveile mistään luottamuksesta ja rakkaudesta vaikka palaisittekin yhteen.Sitä ei tule koskaan enää olemaan. Kenenkään kanssa. Sulla on nyt "menneisyys", joka säilyy loppuelämän. Varmasti olet "muuttunut".Ja muutut lisää joka päivä.Kohta omat lapset häpeävät ja vieraat pelkäävät.
Susta ei oo enää iloa muuta kuin varoittavana esimerkkinä.
sitä saa mitä ansaitsee ja sen kanssa on elettävä. Olimme suht onnellisesti naimisissa 20 vuotta ja x vaimoni rakastui, meidän perhe tuttuun. Pyyhkäs pöydän ja lähti, minulle jäi neljä lasta huollettavaksi.
Kaikkien niiden valheiden jälkeen, millä hän yritti pönkittää tekoaan ja syyllistää minua, en voisi kuvitella koskaan olevani hänen kanssaan.
Neljästä lapsesta hän olisi ottanut kaksi mukaansa melkein kahden sadan kilometrin päähän ja tiedän että perhe olisi hajonnut.
Kaikki lapset halusivat jäädä kanssani asumaan, heidän psyykkinen mailmansa olisi hajonnut totaalisesti.
Nytkin minulla oli iso työ saada heitä tasapainoon, vaikka x väittää ettei heillä ole mitään ongelmaa.
Kaikki ne valvotut yöt ja vieressä nukkumiset, yritin antaa turvallisuuden tunteen ja onnistuinkin siinä.
Kaiken sen tuskan jälkeen mitä perhe koki ja vain sen takia että nainen saisi tuntea itsensä naiseksi.
Kirjoitin tänne noin vuosi sitten tuskassani ja kerroin asiasta. Kiitos markan psykolokien, sain sellaisen määrän kuraa niskaani, että minulle tuli inho puhua koko asiasta täällä.
Kaikkille kuran heittäjille tiedoksi, että suht tasapainossa ollaan ja elämä menee tavallaan, olenpahan oppinut ettei kannata yrittää selittää asioita, kun myötätunto kuitenkin on aina naisten puolella.
Muutenkin huomasin että tukea löytyi vain niiltä jotka ovat ns jättetyjä ei lähteneitä.
Aika näyttää miten oma elämäni ja ihmis suhteeni menee, kunhan saan ensin lapseni mailmalle, sillä tieni on hyvin yksinäinen tie, mutta kuljen sen, minä itse ja lapseni, olkoon hän taustalla ja miettiköön.