Otsikon aihetta oon miettiny viimeaikoina usein.
Onko se ero sitte aina paras ratkasu? Tunteet on
toista mieltä, mutta järki sanoo, että ainut
oikee vaihtoehto... lapsenkin kannalta. Vai onko?
Onko lapsen kannalta parempi asua hajonneessa
perheessä, kuin perheessä, jossa on ikuisia
riitoja jne? Itse oilen kasvanut ns.riitelevässä
perheessä ja voin kertoa, ettei pahempaa olisi
voinut kuvitellakkaan, kuin vanhempien ero. Koska
toinen osapuoli on kuitenki vakaasti sitä mieltä,
ettei lapsen(kaan) takia kannata yrittää pitää
mahdotonta pystyssä, on kai toisenkin
asennoiduttava samalla tavoin? Mitäpä muuta voi
tehdä, ellei toinen jaksa arjen vastaiskuja ja
uskoo olevansa onnellisempi yksinään? Tunteet
käskee pitämään kiinni, mutta järki käskee jättää
menneisyyteen. Itsekin siinä väkisinkin alkaa
aatteleen eron positiivisia puolia. Rahatilanne
helpottuu, suhteet sukulaisiiin korjaantuu,
ainaiset riidat loppuu, toinen pääsee eroon
toista vainoavasta epäonnesta, jne.... mutta onko
ne sittekään riittäviä perusteita? Eikös ero ole
oikeen, jos yhdenkään ihmisen saa sillä
onnelliseksi? Näin on minun ollut pakko ajatella.
Enemmänkin aiheesta voisi jaaritella, mutta
jääköön... laittakaa ajatuksia/mielipiteitä, jos
tämä sellaisia herätti....
Onko se ero sitte aina paras ratkasu? Tunteet on
toista mieltä, mutta järki sanoo, että ainut
oikee vaihtoehto... lapsenkin kannalta. Vai onko?
Onko lapsen kannalta parempi asua hajonneessa
perheessä, kuin perheessä, jossa on ikuisia
riitoja jne? Itse oilen kasvanut ns.riitelevässä
perheessä ja voin kertoa, ettei pahempaa olisi
voinut kuvitellakkaan, kuin vanhempien ero. Koska
toinen osapuoli on kuitenki vakaasti sitä mieltä,
ettei lapsen(kaan) takia kannata yrittää pitää
mahdotonta pystyssä, on kai toisenkin
asennoiduttava samalla tavoin? Mitäpä muuta voi
tehdä, ellei toinen jaksa arjen vastaiskuja ja
uskoo olevansa onnellisempi yksinään? Tunteet
käskee pitämään kiinni, mutta järki käskee jättää
menneisyyteen. Itsekin siinä väkisinkin alkaa
aatteleen eron positiivisia puolia. Rahatilanne
helpottuu, suhteet sukulaisiiin korjaantuu,
ainaiset riidat loppuu, toinen pääsee eroon
toista vainoavasta epäonnesta, jne.... mutta onko
ne sittekään riittäviä perusteita? Eikös ero ole
oikeen, jos yhdenkään ihmisen saa sillä
onnelliseksi? Näin on minun ollut pakko ajatella.
Enemmänkin aiheesta voisi jaaritella, mutta
jääköön... laittakaa ajatuksia/mielipiteitä, jos
tämä sellaisia herätti....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse elän avoliitossa, josta yksi lapsi ja koira.
Avoliittoa kestänyt 10v, alkoi jo kun olin 16v
eli lapsena ollessa...elämä on heittelehtinyt
paljon yhdessäolo aikana. Ongelmana on, ettei
tiedä pitäisikö elää yhdessä/ erota/ yrittää
vielä suhteen eteen /olla yhdessä lapsen takia...?
Molemmat käymme vuorotyössä, kotityöt jää
kokonaan minun harteille, miehen mielestä hänen
ei kuulu tehdä kotona mitään. Mies hoitaa poikaa
kyllä paljon ja osallistuu rahallisesti perheen
toimeentuloon. Mies itse ei tykkää juosta
kapakoissa enää (aikaisemmin paljonkin) vaan
viettää kotona aikaansa netissä, tv:ä katsellen
ja vaatien palveluksia, kaljaa juoden( useita
kertoja viikossa)jne. Seksielämä vaihtelevaa,
sänkyhommat sujuu hyvin, mutta seksiä
määrällisesti vähän...saattaa olla 1kk
taukojakin, keskimäärin seksiä parhaimmillaan 1x
2vk:ssa...aikaisemmin minä tein enemmän
aloitteita, nyt en enää jaksa tulla torjutuksi.
Mieheni arvostelee ulkonäköäni, haukkuu
syyttömästi huoraksi pienien hänen mielestään
tekemieni"virheiden" vuoksi. Milloin olen lutka
milloin lehmä tai huora (tämä viikottaista)!
Elämä menee päivä kerrallaan eteenpäin...yhdessä
emme käy juuri missään mieheni kanssa, koska hän
ei halua minun kanssa lähteä kuin kauppaan...olen
paljon miettinyt mitä elämältäni haluan ja myös
miehelleni yrittänyt kertoa...yhteisiä
kiinnostavia asioita ei useita enää
ole...mielipiteitä haluaisin????