Olemme kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välissä oleva pariskunta, yhteisiä vuosia takana 4 vuotta, ikäeroa pari vuotta. Suhde on totta kai tähän mennessä jo arkipäiväistynyt.
Molemmilla on omat harrastuksensa, käymme ystäviemme ja sukulaisten luona yhdessä ja erikseen, juttelemme päivittäin mm. siitä miten päivä on mennyt, uutisista, tv-ohjelmista, näiden lisäksi lähes kaikesta maan ja taivaan väliltä. Läheisyyttäkin riittää.
Mies ei lähestulkoon koskaan kuitenkaan puhu omista tunteistaan. Ei siinä muuten mitään, tyylinsä kullakin, mutta pari kertaa on ollut ero lähellä lauseen "oon miettiny asioita"-jälkeen. Saan kuulla että "hän kyllä välittää minusta" ja sitten alkaa armoton listaus siitä että mitä teen väärin, mitä sanon väärin, olin silloin erilainen, voisit tehdä sitä ja tätä, ootko koskaan miettiny millaista olisi olla jonkun toisen kanssa.
Viimeiseen lisäyksenä se, että tämä ei kummallekaan ole ensimmäinen suhde, luulisi olevan jo jonkinlainen aavistus siitä millaista olisi olla jonkun toisen kanssa.
Tämä litania lisäyksineen tulee sitten aivan puun takaa tippa linssissä ja kaikki mitä siihen vastaan on jotenkin väärin ellen osoita suurta myötätuntoa hänen tuntemuksiaan kohtaan tyynesti (vaikka itsellä tekisi mieli juosta huutamaan lähimpään metsään). Ensimmäisellä kerralla pillahdin itsekin itkuun mutta olen kokenut paremmaksi yrittää hillitä itseni. Miehestä saa tuolloin irti vain ne tietyt asiat , jotka on pitkään kypsytetty päässä, mitään syitä ei osaa antaa ja millään mitä sanon ei ole oikeastaan väliä. Sitten kun tilanne rauhoittuu, niin asiaa ei oteta enää esille ilman tätä valtaisaa tunnelatausta, koska mies ei halua puhua siitä. Koko ajan arjen keskellä jäytää takaraivossa ajatus siitä, että millon tämä alkaa taas alusta. Pari viikkoa olimme erillämmekin erään kerran miettiäksemme että onko meillä yhteistä tulevaisuutta.
Mies on myös kertonut (näiden avautumisiensa aikana) ihastuvansa helposti ja näitä ihastuksia on ollut muutama suhteemme aikana, ilmoittanut on että mitään ei ole näiden ihastuksiensa suhteen tehnyt. Pidän tällaista ihan normaalina vähänkin pidemmässä parisuhteessa mutta en ymmärrä miksi pitää kiusata itseään juoksemalla kahvilla, oluella tms. näiden ihastusten kanssa.
Totta kai tähän soppaan saadaan lisättyä myös yksi ex-tyttöystävä.
Erään tunnepurkauksen aikana kuulin miten tämä nainen oli kuukausia aikaisemmin soitellut humalassa ja kertonut että kaipaa yhteisiä aikoja eikä ole heidän jälkeensä pystynyt enää rakastamaan ketään muuta samalla tavalla ja poikaystäväni on tätä myönnellyt kertomalla tuntevansa samoin.
Hän puhui siitä miten hänen tulisi "sopia" asiat naisen kanssa ja kun olen myöhemmin kysynyt asiasta, hän ei ole sitä tehnyt eikä tunnekaan kai tarvetta siihen. Hän ei myöskään osannut sanoa että mitä tulisi sopia, tiedän että suhteessa oli pettämistä, loukkaamista ja lapsellista käytöstä puolin ja toisin. Suhde on ilmeisesti ollut kaikkinensa varsinaista tunteiden paloa ja kaatui osapuolien kypsymättömyyteen (tästähän on jo vuosia aikaa).
Itse en välitä draaman aiheuttamisesta ja arvostan kompromisseja, joten olen kai tylsä näiden asioiden suhteen.
Olen pyytänyt miestä hakemaan ammattiapua saadakseen ajatuksensa järjestykseen, koska se, mitä minä pystyn tarjoamaan ei riitä. Mies on kieltäytynyt, en ole alkanut jankata asiasta.
Mieli on ollut matalalla aika ajoin ja välillä kaikki tapahtuneet ovat nousseet pinnalle jolloin olen saanut tehdä töitä pitääkseni itseni kasassa ja toimivana. Välittämistä on, mutta en anna itseni rakastaa koska pelkään että minuun sattuu taas, on ollut helpompaa kylmettää itsensä ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Yllä olevan tekstin perusteella saatan ehkä vaikuttaakin kylmältä, mutta osoitan kyllä tunteita mukavuusalueeni puitteissa. Sovimme ulkopuolisten silmissä hyvin yhteen ja tiimimme toimii, mutta miten kauan jaksan tätä? Onko mitään enää tehtävissä vai onko ainoat vaihtoehdot eroaminen lähiaikoina vai näin jatkaminen kunnes tapahtuu taas jotain?
Paljon oli asiaa, jonkin verran jäi sanomatta mutta tässä olivat oleellisimmat ongelmakohtani.
Molemmilla on omat harrastuksensa, käymme ystäviemme ja sukulaisten luona yhdessä ja erikseen, juttelemme päivittäin mm. siitä miten päivä on mennyt, uutisista, tv-ohjelmista, näiden lisäksi lähes kaikesta maan ja taivaan väliltä. Läheisyyttäkin riittää.
Mies ei lähestulkoon koskaan kuitenkaan puhu omista tunteistaan. Ei siinä muuten mitään, tyylinsä kullakin, mutta pari kertaa on ollut ero lähellä lauseen "oon miettiny asioita"-jälkeen. Saan kuulla että "hän kyllä välittää minusta" ja sitten alkaa armoton listaus siitä että mitä teen väärin, mitä sanon väärin, olin silloin erilainen, voisit tehdä sitä ja tätä, ootko koskaan miettiny millaista olisi olla jonkun toisen kanssa.
Viimeiseen lisäyksenä se, että tämä ei kummallekaan ole ensimmäinen suhde, luulisi olevan jo jonkinlainen aavistus siitä millaista olisi olla jonkun toisen kanssa.
Tämä litania lisäyksineen tulee sitten aivan puun takaa tippa linssissä ja kaikki mitä siihen vastaan on jotenkin väärin ellen osoita suurta myötätuntoa hänen tuntemuksiaan kohtaan tyynesti (vaikka itsellä tekisi mieli juosta huutamaan lähimpään metsään). Ensimmäisellä kerralla pillahdin itsekin itkuun mutta olen kokenut paremmaksi yrittää hillitä itseni. Miehestä saa tuolloin irti vain ne tietyt asiat , jotka on pitkään kypsytetty päässä, mitään syitä ei osaa antaa ja millään mitä sanon ei ole oikeastaan väliä. Sitten kun tilanne rauhoittuu, niin asiaa ei oteta enää esille ilman tätä valtaisaa tunnelatausta, koska mies ei halua puhua siitä. Koko ajan arjen keskellä jäytää takaraivossa ajatus siitä, että millon tämä alkaa taas alusta. Pari viikkoa olimme erillämmekin erään kerran miettiäksemme että onko meillä yhteistä tulevaisuutta.
Mies on myös kertonut (näiden avautumisiensa aikana) ihastuvansa helposti ja näitä ihastuksia on ollut muutama suhteemme aikana, ilmoittanut on että mitään ei ole näiden ihastuksiensa suhteen tehnyt. Pidän tällaista ihan normaalina vähänkin pidemmässä parisuhteessa mutta en ymmärrä miksi pitää kiusata itseään juoksemalla kahvilla, oluella tms. näiden ihastusten kanssa.
Totta kai tähän soppaan saadaan lisättyä myös yksi ex-tyttöystävä.
Erään tunnepurkauksen aikana kuulin miten tämä nainen oli kuukausia aikaisemmin soitellut humalassa ja kertonut että kaipaa yhteisiä aikoja eikä ole heidän jälkeensä pystynyt enää rakastamaan ketään muuta samalla tavalla ja poikaystäväni on tätä myönnellyt kertomalla tuntevansa samoin.
Hän puhui siitä miten hänen tulisi "sopia" asiat naisen kanssa ja kun olen myöhemmin kysynyt asiasta, hän ei ole sitä tehnyt eikä tunnekaan kai tarvetta siihen. Hän ei myöskään osannut sanoa että mitä tulisi sopia, tiedän että suhteessa oli pettämistä, loukkaamista ja lapsellista käytöstä puolin ja toisin. Suhde on ilmeisesti ollut kaikkinensa varsinaista tunteiden paloa ja kaatui osapuolien kypsymättömyyteen (tästähän on jo vuosia aikaa).
Itse en välitä draaman aiheuttamisesta ja arvostan kompromisseja, joten olen kai tylsä näiden asioiden suhteen.
Olen pyytänyt miestä hakemaan ammattiapua saadakseen ajatuksensa järjestykseen, koska se, mitä minä pystyn tarjoamaan ei riitä. Mies on kieltäytynyt, en ole alkanut jankata asiasta.
Mieli on ollut matalalla aika ajoin ja välillä kaikki tapahtuneet ovat nousseet pinnalle jolloin olen saanut tehdä töitä pitääkseni itseni kasassa ja toimivana. Välittämistä on, mutta en anna itseni rakastaa koska pelkään että minuun sattuu taas, on ollut helpompaa kylmettää itsensä ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Yllä olevan tekstin perusteella saatan ehkä vaikuttaakin kylmältä, mutta osoitan kyllä tunteita mukavuusalueeni puitteissa. Sovimme ulkopuolisten silmissä hyvin yhteen ja tiimimme toimii, mutta miten kauan jaksan tätä? Onko mitään enää tehtävissä vai onko ainoat vaihtoehdot eroaminen lähiaikoina vai näin jatkaminen kunnes tapahtuu taas jotain?
Paljon oli asiaa, jonkin verran jäi sanomatta mutta tässä olivat oleellisimmat ongelmakohtani.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ei se ole mikään suhde jos ei kerro rakastavansa vähintään pari kertaa viikossa.. Taitaa tuo ukkelis haluta erota susta mutta ei osaa tai uskalla sanoa sitä.
Kuulostaa tyypilliseltä aika nuorten ja itsestään epävarmojen ihmisten suhteelta. Ette oikein itsekään tiedä mitä elämältä ja suhteelta haluatte ettekä vielä oikein edes tunne itseänne kunnolla.
Joko vähitellen elämä opettaa ja saatte suhteenne vakaalle pohjalle tai sitten nuo ristiriidat repivät suhteenne ennemmin tai myöhemmin rikki. Ulkopuolisen on vaikea sanoa kumpi näistä toteutuu. Joka tapauksessa vuosien kuluessa kasvatte ja saatte kokemusta jolla on helpompi sitten mennä elämässä eteenpäin.
Kiitos kommenteista. Mitä useammin olen lukenut oman tekstini läpi, sitä enemmän tilanne vaikuttaa toivottomalta.
Tulevaisuus on molemmilla auki, mutta jonkin verran myös siitä on puhuttu. Tämä olisi itselleni täydellinen suhde muun toimivuutensa puolesta, mutta tuo miehen tapa saa minut pysymään takajaloillani. Miten asian voisi edes ottaa puheeksi kun toinen on selvästi haluton tekemään asialle jotain ja miten paljon henkistä kasvua voi vielä odottaa lähes kolmikymppiseltä mieheltä?
t: ap
Siis miksi ihmeessä olet noin kamalan miehen kanssa?
Totta kai meillä on suvantovaiheemme, jolloin kaikki sujuu hyvin, viihdymme toistemme seurassa ja osoitamme välittämistä pienin teoin.
Aloituksessa mainitsemaani ei ole koko ajan, vain pieni pelko perseessä että milloin ja mitä seuraavaksi tulee.
Aikaisempi "pidempi" parisuhteeni päättyi siihen etten suostunut tiettyyn rooliin eivätkä elämäntapamme sekä maailmankatsomuksemme sopineet yhteen.
Nykyisen miehen kanssa olen saanut olla pitkälti oma itseni. Lisäyksenä vielä että turpaani en saa eikä menemisiäni kytätä (joista kyllä ilmoitan ja annan lisätietoa jos se tarpeelliseksi koetaan). Miestäkään en lieassa pidä.
Täydellinen en todellakaan väitä olevani, huonot puoleni ovat minullakin ja niitä tasoittelen kun koen sen olevan tarpeellista. Täysin en minäkään muuttua voi saati muuttua kenenkään jatkeeksi joka varoo aina sanomisiaan (joskin viimeinen kohta ei taida olla kiveen hakattu).
t: ap
Teidän tapauksessanne parisuhdeterapeutti voisi tehdä ihmeitä. Teillä on täydellinen kommunikaatiokatkos (mikä ei ole ollenkaan harvinaista), ja keskinäinen syyttely ja katkeroituminen on vasta alkuvaiheessa.
Miehesi on täysin ymmällään siitä, mitä tarkoitat, kun hänen on puhuttava tunteistaan. Jos hän sitten sanoo, että häntä ärsyttää jokin asia, sellainen tunteista puhuminen ei sitten kelpaakaan. Miksi hän koskaan avautuisi, jos heti selvästikin haluat juosta metsään?
Haluni kirmata metsän siimekseen johtuu lähinnä siitä että haluaisin miehen kertovan ajatuksistaan ennen kuin ne paisuvat ylivoimaisiksi ja asioista ei enää voida keskustella rauhallisesti pöydän ääressä, molempien osapuolten ajatuksia kuunnellen.
Nykyinen tyyli kaataa kaikki kerrallaan niskaan ei vain minulle toimi.
t:ap
Mulle tulee mieleen, että miehesi on kykenemätön näkemään sinut ihmisenä jolla on myös huonona puolia. Eli miehesi haluaa että käyttäydyt hänen silmissään virheettömästi. Jos teet särön hänen mielikuvaan sinusta niin hän kyllä kertoo ne sinulle niinkuin mainitsit tekevän.
Teidän kannattaisi puhua rooleistanne ja mielikuvista toisistanne parisuhteessa ja ottaa selvää mitkä vääristää teidän välistä sanatonta ja sanallista kommunikaatiota.
petät vaan sitä kun noin on jo lähtökuopissa, ei tunnu sit niin pahalta
Teillä on erilaiset käsitykset parisuhteesta. Ei se toimi jos toinen ei puhu mitään ja vieläpä sitä kiinnosta muut naiset.
Ei se tiedä mitä haluaa. Ei osaa puhua ja exäkin mielessä. Ei myöskään arvosta sua naisena kun teet muka kaiken väärin. Mies haluaa että teet niin kuin se sanoo koska sen tekemiset on aina oikein. Ei tuosta tule mitään joten parempi erota kun ette kuitenkaan naimisiin mene.