Olen mokannut suhteessa pahemman kerran.
Tutustuin ihanaan mieheen, rakastuin. Hän sanoi
ensimmäisenä rakastavansa minua, itse en olisi
uskaltanutkaan. Olen kokenut kipeitä asioita ja
tuolloinkin olin niin rikki, niinpä myös pelkäsin
menettäväni hänet. Hän rakasti minua ihanasti ja
se tuntui niin uskomattomalta, se että joku voisi
rakastaa MINUA. Minulla on äärettömän huono
itsetunto, olin mustasukkainen - ei ollut kyse
siitä että suututtaisi jokin mitä hän tekee vaan
jokin mitä pelkäsin hänen tekevän. Tästä hän sai
kärsiä niin paljon, tyhmistä pienistä asioista
saa aikaan niin satuttavia riitoja. Hän ei sitä
jaksanut eikä mielestäni kenenkään tarvitsekaan,
halusin muuttua ja yrittää olla parempi ihminen
ja pari kertaa sainkin siihen mahdollisuuden.
Nämä pari kertaa vaan eivät iskeneet vielä
tarpeeksi syvälle tajuntaani että olisin tajunnut
että minä todellakin menetän hänet. Niin sitten
lopulta kävi. Kävi todellakin niin että sen
tajusin. Jälleen pyysin mahdollisuutta vielä
yrittää, mutta hän sanoi ettei usko että se
toimii. Olemme kuitenkin siitä päivästä lähtien
viettäneet aikaa samalla tapaa yhdessä ja
sanoinkin hänelle että tämä on myös osoitus siitä
että olen muuttunut. Ja niin olenkin. Mutta
milläs minä sen hänelle vakuutan? Rakastan häntä
niin paljon ja minusta on niin väärin että emme
saisi olla onnellisia kun asia voisi näin olla.
Kuten jo sanoin, kenenkään ei tarvitse eikä
pitäisikään sietää suhdetta joka ei toimi ja
jossa oleminen/elämäminen sattuu, mutta kun
tiedän syvällä sydämessäni että olen muuttunut.
Tämä mies on tehnyt minut ehjäksi rakkaudellansa.
Haluaisin rakastaa häntä.
Tutustuin ihanaan mieheen, rakastuin. Hän sanoi
ensimmäisenä rakastavansa minua, itse en olisi
uskaltanutkaan. Olen kokenut kipeitä asioita ja
tuolloinkin olin niin rikki, niinpä myös pelkäsin
menettäväni hänet. Hän rakasti minua ihanasti ja
se tuntui niin uskomattomalta, se että joku voisi
rakastaa MINUA. Minulla on äärettömän huono
itsetunto, olin mustasukkainen - ei ollut kyse
siitä että suututtaisi jokin mitä hän tekee vaan
jokin mitä pelkäsin hänen tekevän. Tästä hän sai
kärsiä niin paljon, tyhmistä pienistä asioista
saa aikaan niin satuttavia riitoja. Hän ei sitä
jaksanut eikä mielestäni kenenkään tarvitsekaan,
halusin muuttua ja yrittää olla parempi ihminen
ja pari kertaa sainkin siihen mahdollisuuden.
Nämä pari kertaa vaan eivät iskeneet vielä
tarpeeksi syvälle tajuntaani että olisin tajunnut
että minä todellakin menetän hänet. Niin sitten
lopulta kävi. Kävi todellakin niin että sen
tajusin. Jälleen pyysin mahdollisuutta vielä
yrittää, mutta hän sanoi ettei usko että se
toimii. Olemme kuitenkin siitä päivästä lähtien
viettäneet aikaa samalla tapaa yhdessä ja
sanoinkin hänelle että tämä on myös osoitus siitä
että olen muuttunut. Ja niin olenkin. Mutta
milläs minä sen hänelle vakuutan? Rakastan häntä
niin paljon ja minusta on niin väärin että emme
saisi olla onnellisia kun asia voisi näin olla.
Kuten jo sanoin, kenenkään ei tarvitse eikä
pitäisikään sietää suhdetta joka ei toimi ja
jossa oleminen/elämäminen sattuu, mutta kun
tiedän syvällä sydämessäni että olen muuttunut.
Tämä mies on tehnyt minut ehjäksi rakkaudellansa.
Haluaisin rakastaa häntä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
niin oletteko kuinka vanhoja?
On. Erosin parivuotta sitten, ja aloin
asustelemaan avoliitossa erään naisen kanssa, ja
asun kyllä vieläkin, mutta se mustasukkaisuus,
kyttääminen, joka ainoaan sanaan tarttuminen, on
hyvin raskasta.
Sanon mitä sanon, niin siitä yritetään etsiä
aihetta epäillä minun olleen vieraissa.
Missään muualla en yksin käy, kuin töissä, hän
kyllä harrastaa, vaikka mitä, mutta mun pitää
olla, kuin kusi sukassa.
Muutama kunnon tappelu on saatu aikaan, ja
lupauksia muuttumisesta, mutta siinä se.
Tuo kaikki tuntuu jotenkin tutulta. Mitä tehdä
itselle että todella pystyisi muuttumaan ja
jättämään ne ikävät seikat pois? Joskus kuitenkin
ajattelen että onko se todella niin. Onko se
todellakin minä joka aina on väärässä? Miksi ei
voisi olla tämä toinenkin se joka tekee välillä
väärin ehkä tahattomasti tai tahallaankin. Silti
rakastan ja välillä jopa vihaankin miestäni juuri
siksi että hän se mikä hän on. Mutta eikö kaikki
asiat ole sovittavissa,keskusteltavissa. Näinhän
sen ainakin pitäisi olla. Ei saisi luovuttaa heti
kun vähän menee vaikeammaksi elämä. Vaiko kuinka?