tupakoinnille loppu

Minun motiivini lopettamiseen. Ei raha eikä oma terveys vaan asuinkumppanin terveys oli ratkaisevana tekijänä.

Vaimoni on allerginen monelle altisteelle mutta ei hän urputtanut edes minun polttamisestani sisällä asuintiloissa.

Astman uhka sai minut siirtämään seuraavan savukkeen sytyttämistä.
Siirsin useita vuosia ja vasta 5 - 7:n jälkeen uskalsin puhua lopettamisesta.
Nyt tuohon lopetuksen valmisteluun on aikaa 33-vuotta.

Taitaa olla melko yksilöllinen asia?

Vaimo ei ole koskaan polttanut. Siitä huolimatta hän kärsivällisesti odotti 11 vuotta, että vihdoin motivoiduin itse lopettamaan. Jos hän olisi painostanut, olisin varmaan vitutuksen vallassa polttanut kahta kauheammin terveytenikin uhalla.

Tupakointiin pätee sama juttu kuin mihin tahansa muuhunkin elämäntapamuutokseen: Se tuskin on pysyvä, jos se ei lähde ihmisestä itsestään. Painostaminen nostaa vain turhaa uhmaa, onpa kyseessä sitten tupakka, viina tai vaikka ylipaino.

Jostain syystä itse elämänmuutoksen tehneet ovat kovimpia aloittamaan kumppanin muutosleikit.

Et mitenkään. Itse poltin vuosikymmenen ja lopetin kolmisen vuotta sitten -mikään määrä nalkuttamista ei olisi asiaa parantanut ennenkuin itselleni riitti.

Mieheni polttaa edelleen, ja siitä on sovittu että parvekkeella. Mutta muuten pidän suuni kiinni, koska koen että hän ei koskaan halua itse lopettaa jos lopettaminen on "koska vaimo nalkuttaa" tyyppinen asia eikä oma sisäistäminen siitä että nyt riitti -luulen itseasiassa että yritys pakottaa aikuista ihmistä johonkin haittaa asiaa, koska lopettaminen kun itse haluaa on voitto, toisen tahtoon alistuminen kaikkea muuta. (Tietysti jos hän polttaisi "in your face" tyyliin, tai häiritsisi naapureita, tai antaisi huonoa mallia lapsille niin asia olisi erilainen. Mutta kun ei, niin aviollista riitaa ei ole hyvä turhan takia haastaa).

Ratikkakuski ja sannnnni tuossa edellä antoivat asialliset ohjeet.

Oikeastaan ainoa motivointikeino munkin mielestä on olla itse elävä esimerkki sellaisesta ihmisestä, joka kykeni lopettamaan, eikä silti muuttunut nalkuttavaksi terveysintoilijaksi ja kaikintavoin tupakoinnin rajoittajaksi.

Varmaan on hyvä ilmoittaa olevansa tukena ja avuksi kaikella tapaa, jos puoliso haluaa lopettaa. Muutoin on vaan luotettava esimerkin voimaan.

Minä en olisi koskaan edes mennyt kimppaan tupakoivan kanssa, tai jos olisin, olisin sanonut, että se on tupakka tai minä, valitse.

Siinä on motivaatiota kerrakseen ja kun/jos ei motivaatiota löydy, niin eikö tuo nyt ole harvinaisen selvää, mikä kumppanille on tärkeintä?

Mieheni oli tupakoinut vuosia. Istutin hänen ajatuksiinsa pyynnön tupakoinnin lopettamisesta ja kerroin syytkin pyyntööni, mutta en nalkuttanut asiasta. Joskus hän yrittikin ja selvisi viikon vähemmällä tupakoinnilla mutta palasi nopeasti entisiin tapoihin. Lähes vuosi meni ja yhtäkkiä tajusin, että hän ei enää käy tupakalla. Nyt hän on ollut jo viikkoja ilman. On ihanaa suudella, kun hengitys ei haise! Hän itse kokee, että hänen ihonsa näyttää paremmalta. Välillä sanoo, että aloittaa taas, kun tupakoimattomuus kiristää hermoja...mutta vielä näyttää kestävän...

Tämä kannattaa lukaista: http://www.hs.fi/tiede/Kolumni Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle/a1392605099085

Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle.