Olen vähän päälle parikymppinen mutta tuntuu, että kuolema on kyläillyt jo liikaa luonani enkä enää tiedä miten suhtautua siihen, että aina menettää.
Isän vanhemmat kuolivat, kun olin 18 ja äitin vanhemmat kun olin 10. Isovanhempien kuolemaan jotenkin oli osannut varautua ja asia oli helppo hyväksyä..
Menetin isosiskoni auto-onnettomuudessa ollessani yläasteella. Hän kuoli miehensä kanssa mutta onneksi heidän lapset selvisivät. Tämä tuli täytenä shokkina. Itken edelleen molempien perään aina välillä.
Paras kaverini murhattiin muutama vuosi sitten. Häntäkin tulee usein ikävöityä ja kaikkia yhteisiä juttuja.
Nyt viimeiset pari vuotta olen seurannut vieressä, kun isäni tekee hidasta kuolemaa keuhkoahtauman takia. Hän on alle 60 ja päättänyt luovuttaa, joten nyt vain odotetaan. Kuuntelen, kun happilaite sihisee ja toinen yskii limaansa ulos. Hän ei pysty enää oikeastaan edes liikkumaan, kuin ihan muutamia kymmeniä metrejä kerrallaan.
Huomaan, että olen katkera ihmisille jotka eivä ole menettäneet ketään. Heille, jotka surevat sitä, että heidän lapsillaan ei välttämättä tule olemaan isoisovanhempia. Tai heille, jotka saavat viettää laatuaikaa siskonsa kanssa. SE tuntuu niin epäreilulta.
Miten muut ihmiset ovat selviytyneet monista menetyksistään?
Isän vanhemmat kuolivat, kun olin 18 ja äitin vanhemmat kun olin 10. Isovanhempien kuolemaan jotenkin oli osannut varautua ja asia oli helppo hyväksyä..
Menetin isosiskoni auto-onnettomuudessa ollessani yläasteella. Hän kuoli miehensä kanssa mutta onneksi heidän lapset selvisivät. Tämä tuli täytenä shokkina. Itken edelleen molempien perään aina välillä.
Paras kaverini murhattiin muutama vuosi sitten. Häntäkin tulee usein ikävöityä ja kaikkia yhteisiä juttuja.
Nyt viimeiset pari vuotta olen seurannut vieressä, kun isäni tekee hidasta kuolemaa keuhkoahtauman takia. Hän on alle 60 ja päättänyt luovuttaa, joten nyt vain odotetaan. Kuuntelen, kun happilaite sihisee ja toinen yskii limaansa ulos. Hän ei pysty enää oikeastaan edes liikkumaan, kuin ihan muutamia kymmeniä metrejä kerrallaan.
Huomaan, että olen katkera ihmisille jotka eivä ole menettäneet ketään. Heille, jotka surevat sitä, että heidän lapsillaan ei välttämättä tule olemaan isoisovanhempia. Tai heille, jotka saavat viettää laatuaikaa siskonsa kanssa. SE tuntuu niin epäreilulta.
Miten muut ihmiset ovat selviytyneet monista menetyksistään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jokaisen on vain jotenkin selvittävä ja aika auttaa. On myös sellaisia, joilla ei ole ollut liiemmin edes heitä, joita voisi menettää. Meitäkin on jolla ei ole paljoa sukua ja ystäviä.
joskus kaikki muuttuu. Pakkohan sen on.