Miten te, jotka olette riitaantuneet lapsuuden aikaisen perheenne kanssa. Tai te joilla välit olen väljähtäneet. Te, jotka ette näe enää perhettänne muuten kuin korkeintaan hautajaisissa -koette tilanteenne?
Minulla on aina ollut melko tiivis perhe, mutta nyt viimeaikaisten tapahtumien valossa, en koe enää yhteyttä heihin. En tiedä kaikkea mitä lapsuudessani on tapahtunut -yritän sitä nyt selvittää itselleni. Mutta tunnen siis suunnatonta vihaa tai inhoa omaa pehettäni kohtaan. Tämä viha lähtee kasvuun minussa joka kerta kun olemme olleet yhdessä pari päivää tai kauemmin. Siksi vältän näitä tilanteita jo nykyään.
En osaa vielä täysin sanoa mistä tämä johtuu, mutta osittain olemme jo avanneet solmua. Olen tiedostanut että vihani kumpuaa osin siitä, miten välinpitämättömästi minuun on suhtauduttu ikävuosinani 12-16. Yksi saman aikainen tekijä on ollut se, että veljeni harrasti tällöin lajia, missä piti olla koko perheen tukena. Ja samaan aikaan olin myös koulukiusattu, eristetty muista lapsista. Eli itse koin jääväni näkymättömäksi. Murrosikä oli minulla todella vaikeaa. Ja koin, etten saanut mitään apuja perheeltäni. Minulla ei ollut myöskään yhtään sydänystävää tuon ikäisenä. Ei siis ketään kenelle olisin voinut purkaa itseäni, niinpä opin tukahduttamaan kaiken. Tämä on ollut todella vaikea vihdoin tajuta. Mutta asteittain nuo syy-yhteydet on alkaneet purkautumaan.
Mutta niin kuin sanoin, tilanne on nyt johtanut siihen, etten voi enää tavata perhettäni, koska paha oloni laukeaa juuri näissä tilanteissa. Siksi halusinkin kuulla kuinka nopeasti tästä tilasta tulee normaali, eli kuinka pian voin päästä heistä myös ajatustasolla eroon? Koska luulen, että tämän tunteen säätelyyn menee vielä aikaa vuosia. Ja en todella halua kokea näitä kiputiloja enään. Enkä näe että heillä riittää mielenkiintoa alkaa purkamaan tilannettani, kun sitä ei ollut aikasemminkaan. Niinpä olen nyt yksin asian kanssa. Mikä on omalla tavallaan hyvä, koska nyt ainakin tiedostan kenen seurassa minun ei ole hyvä olla.
Minulla on aina ollut melko tiivis perhe, mutta nyt viimeaikaisten tapahtumien valossa, en koe enää yhteyttä heihin. En tiedä kaikkea mitä lapsuudessani on tapahtunut -yritän sitä nyt selvittää itselleni. Mutta tunnen siis suunnatonta vihaa tai inhoa omaa pehettäni kohtaan. Tämä viha lähtee kasvuun minussa joka kerta kun olemme olleet yhdessä pari päivää tai kauemmin. Siksi vältän näitä tilanteita jo nykyään.
En osaa vielä täysin sanoa mistä tämä johtuu, mutta osittain olemme jo avanneet solmua. Olen tiedostanut että vihani kumpuaa osin siitä, miten välinpitämättömästi minuun on suhtauduttu ikävuosinani 12-16. Yksi saman aikainen tekijä on ollut se, että veljeni harrasti tällöin lajia, missä piti olla koko perheen tukena. Ja samaan aikaan olin myös koulukiusattu, eristetty muista lapsista. Eli itse koin jääväni näkymättömäksi. Murrosikä oli minulla todella vaikeaa. Ja koin, etten saanut mitään apuja perheeltäni. Minulla ei ollut myöskään yhtään sydänystävää tuon ikäisenä. Ei siis ketään kenelle olisin voinut purkaa itseäni, niinpä opin tukahduttamaan kaiken. Tämä on ollut todella vaikea vihdoin tajuta. Mutta asteittain nuo syy-yhteydet on alkaneet purkautumaan.
Mutta niin kuin sanoin, tilanne on nyt johtanut siihen, etten voi enää tavata perhettäni, koska paha oloni laukeaa juuri näissä tilanteissa. Siksi halusinkin kuulla kuinka nopeasti tästä tilasta tulee normaali, eli kuinka pian voin päästä heistä myös ajatustasolla eroon? Koska luulen, että tämän tunteen säätelyyn menee vielä aikaa vuosia. Ja en todella halua kokea näitä kiputiloja enään. Enkä näe että heillä riittää mielenkiintoa alkaa purkamaan tilannettani, kun sitä ei ollut aikasemminkaan. Niinpä olen nyt yksin asian kanssa. Mikä on omalla tavallaan hyvä, koska nyt ainakin tiedostan kenen seurassa minun ei ole hyvä olla.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos nämä perhetapaamiset ahdistavat sinua, niin harvenna tapaamiset minimiin.
Minä olen narsistivanhempien nuorin lapsi. Ja koko ikäni olen ollut vanhemmilleni "näkymätön" lapsi. Vanhempi veljeni oli nostettu jalustalle >Jumalasta seuraavaksi< jo lapsena. Hän sai urheiluvälineet ja uudet vaatteet. Minä tyttönä sain hänen vanhat pieneksi jääneet vaatteensa ja muut harrastus välineet.
Sain kotona myös kovan "koulutuksen" ruuanlaittoon ja siivoamiseen. Siitä toki oli paljon hyötyä minulle, kun muutin aikoinaan kotoa pois ja perustin oman perheen. Minulla oli hyvät valmiudet kodinhoitoon.
Mutta edelleen olin tuossa samassa asemassa. Eli, saan kutsun kotiin vain silloin, kun tarvitaan siivoojaa, tai ikkunanpesijää. Tai jos on vieraita tulossa ja tarvitaan ilmaista "pitokokkia". Siis kelpasin ainoastaan palvelemaan perhettäni. Muuta arvoa minulla ei tuntunut olevan.
Nyt aikuisena tein päätöksen, että olen "arvokas ihminen itselleni". Lopetin piikomisen/palvelemisen vanhemmilleni. Tapaan vanhempaani silloin, kun minulle sopii. Toinen vanhempani on jo edesmennyt ja hän vei "käskyttämisen" omalta osaltaan hautaan. Siis olin 50% selvillä vesillä. Vielä on selvittävä tuosta toisesta 50%. Eli lapsen suhde vanhempiin päättyy siihen, kun vanhemmat siirtyvät ajasta ikuisuuteen.
Mutta itse voit päättää omasta elämästä. Menneeseen et voi vaikuttaa mitenkään, mutta tulevaisuuden voit tehdä omanäköiseksi. Onnea matkaan.
Kiitos kannustuksesta. Näetkö vielä veljeäsi, vai tunnetko että hän on ollut liikaa osatekijä kaikessa?
Tavallaan tämä kuvio oli vanhempieni oma "luomus".
Veljeni myös toimi vanhemman/vanhempien "sanansaattajana" aikoinaan. Kun olin harventanut tapaamiset minimiin. Ja minulle oli saatava kuitenkin "toimintaohjeet" jotenkin tiedoksi.
Tuntui tosiaan huvittavalta se, että vanhempani keskusteli veljeni kanssa minua koskevista asioista. Ja "päätökset" ilmoitettiin minulle. Vaikka olin jo ihan aikuinen ihminen itsekin. Mutta narsistivanhempi tekee näin. Hän käyttää hoviaan työkaluna, lyönäaseena ja viestinviejänä.
Mutta nyt, kun olemme jo molemmat eläkkeellä. Välimme ovat normalisoituneet veljen kanssa. Mutta se vaati kyllä muutaman pitkän keskustelun ilman vanhempia. Vanhempaa ei tule ottaa mukaan keskusteluun. Koska silloin korostuu tilanne. Kenen puolella olet ja ketä vastaan. Narsistivanhempihan näkee maailman hyvin musta-valkoisena. Vaikka itse aiheuttaa ko. tilanteen. Mutta syyllinen on aina joku muu.
Jos sinua kiinosta se, mistä tässä on kysymys. Niin voin suositella sinulle lämpimästi kirjaa;
>>Sosiaaliset taidot ja sosiaalisuus
Kiitos vinkistä. Kaikkea hyvää :)
-samoin-
Vähän samanlaista. Veli on edelleen se "best", näkyy kaikessa. Omaisuutta siirrellään pikkuhiljaa hänelle, En ole käynyt sukujuhlissa muutamaan vuoteen, enkä käy, koska selittämätön ahdistus seuraa viikkoja Olen ilmoittanut kautta rantain , etten tule omaisuussiirtoja hyväksymään, ja en ainakaan muuta huonoa, ala-arvoista kohtelua. Tuota olen lukenut, en tiedä onko meillä narsimismia vai mitä, ehkä ei.
http://narskulandia.blogspot.fi/
Kyllä se ajan mittaan helpottaa. Mulla meni isän kanssa välit siihen pisteeseen, että kun ajattelinkaan häntä ja laiminlyöntejään, ihan syke nousi kun pisti niin vihaksi. Nyt alkaa olla 3v siitä kun hänet viimeksi näin, ja menee usein viikkoja ettei tule edes mieleen koko tyyppi. Eikä suututa enää.
Sama oli tämän tehtävä aikoinaan. "Palvelijan" oli vedettävä rajat ja lopetettava palvelijana olo. Hyväähän siitä ei seurannut. Paljon valheita ja pahaa puhetta. Vanhempani yritttää edelleen välikäsien kautta määräillä tekemisiäni. Mutta minä en enää välitä hänen yrittämisistään. Tapaan häntä hyvin harvoin ja ainoastaan veljeni paikalla ollessa.
Kyllä hän tätä "kiittämätöntä" lastaan syyllistää edelleen koko ajan kaikesta hyvin katkerana. Mutta kun se mitta tuli täyteen, niin tästä >mielenvikaisesta, mitään osaamattomasta, laiskasta ja hänen kustannuksellaan elävästä< tytöstä kasvoi lopulta aikuinen.
Myönnän, että kilttinä ja avuliaana ihmisenä kärsin tästä tilanteesta syyllisyyttä. Mutta vanhempani puhelinsoiton jälkeen tiedän tehneeni oikean valinnan. Hän ei yksinkertaisesti osaa käyttääntyä niin, että yhteistyömme olisi mahdollista.
Neuvoja, jotka ovat läheisiäni auttaneet: Käy ensin puhumassa psykologin (ei psykoterapeutin) kanssa, sillä tarvitset kokeneen ja puolueettoman kuuntelijan. Sen jälkeen päätä, kenelle perheessä kerrot tunteistasi ja kenelle ei kannata. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta satuttaa itseäsi lisää, muttei myöskään suojella muita. Älä katkaise välejä, vaan jätä ne sivuun ja keskity uusiin asioihin elämässäsi. Vuosien päästä saatat huomata, että joku, josta sinun nyt on parempi pysyä erossa, tuntuu taas läheiseltä. Vanhemmatkin on helpompi hyväksyä viallisina ihmisinä, kun ensin kasvaa heistä kokonaan erilleen. Ennen kaikkea: korjaa edes osa vanhempien virheistä omassa elämässäsi esimerkiksi suhteissasi tulevaan puolisoon ja lapsiin.