Milloin perheen unohtaa ??

Jos nämä perhetapaamiset ahdistavat sinua, niin harvenna tapaamiset minimiin.

Minä olen narsistivanhempien nuorin lapsi. Ja koko ikäni olen ollut vanhemmilleni "näkymätön" lapsi. Vanhempi veljeni oli nostettu jalustalle >Jumalasta seuraavaksi< jo lapsena. Hän sai urheiluvälineet ja uudet vaatteet. Minä tyttönä sain hänen vanhat pieneksi jääneet vaatteensa ja muut harrastus välineet.

Sain kotona myös kovan "koulutuksen" ruuanlaittoon ja siivoamiseen. Siitä toki oli paljon hyötyä minulle, kun muutin aikoinaan kotoa pois ja perustin oman perheen. Minulla oli hyvät valmiudet kodinhoitoon.

Mutta edelleen olin tuossa samassa asemassa. Eli, saan kutsun kotiin vain silloin, kun tarvitaan siivoojaa, tai ikkunanpesijää. Tai jos on vieraita tulossa ja tarvitaan ilmaista "pitokokkia". Siis kelpasin ainoastaan palvelemaan perhettäni. Muuta arvoa minulla ei tuntunut olevan.

Nyt aikuisena tein päätöksen, että olen "arvokas ihminen itselleni". Lopetin piikomisen/palvelemisen vanhemmilleni. Tapaan vanhempaani silloin, kun minulle sopii. Toinen vanhempani on jo edesmennyt ja hän vei "käskyttämisen" omalta osaltaan hautaan. Siis olin 50% selvillä vesillä. Vielä on selvittävä tuosta toisesta 50%. Eli lapsen suhde vanhempiin päättyy siihen, kun vanhemmat siirtyvät ajasta ikuisuuteen.

Mutta itse voit päättää omasta elämästä. Menneeseen et voi vaikuttaa mitenkään, mutta tulevaisuuden voit tehdä omanäköiseksi. Onnea matkaan.

Kyllä se ajan mittaan helpottaa. Mulla meni isän kanssa välit siihen pisteeseen, että kun ajattelinkaan häntä ja laiminlyöntejään, ihan syke nousi kun pisti niin vihaksi. Nyt alkaa olla 3v siitä kun hänet viimeksi näin, ja menee usein viikkoja ettei tule edes mieleen koko tyyppi. Eikä suututa enää.

Sama oli tämän tehtävä aikoinaan. "Palvelijan" oli vedettävä rajat ja lopetettava palvelijana olo. Hyväähän siitä ei seurannut. Paljon valheita ja pahaa puhetta. Vanhempani yritttää edelleen välikäsien kautta määräillä tekemisiäni. Mutta minä en enää välitä hänen yrittämisistään. Tapaan häntä hyvin harvoin ja ainoastaan veljeni paikalla ollessa.

Kyllä hän tätä "kiittämätöntä" lastaan syyllistää edelleen koko ajan kaikesta hyvin katkerana. Mutta kun se mitta tuli täyteen, niin tästä >mielenvikaisesta, mitään osaamattomasta, laiskasta ja hänen kustannuksellaan elävästä< tytöstä kasvoi lopulta aikuinen.

Myönnän, että kilttinä ja avuliaana ihmisenä kärsin tästä tilanteesta syyllisyyttä. Mutta vanhempani puhelinsoiton jälkeen tiedän tehneeni oikean valinnan. Hän ei yksinkertaisesti osaa käyttääntyä niin, että yhteistyömme olisi mahdollista.

Neuvoja, jotka ovat läheisiäni auttaneet: Käy ensin puhumassa psykologin (ei psykoterapeutin) kanssa, sillä tarvitset kokeneen ja puolueettoman kuuntelijan. Sen jälkeen päätä, kenelle perheessä kerrot tunteistasi ja kenelle ei kannata. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta satuttaa itseäsi lisää, muttei myöskään suojella muita. Älä katkaise välejä, vaan jätä ne sivuun ja keskity uusiin asioihin elämässäsi. Vuosien päästä saatat huomata, että joku, josta sinun nyt on parempi pysyä erossa, tuntuu taas läheiseltä. Vanhemmatkin on helpompi hyväksyä viallisina ihmisinä, kun ensin kasvaa heistä kokonaan erilleen. Ennen kaikkea: korjaa edes osa vanhempien virheistä omassa elämässäsi esimerkiksi suhteissasi tulevaan puolisoon ja lapsiin.