Täydellinen ulkopuolisuus

Sain viime yönä hillittömän itkukohtauksen, joka ei millään ottanut loppuakseen.

Jouduin hiljattain päättämään deittiyritykseni yhden naisen kanssa, joka käyttäytyi todella tylysti. Lupaavan deittikeskustelun jälkeen hänestä paljastui raskauttavia seikkoja, kun hän pyysi minua lisäämään itsensä Facebookiin:

1. Ei ollutkaan sinkku, toisin kuin antoi deittiprofiilissa ymmärtää
2. Kaveripyyntöni ei tuntunut kiinnostavan viikkokausiin, vaikka kuvapäivityksiä ja juttuja ihanasta poikaystävästä sateli.

Täytyy myöntää että olin aika järkyttynyt, sillä en muutenkaan ole vielä seurustellut, eikä minulla ole ollut minkäänlaista kaveriverkkoa vuosiin. Kaveripyynnön peruminen ja koko viestihistorian tuhoaminen oli raaka vaihe, mutta en lopulta voinut muutakaan. Halusin palauttaa mielenrauhani, sillä sain odotella kolme viikkoa ilman minkäänlaista vastausta tai yhteydenottoa. Arvelluttavinta kaikessa on, että hän itse pyysi lisäämään Facebookiin ja tarjosi nimensä.

Oli miten oli, joudun ehkä pitämään tauon deittailusta, sillä saattaisin tässä vaiheessa olla takertuva. Silti mietin, että mitäköhän minusta ajatellaan jos nyt 22-23 -vuotiaana olen ensikertalainen seurustelussa? Vaikka antaisin kaikkeni deitti-ilmoituksessa ja näyttäisin parhaat puoleni, tuntuu että kaikki tyssää seurustelemattomuuteen.

Toisaalta en ole ahkerasti hakenutkaan seuraa, koska koin yläasteella olevani luuseri. En vain luottanut siihen että minusta tykättäisiin. Mutta ikävä kyllä näyttää siltä, että menneisyyden vaikutus tulee näkymään uusissa yrityksissäni. Seukkaamattomiin suhtaudutaan foorumien perusteella vaihtelevasti, enkä voi tietää millainen nainen osuu seuraavaksi vastaan. Tai kuinka selitän seurustelemattomuuteni, jos tämä tulee puheeksi?

Joudun tässä vaiheessa tunnustamaan, että ajatteluuni vaikuttaa niin Laasasen oletukset kuin oma kokemuskin. Eräässä tunnelukkoihin keskittyvässä sivustossa tunnistan monia lukkoja itsestäni. Tunnelukko on termi skeemalle, jonka voi olettaa rajoittavan elämää suuresti. Itsestäni olen tunnistanut ainakin ulkopuolisuuden ja hylkäämisen tunnelukot. Ensimmäinen selittää hyvin sitä, että olen käytännössä aina jäänyt isommista porukoista ulkopuolelle. Toinen taas selittää sitä, miksi niin kovasti yritän välttää yksinjäämistä ja olla mieliksi, vaikka minut ilmeisesti jätettiin juuri takertuvuuden vuoksi.

Jos ajatellaan, etten ole miesmarkkinoiden parhaimmistoa, eikä minulla ole yhtään kaveria, kasaantuu parisuhteelle aikamoiset paineet. Tavallaan naisen pitäisi olla minulle kaiken yhteisyyden lähde, mikä on täysin mahdotonta. Ehkä raskainta kuitenkin on, että kun yhteiskunta vierittää naisille kaikki odotukset läheisyydestä, enkä itse ole markkinoiden huippua, jään aika karulla tavalla yksin. Voi olla vaikea välttää takertumista, jos on muutenkin pettymyksiä ja ajatuksia, ettei kukaan välitä.

Tavallaan minua alkoi tuskastuttamaan ajatus, ettei kukaan edes ihastu minuun. Tai että uudet yritykseni menevät muuten pieleen. Syitä on tietenkin monia, mutta eniten pelottaa juuri se, että esitetään muuta kuin mitä ollaan. Vaikka viimeisimmästä irtiotosta on jo viikko, tulin todella tuskaiseksi tätä kaikkea miettiessäni. Koko elämääni tuntuu ohjaavan tunne, että haluaisin olla jollekin tärkeä onnistumatta tässä koskaan. Aloin olla niin tuskainen, etten pystynyt lopettamaan itkua. Olen jo aiemmin potenut sukupuoli-identiteetin hajaannusta ulkonäkö- ja muiden seikkojen takia, ja nyt alkoi tuntua etten enää halua olla mies. Aloin olla valmis mihin vain, jottei enää tarvitsisi olla yksin. Mieluummin olisin nainen jonka joku vain ottaisi, kuin kelpaavuuttaan jauhava mies. Tässä hädässä en jaksanut ottaa kantaa normeihin. Vihaan niitä, koska ne estävät miehiä olemaan toisilleen läheisiä ystäviä, ja kuitenkin tässä tunteessa tarvitsisi jonkun jota halata.

Aloin tuntea, että minut kohta eristettäisiin jonnekin mielisairaalaan, kun enää hallitsisi tunteitani. Se kuitenkin olisi pahinta, mitä voisi tapahtua.

Deittisivustolla olen nykyään profiloitunut taiteilijapojaksi. Olkoonkin etten olisi miesten parhaimmistoa, kunhan olen rehellinen edes itselleni. Jos joku löytyy näillä eväillä, niin todennäköisemmin hän on se oikea, kuin jos esittäisin jotain mitä en ole. Se kai lienee tärkeintä, mutta sitä en voi kieltää olen toisinaan romahduspisteessä. Masennuslääkitystä olen saanut muutama vuosi sitten, mutta silti tuntuu että minua tekohengitetään. Tunnen itseni pelkäksi taideteollisuuden lypsylehmäksi ilman ihmisarvoa. Vielä nytkin pelkkä ajatus hylätyksi joutumisesta voi saada minut pois tolaltani.