Vanhempien ero nuoren aikuisen silmin

Voimia sinulle Sophija. Rankka tarina ja varmasti joudut tätä pitkälle elämässäsi käsittelemään. Vastauksia ja helpotusta on ajan mittaan kuitenkin luvassa, sen tiedän kokemuksesta. Oma eroni on myös tuore ja vahvistusta vaille. Olen 50-kymppinen mies, ja vaimoni jätti minut alkuvuodesta.
Kun kuvailit isäsi käytöstä, se toi mieleen vaimoni käytöksen minua ja lapsiamme kohtaan. Raivoaminen ja muun perheen terrorisointi oman tyytymättömyyden takia oli hänelle arkipäivää. Mikään ei riittänyt, asiat olivat aina pielessä, huonosti tehty tai muuten vain hänet oli jätetty liian vähälle huomiolle.
Pari vuotta sitten hän nimesi yhden läheiseni "narsistiksi", mistä loukkaannuin, ja menin vielä varmuuden vuoksi lukemaan narsisitin määritelmän netistä. Järkytyin: siinähän kuvailtiin vaimoni luonteenpiirteet!
Kirjoitusestasi ei käy kaikkea ilmi, mutta tämäkin kannattaa ehkä tarkistaa?
Ja oli miten oli: älä missään nimessä syyllistä itseäsi, sisartasi ja äitiäsi isäsi huonosta käytöksestä. Jokainen vastaa itse omasta käytöksestään.
Isälläsi ei ole oikeutta odottaa mitään siitä, mitä sinä teet omalla elämälläsi. Lapset ovat meillä lainassa.
Rohkeutta ja voimia tämän kuorman käsittelyyn. Älä anna sen seurata sinua taakkana koko elämää, kuten joillekin käy. Näihin olen oikeasti elämässäni törmännyt. Sitten surraan, että miksen käsitellyt tätä pois nuorempana?

Siinä mielessä olet oikeilla jäljillä, että kyllä parisuhdetta rasittaa todella paljon lasten kautta sattuvat tapahtumat. Esim. murrosikäisten sekoilut päihteiden kanssa, kouluvaikeudet, sairaudet yms.

Vanhemmilla pitäisi löytyä yhteistyökykyä selvitä ongelmista sekä myös tukea toisiaan vaikeuksissa. Jos taitoa selviytymiseen ei löydy ja sopivasti sattuu kohdalle vaikeuksien kuuntelija ulkopuolelta niin soppa on valmis.

"...lasten kautta sattuvat tapahtumat.."?
Lapset ovat tärkein asia parisuhteessa. Elämässä on paljon asioita jotka "rasittavat", mutta lasten ei todellakaan kuulu tuntea syyllisyyttä keskenkasvuisen vanhemman huonosta käytöksestä. Eikä vanhemmalla ole mitään oikeutta asettaa lapselle tulevaisuuden velvoitteita oman kunnianhimonsa takia, se on lapsen oma oikeus ja tehtävä. Vanhemman tehtävä on tukea lastaan.

Maailma on täynnä aikuisia, jotka turhaan kantavat syyllisyyden taakkaa vanhempiensa vaikeuksista, vaikeuksista joista vastuussa ovat vanhemmat, ja seurauksia kantavat lapset.

Kiitos tuesta. Minua itseänikin on usein mietityttänyt isän narsismiin viittaavat käyttäytymismallit, mutta on hänellä hyvätkin hetkensä. Voimia sinullekin.

Kuule Sophija. Se nyt vaan on niin, että vanhempiesi ero on loppu viimein oikein hyvä asia. Isäsi käytös on kaikin puolin tosia loukkaavaa, tökeröä ja huonoa, kaikkea muuta kuin empaattista. Sellaista ei pidä missään nimessä sietää, kestää ja suvaita. Sinun ja sisaresi sairaudet eivät ole teidän syynne eikä isäsi huono käytös tosiaankaan johdu sairauksistanne, vaan hänestä itsestään!

Yritä hoitaa itsesi kuntoon. Kai käyt terapiassa? Älä turhaan rasita nyt itseäsi kantamalla huolta toisista. Joo, tai tietenkin se on helpommin sanottu kuin tehty. Se mitä voit tehdä, on keksiä jotain hauskaa yhteistä tekemistä tai olemista sisaresi ja äitisi kanssa.

Lisäksi unohda isäsi toiveet sinun suhteesi. Alkakoon itse tuomariksi, kieltenopettajaksi, arkkitehdiksi, tai mitä tahansa. Sinä elät omaa elämääsi, et isäsi elämää.

Sinun ei tarvii olla kummankaan vanhemman puolella, elä omaa elämää, ja ole yhteydessä kumpaankin vanhempaan.
Jos toinen vanhemmista mollaa toista sinulle, sano suoraan:en jaksa enää!

Itse koin tämän ja huomasin, etten voi omia lapsia rasittaa omalla parisuhteella, se ei ole heidän syy kun ero tuli, ja nyt näen hyvät puolet myös heidän isässään, kerron niistä kun tavataan.
Minulla menee nyt hyvin ja lapsillakin, jo kuitenkin meni aikaa kun muutos tuli käytökseeni.

On tärkeintä,ettet jää pyörimään omaan pahoinvointiin yksin. Pidä yhteydet auki läheisiisi ja luottohenkilöihin,koska yksin ei kannata jäädä murehtimaan. Yksikin luotettava hyvä keskustelukaveri on iso apu.

kovin samanlainen tarina täällä, vanhemmat erosivat kun olin 19v. nyt siitä on jo 9 vuotta ja olen jotenkin kauhean onnellinen että se tapahtui. isä asuu vaatimattomasti ja on kuin varjo entiestä "mahtavuudestaan". äiti tuli järkiinsä kun pääsi isän otteesta pois ja löysi seikkailujen jälkeen hyvän miehen. elää siis sellaista elämää mistä aina isän kanssa vain haaveili. mutta sinulle sanoisin että eroa nyt tuosta sopasta äläkä jää siihen märehtimään. jokainen selviää keinollaan eikä sinun tarvitse oman selviämisesi lisäksi kantaa neljän muun selviämistä. anna ajan parantaa ja ymmärrä, että olet vielä ihan elämäsi alussa. ne jutut mitkä tapahtuu tänään ja tuntuu suurilta voikin viiden vuoden päästä tuntua jo mitättömiltä. en sano että koulu on mitätön mutta elämässä on suurempiakin asioita kuin koulu. itse ainakin muinoin stressain aivan hirveästi kun tuli poissaoloja ja nyt kun melkein kymmenen vuotta sen jälkeen mietin niin ne matikan tunnin poissaolot tuntuvat oikeasti aika pieniltä. ole siis itsellesi armollinen ja anna aikaa itsellesi surra ja toipua. tsemppiä ja monia valoisia tulevia vuosia!