paljonko aikaa pitää antaa?

Ihan samaa asiaa pohdin itse vähän aikaa sitten.

Tapaillin miestä, jonka kanssa kaikki synkkasi hyvin. Näimme viiikonloppuisin ja siinä välissä soittelimme ja viestittelimme paljon.
Hän oli meistä se, joka halusi edetä hitaasti. Tarkoitan hitaasti etenemisellä sitä, että hän ei halunnut nimetä suhteemme luonnetta muuksi kuin seksisuhteeksi.
Niinpä meidän tarinamme sitten päättyi, koska en suostunut olemaan pelkkä petikaveri, vaikka kuinka siitä puuhailusta nautinkin. Huoh..

Oen todella kiinnostunut kuulemaan mielipiteitä, miksi pitää edetä hitaasti, jos kaikki tuntuu natsaavan ja tuntuu hyvältä olla ihmisen kanssa. Minusta pitäisi vain antaa palaa:)

Mitä tarkoitat "etenemisellä"?

Minulle on myös koko ajan 100% selvää, että en halua suhteen olevan pelkkä seksisuhde. Jos pelkkää seksiä haluaisin, niin saisin sitä baareista aina halutessani. Ja kun joka kerta olisi eri kumppani, niin mitään turhia kiintymisiäkään ei pääsisi tapahtumaan.

Naisellani on takana pitkä avioliitto, loppuvuosina onnetonta elämää kaikkea kontrolloivan miehen kanssa. Joten ymmärrän hänen varovaisuutensa.
Sinänsä harmi, kun itse koko ajan ajattelen vain häntä ja kaipaan hänen läheisyyttänsä.

Kunpa joku osaisi sanoa, että milloin minun on aika tehdä ratkaisuni jos asiat eivät edisty? Onko se 6kk tai 1v tai 2v (tuo 6kk rajapyykki itseasiassa meni jo ohi)

Ei ole varmaan mitään kohtuullista aikaa, vaan tilanne on tapauskohtainen. Itse olen seurustellut viisi vuotta miehen kanssa ja suhde on "vakava". Olemme keski-ikäisiä. Emme kuitenkaan ole muuttamassa yhteen ja emme muutenkaan haluaisi jakaa arkea. Minulle on tärkeintä, että hän on olemassa ja voimme viettää yhdessä laatuaikaa muutaman kerran kuukaudessa. Molemmilla on talot, lapset isoja ja teemme kovasti tahoillamme töitä. On jotenkin helppoa kun ei tarvitse sovitella yhteistä arkea, mutta minulla on olemassa miesystävä, jonka kanssa tapailla. Ehkä sitten kun vanhenemme ja voisimme tarvita apua arjen askareissa, niin ehkä sitten olisin valmis muuttamaan yhteen. Minusta suhde on nyt sellainen, jossa on parhaat puolet parisuhteesta ja sinkkuelämästä, Olemme molemmat tahoillamme uskollisia ja luottamusta riittää.

Osa ihmisistä ei haluaisi tälläiseen suhteeseen, mutta meille se sopii. Teidän pitäisi keskustella, että millainen olisi ideaalisuhde molemmille osapuolille. Minusta olisi aika hurjaa antaa jotain aikarajoja suhteen etenemiselle kun ette ole enää teinejä. Jos toista rakastaa, niin ei kai siihen mitkään aikarajat päde.

" pitää oppia luottamaan siihen, että olen tosissani hänen kanssaan?"

Et kertonut omaa ikääsi. Mikähän tuo on? Millä tavoin tosissaan? Mitä aiot?

"olen luonteeltani ennakkoluuloton, enkä pelkää mennä asioissa eteenpäin nopeastikin vaikka tietenkin sitten pettymyksiäkin voi helpommin tulla."

Vähän iästäsi riippuen, niin jotain sinunkin elämässäsi on jo ollut. Mitähän?

"hän on ollut pääasiassa yksin eron jälkeen(on päässyt sen yli) muutamia lyhyitä suhteita lukuunottamatta."

Mitä muuta hän on? Voisi ajatella, että yksinäisyyden tunnetta voi yrittää käyttää hyväkseen joku.

"saisin sitä baareista aina halutessani. Ja kun joka kerta olisi eri kumppani, niin mitään turhia kiintymisiäkään ei pääsisi tapahtumaan."

Kokemusta ilmeisesti on kertynyt, kun tietoa on.

"Miksi ei voi jäädä toisen luokse nukkumaan hänen lähtiessä töihin jos itsellä sattuu olemaan vapaapäivä. jne jne"


Kerrot että kaipaat häntä koko ajan. Tahtoisit myös luottamuksellista läheisyyttä, joka sisältäisi sitoutumisen. Kuittasit naisen lyhyet suhteet nopeasti, mutta mitähän ne ovat pitäneet sisällään? Sitten kysyisin myös minkälaisia ihmisiä olette. Onko teillä yhteisiä harrastuksia, yhteisiä mieltymyksiä ja minkälaiset ovat arvomaailmanne?

Itse olen nainen 50 , enkä aio myöskään sitoutua mihinkään mistä en ole täysin varma. Ja varma ei tarkoita seksiä ja uskollisuutta vaan kaikkea muuta elämään liittyvää. Yhteisiä mieltymyksiä ja arvoja. Seksi ja uskollisuus ovat tietysti kärkikaksikko, mutta ne eivät riitä.

luin kaksi viimeistä ja tässä kommenttejani:

-Tuo aikarajajuttu liittyy siihen, että itse en koe suhdettamme minua tyydyttäväksi tällä hetkellä. Niinpä yritänkin ajatella, että missä vaiheessa minun olisi tehtävä kivulias päätös. Tiedän kuitenkin olevan paljon vapaita naisia, ketkä haluavat samanlaista yhdessäoloa kuin minä.

-Ja minä tosiaankin kaipaan tuota arkipäivän yhdessäoloa.

-Olen 50v.
-Tosissaan olemisella tarkoitan sitä, että koen hänet minulle oikeaksi. Tapamme suhtautua elämään, arvot, arkipäivän asiat ovat samoja. Meillä on yhdessä hauskaa, nautimme seksistä toistemme kanssa, jne.

-Minulla takana kaksi todella pitkää suhdetta. Baareista en ole irtonumeroita metsästänyt, mutta itseluottamusta löytyy, että sieltä satunnaista seuraa löytäisin.

Hänen poikansa palasi armeijan jälkeen kotiin asumaan, kun ei ole löytänyt töitä. Olenkin vähän miettinyt, että ehkä hän saa pojan läsnäolosta sellaista tyydytystä hiljaisiin hetkiin, jota minä puolestani haluaisin saada häneltä.
Ehkä hän alkaa kaipaamaan enemmän minua sitten kun poika esim. löytää työpaikan ja hankkii oman asunnon. Ehkä!

Niinpä kysynkin itseltäni, että kauanko jaksan odottaa?
Tai miksi hän ei ajattele elämäänsä eteenpäin, että poika kuitenkin jossain vaiheessa lähtee ja silloin hän ehkä tuntisi enemmän kaipuuta. Ja tavallaan aikaisemmin jo haluaisi sitoutua minuun, että ei sitten jäisi täysin yksin.

Lisäkysymys "Epäilyksensiemenelle".
Tarkoitatko, että saattaisit tarvita useita vuosia ennenkuin olisit täysin varma ja valmis sitoutumaan?

" en koe suhdettamme minua tyydyttäväksi tällä hetkellä. "
"Tiedän kuitenkin olevan paljon vapaita naisia, ketkä haluavat samanlaista yhdessäoloa kuin minä."

Hmm. Tuosta ajattelisin että et koe häntä kuitenkaan yksilönä sellaiseksi, jota rakastaisit tosissasi. Rakkaus on sellaista että kun se tulee niin se vie mennessään ja kaataa raja-aidat. Rakastava ihminenkin odottaa toista vaikka kuinka kauan. Teillä ei kuitenkaan ole syttynyt niin tulista suhdetta että se olisi teidät kaksi saanut valtaansa, eikä edes sinua.

Saatat hyvinkin olla oikeassa siinä kun kyselet tuota aikarajaa. Teillä kummallakin on yksilöinä oikeus päättää mitä teette omalla elämällänne. Suosittelisin että ottaisit asian jotenkin kauniisti puheeksi. Onhan siinä jotain outoa jos joudut ajattelemaan hänen poikansa olevan hänelle sellainen henkilö joka vie tunteita joita sinä haluaisit saada.

Jos rakastaisit häntä Maximissaan, et edes kuvittelisi olevasi kenenkään muun kanssa. Keskustelkaa kuitenkin, niin että ette loukkaa toisianne mahdollisessa erotilanteessa. Iän pitäisi riittää kummallakin kypsään keskusteluun ;).

"Tarkoitatko, että saattaisit tarvita useita vuosia ennenkuin olisit täysin varma ja valmis sitoutumaan? "

En aloittaisi seksisuhdetta vastaavassa tapauksessa.

"Tuosta ajattelisin että et koe häntä kuitenkaan yksilönä sellaiseksi, jota rakastaisit tosissasi. Rakkaus on sellaista että kun se tulee niin se vie mennessään ja kaataa raja-aidat. Rakastava ihminenkin odottaa toista vaikka kuinka kauan. Teillä ei kuitenkaan ole syttynyt niin tulista suhdetta että se olisi teidät kaksi saanut valtaansa, eikä edes sinua."


Näen asian niin, että minä rakastuin tulisesti, mutta naisystäväni on yrittänyt pidätellä tunteitaan tai ei halua näyttää niitä minulle. Syynä voisi olla se, että hän kokee, että suhde ei olisi vielä pitkään aikaan minua tyydyttävä, enkä jaksaisi odottaa niin pitkään. Kun en saa riittävästi vastakaikua tunteilleni, niin ehkä tunteeni sitten pikkuhiljaa alkavat haalistumaan. Tai ainakin usko tulevaisuudesta vähenee ajan myötä.

Enpä ole huomannut kertoa, että asumme eri puolilla Suomea. Meidän tilanteessa pitäisi tehdä isompia muutoksia elämään, jotta yhdessäolomme helpottuisi. Itse olisin valmis muuttamaan lähemmäksi häntä. Mutta hän kokee, että sitten hänellä olisi paineita "minun viihdyttämisessäni" jos olisin hänen vuokseen jättänyt entisen elämäni.

"asumme eri puolilla Suomea. "

Selittää varmasti aika paljon. Aikoinani kun olin äärettömän rakastunut nyt jo edesmenneeseen miesystävääni, elimme pitkään etäsuhteessa. Ei kuitenkaan noin pitkää välimatkaa. Nykyään varmasti minä olisin se joka muuttaisi, jos kohdalle osuisi mies liian kaukaa. Tunteitaan pystyy todellakin pitämään kurissa kun ajattelee tarpeeksi järkevästi. Onneksi minulla ei ole ollut tuollaista tarvetta.

Syynä hänen pidättyvyyteensä onkin ehkä juuri se mitä epäiletkin. Että välimatka koituu lopulta suhteen tuhoksi. Nyt kun ajattelen tarkemmin, niin täytyykin olla jämpti ettei eksy samanlaiseen tilanteeseen. Eli kumppani sellaisen välimatkan päästä että on käytännössä mahdollisuus toteuttaa suhdetta. Minusta tuntuisi tylsältä jo mies joutuisi muuttamaan jonnekin puolimatkan krouviin... taitaisi todellisuus karistaa vaaleanpunaiset linssit minultakin :).

Nyt kun olen miettinyt vaihtoehtoja, niin eihän niitä ole kuin 3 kpl:

1. Lopettaa koko suhde heti

2. Jatkaa nykyisellä mallilla, mikäli ei edistystä tapahdu, niin pikkuhiljaa kaikki kuihtuu pois

3. Yrittää jotain tiiviimpää yhdessäoloa, jos se ei toimisi, niin sitten lopettaa

Tämä viimeinen kuulostaa parhaimmalta minun mielestäni. Kaipaisin vielä naisnäkökulmaa, ennenkuin ehdotan hänelle tätä. Eli onko naisten mielestä jotenkin vähemmän sydäntäsärkevää erota heti mitään yrittämättä VAI esim. asua puoli vuotta yhdessä ja sitten erota jos ei toimi?

"VAI esim. asua puoli vuotta yhdessä ja sitten erota jos ei toimi? "

Tässä tämä sama niuho näkökulma taas. Toivottavasti tulee muitakin keskusteluun kun tiedän, että näkökulmia on yhtä monta kuin on naistakin. Itse en missään tapauksessa lähtisi kokeiluasumiseen. Kokeiluasuminen terminäkin taitaa viitata jo joihinkin nuorten ongelmatapauksiin tai miksei vanhempienkin.

Onko muuttosi hänen paikkakunnalleen siitä kiinni miten sovitte? Kuvittelin että työ on esteenä. Olet kyllä oikeassa siinä että jos suoraan kysyisit häneltä, niin on kissan nostamista pöydälle. Tavallaan ei ole paluuta siitä että on ottanut eron puheeksi. Kuinka päin kuljette? Ilmeisesti sinä käyt hänen luonaan. Minun miesystäväni aikoinaan käytti kuulemma sellaista taktiikkaa (ennen minua) että vain katosi naisen elämästä eikä enää ilmestynyt.

Voit kuvitella että olin hermona jos en vähän aikaan kuullut hänestä. Mutta rakastin häntä oikeasti todella paljon ja en koskaan luovuttanut vaikka hän välillä olikin poissa. Joskus hän ei tullut eikä ilmoittanut mitään. Otin sitten itse yhteyttä ja puhuin hänet palaamaan. Olimme loppuun asti yhdessä.

Minä olen naisena sellainen etten luovu rakkaastani. Kuinka kauan olette olleet yhdessä?

Mulla on alan töitä tarjolla myös hänen kotikaupungissaan, muutaman vuoden takaisen eroni jälkeen olen asunut vuokralla, sukulaissidoksia ei ole, jne...
Joten olisin todella vapaa muuttamaan hänen suunnalleen jos hän antaisi vihreätä valoa.

Mua vähän itseänikin hirvittää ajatus, että muuttaisin hänen lähelleen ja sitten hän ei olisikaan kauhean aktiivinen suhteessa. Jos tapaamiset jäisivätkin esim. vain viikonloppuihin ja satunnaisiin keskellä viikkoa tapahtuviin.

Tuntuisi aika ankealta sitten olla yksin kämpillä ja ajatella, että oma kulta asuu parin kilsan päässä, mutta hänellä ei ole intoa tavata joka päivä.

Siinä mielessä paras ratkaisu hänen suunnalleen muuttoon olisi se hetki kun hän on valmis yhteiseen asumiseen. Silloin molemmat voisivat helposti puuhata omia asioitaan ja yhdessäoloa tulisi riittävästi joka päivä ihan pakostakin, seksikin sujuisi luontevasti kun kerran samassa sängyssä nukuttaisiin.

Ette ilmeisesti ole kovin kauvaa vielä seurustelleet. Minun ja miesystäväni yhteensopivuus testaantui luonnostaan lomien aikana. Kesälomalla hän oli luonani koko kuukauden. Sovimme todella hyvin toisillemme, suhde parani lomien aikana aina ja minä tein huomioni siitä. Ikävä oli tietysti kova jo etukäteen kun kuukausi läheni loppuaan. Mahdatko sinä nyt kuitenkin vähän hoppuilla? Toisaalta meillä oli ystäväni kanssa aika alusta asti sellainen tieto että olemme yhdessä. Tavalla tai toisella. Oletteko puhuneet mitään suhteenne jatkuvuudesta?

Luottamusta ei ainakaan voi hoputtaa.
Minulla on äärimmäisen vaikea luottaa ihmisiin, vaikka rakastaisin ihmistä ja tykkäisin viettää hänen kanssaan aikaa, en vain siltikään osaa luottaa ja se vaikuttaa aikapitkälti kaikkeen. Ei osaa olla täysin rentona ja elää huolettomasti suhteessa, kun aina takaraivossa kalvaa pelko että entä sitten jos tämä meneekin huonosti ja jotakin sattuu. Ei osaa nauttia onnesta koska pelkää että taas sattuu jotakin kamalaa ja sydän särkyy.
Hoputtamalla et saa kuin naisesi vain perääntymään. Edetkää rauhassa.