addiktioko?

Ei pidä huolestua. Se on ihan normaalia, että mittari on matkassa. Muuten jää kilometrit keräämättä ja merkinnät merkitsemättä pomtrailiin ja kiihtyvyyttä pierukaasulla. Somejulkisuus on sellaista, että jos et joka päivä ole esillä, sinut unohdetaan ja esille tulee uusi julkkis.
Mittarit ja tossut on oltava matkassa. Muutenhan kukaan ei tiedä, oletko juossut 5.46 vai 5.43 vauhtia.
Juoksu ei ole juoksua, ellei sen perään saa muutamaa kommenttia ja kehua. Ei kai kukaan muun syyn takia harrasta juoksua. Ei ole mitään järkeä juosta vain juoksun ilosta. Tärkeää on mittaus, ylöskirjoittaminen, kehut ja palstakavereiden ihailu.

Siitä on hyvät lenkit ja lomat tehty.

Jep, voin nähdä sielujeni silmin tapauksen, jossa sähelletään garminin kanssa lomalla.
Kello käyntiin, kun liikahdus tapahtuu ja pitää muistaa sammuttaa kun pitää esim. juomatauon.
Voi hyvällä omallatunnolla sanoa kotiin palatessa, että loma SUORITETTU :D
Addiktihan ei pysty "lomailemaan" tai rentoutumaan, koska silloin iskee vieroitusoireet, ahdistus, hermostuneisuus ym.
Riippuvaisen pysäyttää vain täydellinen loppuunpalaminen(ylikunto) tai vammautuminen.
Yleensä kuitenkin riippuvuus korvautuu jollain toisella riippuvuudella :(

Jos muussa elämässä onkin tiettyjä vaikeuksia ihmisten kanssa, niin urheilu tarjoaa mahdollisuuden purkaa tunteitaan, jokainen päivä. Kun sen jaksaa tehdä joka päivä uudelleen ja uudelleen, ja kun siitä tulee rutiininomainen tapa, niin voi pian huomata olevansa parempi ihminen, ja sitä kautta tulee myös toisten kanssa toimeen paremmin erilaisissa yhteyksissä. Jännitteet poistuvat hiljalleen, vuosien kuluessa.

Kilpaurheilu on hieno asia, ja urheilu yleensäkin on mahtava asia jota kannattaa aina harrastaa, tasosta riippumatta. Kun urheilussa antaa parhaansa ja venyy äärimmilleen, jopa yli kaikkien odotustenkin, niin silloin pystyy ylittämään itsensä ihan kaikilla elämän osa-alueilla.

Ymmärrän kaikkia ultrajuoksun harrastajia, heillä on hyvä valinta elämässä, olkoonkin että heidän tekemisilleen nauretaankin. Kaiken taustalla on ihmisen perustarve, halu näyttää että minä olen hyvinvoiva, selviän elämästä ja haluan näyttää sen myös kaikille. Sama pätee myös ulkomaille lähtemiseen ja siellä urheilemiseen, halutaan näyttää että ollaan hyvinvoivia ja täynnä elämäniloa.

Jatkakaa samaan malliin, pitäkää kiinni elämänilosta ja näyttäkää se kaikille. Se ei kestä ikuisesti.

Hyviä pointteja viimeisimmälä kirjoittajalla, mutta tuosta perustarpeesta en niinkään ole samaa mieltä. Ei kai kukaan juokse vain näyttääkseen "minä olen hyvinvoiva, selviän elämästä". Silloin menee kyllä pahasti ojaan. Jos liikunta lähtee oikeasti sieltä sydämestä, niin ei ole minkäänlaista tarvetta näyttää muille yhtään mitään.

Ja alkuperäiselle kysyjälle. Ei tarvitse olla huolestunut. Toisille se on elämäntapa. Toiset rentoutuu liikkumalla, toiset kaljatuoppi kädessä tai museoissa kiertelemällä. Jos toinen voi hyvin kun liikkuu, niin tarvitseeko tuohon nyt puuttua.... Todennäköisesti hän on paljon aktiivisempi ja rentoutuneempi myös muiden seurassa.

Kyllä loma pitäisi olla lomaa.
Ihminen ei helopsti myönnä addiktiota, ei yleensäkään minkäänlaista riippuvuutta.
Jos ei osaa relata ikinä, vaan kaikessa on suorittamisen maku, niin siitä on elämänilo kaukana.
Liikunta rajoittaa kaikkea muuta elämää.
Jos energia riittää pelkästään urheiluun, muttei muille elämän osa-alueille, niin onhan se hälyyttävää.
Koska urheilu loppuu jossain vaiheessa, jos kaikki, koko elämä, identiteetti ja tekemiset liittyy kaikki pelkkään urheiluun ja kilpailuun, jossain vaiheessa voi tulla melkoinen shokki, kun urheilusta pitää luopua.
Muutakin elämää olisi hyvä olla.
Läheiset, puoliso, lapset, ystävät jäävät myös varmasti vähemmälle huomiolle, kun juostaan vaan tuloksien perään ja treenataan seuraavaan "suureen" tavoitteeseen.
Eihän ihminen sille mitään voi, jos liikunta on elämäntapa, mutta jos ei pysty olemaan ollenkaan ilman liikunnan pakkomiellettä, silloin se on hänelle itselleen ongelma, vaikkei sitä myönnetäkkään kovin helposti.
Ihmisen pitäisi liikkua sen verran, että saa mielenvirkistystä ja parempaa kuntoa arjessa jaksamiseen, mutta silloin, jos räkkää päivästä toiseen itseään, jaksaa suunnata vaan energiaa liikkumiseen, muun ajan on väsynyt ja pahantuulinen, niin silloin ollaan liian pitkällä.
Sosiaalinen elämä on myös hyvin rajoittunutta, pahimmassa tapauksessa koko sosiaalinen elämä on vaan toisten samankaltaiten varassa.
Jotenkin siinä elämä supistuu aika kapeaksi osaalueeksi.
On se varmaan kamalan ahdistavaa, jos pelkää heti kunnon romahtamista tai lihomista, ettei pysty lomallakaan olemaan ilman suorittamista ja kellolla aikaa ottamassa.