Olemme vanha pari - yhdessä yli 25 vuotta, naimisissa siitä 16. Kaksi teini-ikäistä lasta.
Liitto on ihan ok, paitsi tasa-arvo vähän mättää. Olen meistä paremmin ansaitseva nainen, ja satsannut kaiken kotiin, lapsiin ja omaisuuteemme. Mies odottaa minun tekevänkin niin.
Noin kuusi vuotta sitten sairastuin ihan yhtäkkiä yllättäen burn outtiin ja masennukseen, joka parani siten että pidin vuoden tauan töistä ja opiskelin. Rahapula pakotti minut takaisin töihin. Toisaalta myös halu päästä jatkamaan uraani painoi vaakakupissa. Näin jälkikäteen olen voinut nähdä selkeästi että osasyynä loppuunpalamiseen olivat epärealistiset odotukset mieheltäni sekä kotona että työelämässä. Minun pitäisi hoitaa koti, ja samaan aikaan tehdä mittava rahakas ura olematta koskaan poissa kotoa - aika mahdoton yhtälö.
Olen tehnyt melko mukavan uran itsenäisesti, voisi sanoa että pohjalta on ponnistettu ja suht ylös päästy. Mies haluaa vain käydä töissä ja lomailla, ei intohimoa työuralle mutta on erittäin materialistinen ja meillä on pitkät listat hankinnoista joita tullaan tekemään kun saan rahaa kasaan. Mökki, tontit, autot, remontit, matkat ja lomat...
Noin 3,5 vuotta sitten rakastuin ihan yllättäen, lähes tulkoon ensi silmäyksellä itseni ikäiseen mieheen, ja hän minuun. Seurasi salasuhde, joka epäonnistui alkumetreillä: mieheni sai asian selville, ja hän kertoi saman tien lapsille että äiti on lähdössä ja löytänyt uuden miehen ynnä muuta mitä ei todellakaan sillä hetkellä ollut tapahtumassa. Suhde oli lähinnä romanttista haaveilua eikä edes fyysisellä tasolla tuolloin.
Suivaantuneena minä harmaa hiirulainen aloitin suhteen, ja päädyn tilanteeseen jossa toinen mies tarjosi minulle kotia ja elämää kanssaan ja hain avioeroa. Rinnakkaissuhde kuitenkin päättyi, tai laimeni, ja jatkoin elämääni tietämättä itsekään mitä halusin, ja lopulta muutin erilleni miehestäni miettimään asioita.
Sinkkuelämä ei kuitenkaan sopinut minulle, ja lähinnä lasten pyynnöstä palasin kotiin. En pääse myöskään eroon tästä rinnakkaisuhteesta, vaikkakaan se ei ole enää fyysinen, pelkästään henkinen voimakas yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne. Välttelen toista miestä kuin ruttoa ja vihaan itseäni ja miestäni sekä tätä toista miestä siksi että en uskalla tehdä mitään ratkaisuja vaan roikun kuin elämän ja "kuoleman" välimaastossa.
Olen alkanut saada paniikkikohtauksia, näen jatkuvasti painajaisia siitä että joku murhaa minua tai minä olen "murhannut" jonkin, ja olen ihan oikeasti hukassa. En osaa enää ottaa itseäni vakavasti, eikä kukaan muukaan ota minua vakavasti, näin uskon.
Onko kenelläkään kokemuksia mistään vastaavasta, ja ylipäätään mitään ratkaisuehdotuksia? En halua rikkoa perhettä, en halua aloittaa uudestaan alusta jonkun kanssa, en halua olla yksin - ja olen tilanteesta äärimmäisen onneton!
Liitto on ihan ok, paitsi tasa-arvo vähän mättää. Olen meistä paremmin ansaitseva nainen, ja satsannut kaiken kotiin, lapsiin ja omaisuuteemme. Mies odottaa minun tekevänkin niin.
Noin kuusi vuotta sitten sairastuin ihan yhtäkkiä yllättäen burn outtiin ja masennukseen, joka parani siten että pidin vuoden tauan töistä ja opiskelin. Rahapula pakotti minut takaisin töihin. Toisaalta myös halu päästä jatkamaan uraani painoi vaakakupissa. Näin jälkikäteen olen voinut nähdä selkeästi että osasyynä loppuunpalamiseen olivat epärealistiset odotukset mieheltäni sekä kotona että työelämässä. Minun pitäisi hoitaa koti, ja samaan aikaan tehdä mittava rahakas ura olematta koskaan poissa kotoa - aika mahdoton yhtälö.
Olen tehnyt melko mukavan uran itsenäisesti, voisi sanoa että pohjalta on ponnistettu ja suht ylös päästy. Mies haluaa vain käydä töissä ja lomailla, ei intohimoa työuralle mutta on erittäin materialistinen ja meillä on pitkät listat hankinnoista joita tullaan tekemään kun saan rahaa kasaan. Mökki, tontit, autot, remontit, matkat ja lomat...
Noin 3,5 vuotta sitten rakastuin ihan yllättäen, lähes tulkoon ensi silmäyksellä itseni ikäiseen mieheen, ja hän minuun. Seurasi salasuhde, joka epäonnistui alkumetreillä: mieheni sai asian selville, ja hän kertoi saman tien lapsille että äiti on lähdössä ja löytänyt uuden miehen ynnä muuta mitä ei todellakaan sillä hetkellä ollut tapahtumassa. Suhde oli lähinnä romanttista haaveilua eikä edes fyysisellä tasolla tuolloin.
Suivaantuneena minä harmaa hiirulainen aloitin suhteen, ja päädyn tilanteeseen jossa toinen mies tarjosi minulle kotia ja elämää kanssaan ja hain avioeroa. Rinnakkaissuhde kuitenkin päättyi, tai laimeni, ja jatkoin elämääni tietämättä itsekään mitä halusin, ja lopulta muutin erilleni miehestäni miettimään asioita.
Sinkkuelämä ei kuitenkaan sopinut minulle, ja lähinnä lasten pyynnöstä palasin kotiin. En pääse myöskään eroon tästä rinnakkaisuhteesta, vaikkakaan se ei ole enää fyysinen, pelkästään henkinen voimakas yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne. Välttelen toista miestä kuin ruttoa ja vihaan itseäni ja miestäni sekä tätä toista miestä siksi että en uskalla tehdä mitään ratkaisuja vaan roikun kuin elämän ja "kuoleman" välimaastossa.
Olen alkanut saada paniikkikohtauksia, näen jatkuvasti painajaisia siitä että joku murhaa minua tai minä olen "murhannut" jonkin, ja olen ihan oikeasti hukassa. En osaa enää ottaa itseäni vakavasti, eikä kukaan muukaan ota minua vakavasti, näin uskon.
Onko kenelläkään kokemuksia mistään vastaavasta, ja ylipäätään mitään ratkaisuehdotuksia? En halua rikkoa perhettä, en halua aloittaa uudestaan alusta jonkun kanssa, en halua olla yksin - ja olen tilanteesta äärimmäisen onneton!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Elämässä on tehtävä valintoja. Sellaisia valintoja, joihin on itse tyytyväinen. Mikäli valitsee sen, mikä toisten mielestä on parasta, se ei ole oma valinta. "lähinnä lasten pyynnöstä palasin kotiin". Ei ole ihme, että olet äärimmäisen onneton. Sen lisäksi miehesi epärealistiset odotukset. Kumma olisi, ellei uuvuttaisi! Uupumus, paniikkikohtaukset, stressi ilmoittavat pahasta olostasi. Se on hälytysjärjestelmä, jolloin sinun olisi viimein aika kuunnella itseäsi ja miettiä mitä haluat. Kukaan muu kuin sinä itse ei voi päättää ja tietää mikä sinulle on parasta. Sinun itsesi tulee löytää tasapaino. Vaativan miehen kanssa sitä tuskin löytyy.
Mietipä onko sinulla ns. kiltin tytön syndrooma. Pakko tehdä kaikkea mitä muut haluavat ja vaativat, muuten ei tule hyväksytyksi. Jokaisessa liitossa pitäisi molempien saada olla juuri sellaisia kuin ovat.
En osaa enää ottaa itseäni vakavasti, eikä kukaan muukaan ota minua vakavasti, näin uskon."
Tuohon piti vielä sanomani, että kun tiedät mitä oikeasti tahdot, toteutat sen, niin siitä saat itseluottamusta, ja huomaat aivan varmasti ottavasi itsesi vakavasti. Sen jälkeen muidenkin on pakko.