Onko olemassa oikeaa rakkautta...?
Siis aivan oikeaa vaaleanpunaista, semmoista että
kun katsoo toista silmiin tietää saman tunteen
palavan molemmissa niin ettei ikinä voisi
kuvitella tekevänsä pahaa tai väärää?
Nyt yli parikymppisenä seurustelen itse - kohta
puoli vuotta täynnä, taas - ja... niin... olen
kai ollut rakkaudesta sekaisin, vaikka en saakaan
samanliasia tunteita osakseni tunteideni
kohteelta. Kultani haluaa mennä vielä vapaana
kuin vuoristotuuli, roikkua ravintoloissa kiinni
aivan muissa ja mennä miten mielii vastaamatta
kenellekään. "Mä vaan oon tällainen, ei sille voi
mitään". Olenko ihastunut vain koska haluan
ihastua, vai mikä minua vaivaa kun en tunne
oloani enää rakastuneeksi samoin kuin ennen
luuulin olevan itsestäänselviö. Ehkä pikemminkin
vain epätoivoiseksi.
Tuntuu vain ontolta viikonlopun juhlinnan
jälkeen, nähtyäni taas tyttöni roikkuvan kaikkien
muiden kaulassa. Menevän mistään välittämättä...
halaavan poikaa jonka kanssa minua jo petti...
Tässä on pieni tarina siitä mitä asiasta kesällä
mietin... juuri kun hän oli pettänyt minua, ja
oli pakko antautua ajattelemaan asioita,
muistelemaan menneitä, ja koittaa saada elämään
jotain tolkkua.
Kertokaa... jotain?
Rakkaus?
---------------------------------------------
Sade ropisee ikkunaan kuin rumpukone, kun
alan kirjoittaa tätä sormet vain hieman kahvin
vaikutuksesta levottomina. Tiedän kuinka paljon
minulla olisi asiaan sanottavaa, mutta jotenkin
ajatus vain pakoilee. Muistan hänet kyllä,
muistan miten tapasimme, ja muistan jopa sen
tunteen...se...se...
...Se maistui kesäisen hyvältä ja herätti
uskomattomia tunteita joiden paloa ei tuntunut
hillitsevän mikään. Lauloin itsekseni
aurinkoisina sunnuntai-aamupäivinä BonJovin Bed
of Roses:ia tytön kuvalle ilman minkäänlaista
lauluääntä, ja tunsin kuplivani ja kohoavani
sukistani joka kerta kun ajattelin koko asiaa.
Vein kukkia ja lahjoja... olin niin sokaistunut
siitä kirkkaudesta että välillä tuntuu kuin olisi
vaikea nähdä selvästi vieläkin. Sitä kauneutta
varjostaa lähinnä tosin se että se kaikki
tapahtui hiukan liian aikaisin elämässäni, ja
olin liian nuori suhtautumaan asiaan niinkuin
olisi pitänyt. Järjettömän mustasukkaisena ja
muutenkin äärettömän hankalana luonteena,
epävarmuuden aallolla ratsastaen, aiheutin
tapahtumien vyöryn ruohonjuuritasolta joka johti
siihen että tiemme erosivat vain reilun vuoden
yhteisen taipaleen jälkeen uusien kumppanien
matkaan sydämiä mennessään särkien. Vielä senkin
jälkeen saatoin hänet kotiin muutamaan otteeseen,
mutta koskaan uusi mahdollisuus ei ole näyttänyt
realistiselta, vaikka oman erehdykseni ja
älyttömän käytökseni ymmärsin aivan liiankin
pian. Nykyään kaikki on liikahtanut eteenpäin.
Tyttö, tai ehkä jo nykyään nainen, ei puhu
minulle koska uusi kumppani ei pidä vanhoista
poikaystävistä, itse seurustelin vuodet aivan
toisen kanssa vain erotakseni turhalta tuntuneen
suhteen jälkeen edelleenkin niin nuorena että
hieman pelotti. Ja nyt... niin... nyt uusin
suhteeni petti minua kahden viikon jälkeen niin
että sain kunnia olla jopa todistajana. No
regtrets, vain "siitä ei puhuta".
Onko olemassa oikeaa rakkautta sanan
varsinaisessa yleisesti ymmärretyssä
merkityksessä? En tiedä... luulin silloin
tietäväni, mutta en tiedä nyt, tässä istuessani
ja ruutua tuijottaessani väsynein silmin. Luin
sattumalta jostain että se ensimmäinen
rakastuminen leimaa koko loppuelämää koska
vertaamme aina uusia tuttavuuksia siihen
ensimmäiseen joka tuntui oikealta, ja niinkai se
on. Mutta oliko sekään sitten rakkautta jos
kaiken sen ihmeellisen vaaleanpunaisen aallon voi
vain kuitata sillä ensimmäisen kerran
tyypillisellä leimautumisella?
Kun kuulen radiosta - äärimmäisen harvoin,
tosin - kappaleen "naked and sacred" joltain
tuntemattomalta, nimeltään muistini
ulottumattomissa pysyttelevältä artistilta,
muistan kuinka makasimme vierekkäin toisiimme
kietoituneena pehmeällä sängyllä pimeässä
huoneessa ja kuinka kuuntelin hänen tasaista
hengitystään. Muistan kuinka kysyin hiljaa ja
epävarmalla äänellä saisinko sanoa
häntä "kullaksi" sydämeni hakatessa niin että jos
olisin ymmärtänyt, olisin pelännyt
sydänkohtausta. Ja ennenkaikkea muistan kuinka
hän sanoi , kyllä. Yhtä hiljaa ja hieman
peloissan kuin minä olin kysymyksen esittänytkin.
Silloin olen taas varma että rakkaus oli ja
on aivan yhtä todellista kuin näppäimet joita nyt
painelen hieman kärsimättömästi kesätyöpäiväni
ollessa lopuillaan. Pienen pieni kylmä väre
kulkee selkääni pitkin kun hetken aikaa vanha
muisto tuo sen laulun kauniine hetkineen
takaisin. Onneksi vain hetkeksi, ennenkuin taas
muistan liian elävästi mitä kaikkea pahaa hänelle
aiheutin omalla epävarmuudellani.
Elämä on jatkunut ja liikahtanut kauan sitten
meidän mahdollisuutemme ohitse, ylitse ja ympäri.
Mutta asia jonka tahtoisin olevan on se että hän
muistaisi minua niinkuin minä häntä. Ettei tuo
kylmä väre ole vain minun.
Radiossa soi BonJovin Always.
Minä lopetan nyt.
--------------------------------
Niin... tuskin kukaan sitä loppuun luki, ja
oikeassa ovatkin niin tehdessään. En minä tiedä
mihin minä pyrin tätä kirjoittaessani. Tuntuu
vain siis ontolta viikonlopun juhlinnan jälkeen,
nähtyäni taas tyttöni roikkuvan kaikkien muiden
kaulassa. Tuntuu kuin oikea rakkaus olisi joskus
asetettu suoraan kämmenelleni, mutta vedetty
sitten samantien narusta ulottumattomiin.
Paitsi... niin... paitsi että itsehän sen sysäsin
ulottumattomiin. Tietysti hienointa olisi puhua
ihmisten kanssa jotka asiaa ymmärtävät, tai
tuntevat minut, mutta ei sitä niin voi vaan tehdä.
Ehkä epätoivoissani luulen että ensirakkauteni
lukisi tämän ja vastaisi jotenkin lohduttavalla
sympatialla. JA pah. Ei sellaista tapahdu.
Kiitos kuitenkin.
Siis aivan oikeaa vaaleanpunaista, semmoista että
kun katsoo toista silmiin tietää saman tunteen
palavan molemmissa niin ettei ikinä voisi
kuvitella tekevänsä pahaa tai väärää?
Nyt yli parikymppisenä seurustelen itse - kohta
puoli vuotta täynnä, taas - ja... niin... olen
kai ollut rakkaudesta sekaisin, vaikka en saakaan
samanliasia tunteita osakseni tunteideni
kohteelta. Kultani haluaa mennä vielä vapaana
kuin vuoristotuuli, roikkua ravintoloissa kiinni
aivan muissa ja mennä miten mielii vastaamatta
kenellekään. "Mä vaan oon tällainen, ei sille voi
mitään". Olenko ihastunut vain koska haluan
ihastua, vai mikä minua vaivaa kun en tunne
oloani enää rakastuneeksi samoin kuin ennen
luuulin olevan itsestäänselviö. Ehkä pikemminkin
vain epätoivoiseksi.
Tuntuu vain ontolta viikonlopun juhlinnan
jälkeen, nähtyäni taas tyttöni roikkuvan kaikkien
muiden kaulassa. Menevän mistään välittämättä...
halaavan poikaa jonka kanssa minua jo petti...
Tässä on pieni tarina siitä mitä asiasta kesällä
mietin... juuri kun hän oli pettänyt minua, ja
oli pakko antautua ajattelemaan asioita,
muistelemaan menneitä, ja koittaa saada elämään
jotain tolkkua.
Kertokaa... jotain?
Rakkaus?
---------------------------------------------
Sade ropisee ikkunaan kuin rumpukone, kun
alan kirjoittaa tätä sormet vain hieman kahvin
vaikutuksesta levottomina. Tiedän kuinka paljon
minulla olisi asiaan sanottavaa, mutta jotenkin
ajatus vain pakoilee. Muistan hänet kyllä,
muistan miten tapasimme, ja muistan jopa sen
tunteen...se...se...
...Se maistui kesäisen hyvältä ja herätti
uskomattomia tunteita joiden paloa ei tuntunut
hillitsevän mikään. Lauloin itsekseni
aurinkoisina sunnuntai-aamupäivinä BonJovin Bed
of Roses:ia tytön kuvalle ilman minkäänlaista
lauluääntä, ja tunsin kuplivani ja kohoavani
sukistani joka kerta kun ajattelin koko asiaa.
Vein kukkia ja lahjoja... olin niin sokaistunut
siitä kirkkaudesta että välillä tuntuu kuin olisi
vaikea nähdä selvästi vieläkin. Sitä kauneutta
varjostaa lähinnä tosin se että se kaikki
tapahtui hiukan liian aikaisin elämässäni, ja
olin liian nuori suhtautumaan asiaan niinkuin
olisi pitänyt. Järjettömän mustasukkaisena ja
muutenkin äärettömän hankalana luonteena,
epävarmuuden aallolla ratsastaen, aiheutin
tapahtumien vyöryn ruohonjuuritasolta joka johti
siihen että tiemme erosivat vain reilun vuoden
yhteisen taipaleen jälkeen uusien kumppanien
matkaan sydämiä mennessään särkien. Vielä senkin
jälkeen saatoin hänet kotiin muutamaan otteeseen,
mutta koskaan uusi mahdollisuus ei ole näyttänyt
realistiselta, vaikka oman erehdykseni ja
älyttömän käytökseni ymmärsin aivan liiankin
pian. Nykyään kaikki on liikahtanut eteenpäin.
Tyttö, tai ehkä jo nykyään nainen, ei puhu
minulle koska uusi kumppani ei pidä vanhoista
poikaystävistä, itse seurustelin vuodet aivan
toisen kanssa vain erotakseni turhalta tuntuneen
suhteen jälkeen edelleenkin niin nuorena että
hieman pelotti. Ja nyt... niin... nyt uusin
suhteeni petti minua kahden viikon jälkeen niin
että sain kunnia olla jopa todistajana. No
regtrets, vain "siitä ei puhuta".
Onko olemassa oikeaa rakkautta sanan
varsinaisessa yleisesti ymmärretyssä
merkityksessä? En tiedä... luulin silloin
tietäväni, mutta en tiedä nyt, tässä istuessani
ja ruutua tuijottaessani väsynein silmin. Luin
sattumalta jostain että se ensimmäinen
rakastuminen leimaa koko loppuelämää koska
vertaamme aina uusia tuttavuuksia siihen
ensimmäiseen joka tuntui oikealta, ja niinkai se
on. Mutta oliko sekään sitten rakkautta jos
kaiken sen ihmeellisen vaaleanpunaisen aallon voi
vain kuitata sillä ensimmäisen kerran
tyypillisellä leimautumisella?
Kun kuulen radiosta - äärimmäisen harvoin,
tosin - kappaleen "naked and sacred" joltain
tuntemattomalta, nimeltään muistini
ulottumattomissa pysyttelevältä artistilta,
muistan kuinka makasimme vierekkäin toisiimme
kietoituneena pehmeällä sängyllä pimeässä
huoneessa ja kuinka kuuntelin hänen tasaista
hengitystään. Muistan kuinka kysyin hiljaa ja
epävarmalla äänellä saisinko sanoa
häntä "kullaksi" sydämeni hakatessa niin että jos
olisin ymmärtänyt, olisin pelännyt
sydänkohtausta. Ja ennenkaikkea muistan kuinka
hän sanoi , kyllä. Yhtä hiljaa ja hieman
peloissan kuin minä olin kysymyksen esittänytkin.
Silloin olen taas varma että rakkaus oli ja
on aivan yhtä todellista kuin näppäimet joita nyt
painelen hieman kärsimättömästi kesätyöpäiväni
ollessa lopuillaan. Pienen pieni kylmä väre
kulkee selkääni pitkin kun hetken aikaa vanha
muisto tuo sen laulun kauniine hetkineen
takaisin. Onneksi vain hetkeksi, ennenkuin taas
muistan liian elävästi mitä kaikkea pahaa hänelle
aiheutin omalla epävarmuudellani.
Elämä on jatkunut ja liikahtanut kauan sitten
meidän mahdollisuutemme ohitse, ylitse ja ympäri.
Mutta asia jonka tahtoisin olevan on se että hän
muistaisi minua niinkuin minä häntä. Ettei tuo
kylmä väre ole vain minun.
Radiossa soi BonJovin Always.
Minä lopetan nyt.
--------------------------------
Niin... tuskin kukaan sitä loppuun luki, ja
oikeassa ovatkin niin tehdessään. En minä tiedä
mihin minä pyrin tätä kirjoittaessani. Tuntuu
vain siis ontolta viikonlopun juhlinnan jälkeen,
nähtyäni taas tyttöni roikkuvan kaikkien muiden
kaulassa. Tuntuu kuin oikea rakkaus olisi joskus
asetettu suoraan kämmenelleni, mutta vedetty
sitten samantien narusta ulottumattomiin.
Paitsi... niin... paitsi että itsehän sen sysäsin
ulottumattomiin. Tietysti hienointa olisi puhua
ihmisten kanssa jotka asiaa ymmärtävät, tai
tuntevat minut, mutta ei sitä niin voi vaan tehdä.
Ehkä epätoivoissani luulen että ensirakkauteni
lukisi tämän ja vastaisi jotenkin lohduttavalla
sympatialla. JA pah. Ei sellaista tapahdu.
Kiitos kuitenkin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Etsi itsellesi lämmin ja rakastava tyttö joka
pitää samoista asioista. Tämä nykyinen haluaa
vain bailata ja pitää hauskaa (ei siinä mitään,
mutta se loukkaa sinua kun tyttösi käytös on kuin
sinkun). Anna hän jatkaa tuota elämää ja saada
sen sen "vietin" pois itsestään niin ehkäpä hän
vanhempana sitten ossaa sitoutua.
Jatka sinä siitä mihin jäit ja etsi uusi sillä
sä vaikutat kypsältä jo sitoutumaan.
...kaipa tiedän että niin olisi kaikkien maailman
syiden takia parasta, älykkäintä ja tulevaisuuden
kannalta kannattavinta tehdä. Jotenkin vain...
tässä kun olin vuoden verran itse riehu-sinkkuna
(sitä ennen useamman vuoden suhteessa) ja
useamman ajan sitä mieltä ettei oikeastaan
rakkautta käsitteenä ole olemassakaan, on vaikea
irroitaa tai edes ajatelaa irroittamista kun on
vihdoin taas itse aivan yllättäen rakastunut kuin
naurettava voikukka. Tietty se on vain kohtalon
ivaa että sitten ei kohde koekaan rakkautta
samalla tavalla... huoh...
Kiitos kuitenkin viisaista sanoista... kyllä se
aina selkiyttää kun joku sanoo asia suoraan
niinkuin ne ovat...
Kuulosti hyvinkin tutulta tuo tarinasi, sillä
erotuksella että minä olen nainen ja se oli
entinen poikaystäväni, joka petti minkä ehti eikä
katunut tippaakaan. Minäkin sitkuttelin siinä
suhteessa aivan liian kauan, olin niin rakastunut
että yritin aina vain antaa anteeksi tai sulkea
silmäni loukkaavalta touhulta, en halunnut enkä
uskaltanut lähteä, yksin oleminen ei houkutellut
jne.
Lopulta olin aivan riekaleina, tuttuni kertoivat
nähneensä poikakaverini touhuamassa milloin
mitäkin baareissa...entä missä minä olin? Kotona
yksin itkemässä, kun ei mukaan huolittu, "poikien
ilta" niinpä niin... Poikien saalistusilta.
Kerran olin hänen luonaan yötä (yövierailuni
harvenivat, mistähän sekin olisi johtunut...) ja
heräsin aamulla ensin. Postiluukusta oli
tipahtanut naisen käsialalla rustattu kirje, tein
törkeästi ja avasin sen. Siellä joku vuodatti
rakkaudentunnustuksiaan ja ylisti poikaystäväni
ihanuutta, olipa liittänyt kirjeeseen oman
kuvansakin. Kirjeestä kävi ilmi, että he olivat
kaukosuhteessa, nainen asui hieman kauempana,
mutta tiesi kyllä olemassaolostani. Selvästikin
poikaystäväni oli käyttänyt vanhaa "tyttöystävä
ei ymmärrä ja meillä on juuri menossa poikki"-
tarinaa. Tuskinpa tuo nainen oli edes ainoa
extra"seurustelukumppani", joka poikaystävälläni
oli silloin minun lisäkseni.
Päässäni naksahti, luin kirjeen pilkalliseen
äänensävyyn heränneelle poikaystävälleni,
ryttäsin ja revin sen hänen silmiensä edessä ja
samalla kommentoin muutamalla sarkastisella
lausahduksella naisen ulkonäköä. Aikani
nöyryytettyäni häntä häivyin ja suhteemme oli
ohi. Riuduin ja kärsin kuukausikaupalla, laihduin
ja olin hyvin masentunut. Kundi soitteli ja
ruinasi minua takaisin, mutta en heltynyt.
Lopulta hän ärsyyntyi, koska en "totellut" ja
alkoi puhelinterrorin, jota kesti
kuukausikaupalla. Luulin välillä tulevani
hulluksi, vihasin ja rakastin yhtä aikaa.
Tuosta on nyt kulunut 3 vuotta, pääsin siitä yli
vaikka uulin etten selviä koskaan. Nykyään olen
onnellisesti kihloissa suhteessa, joka perustuu
uskollisuuteen, luottamukseen ja rehellisyyteen.
Kuinka exäni kävi? Hän toisti samaa kaavaa kahden
seuraavankin tyttöystävänsä kanssa eli seurusteli
mutta käyttäytyi kuin sinkku. Hän tuntuu polkevan
paikallaan, on nyt sinkku ja nai jokaista
vastaantulijaa. Ei tunnu koskaan kasvavan isoksi
ja ottavan vastuuta parisuhteesta, edellisen
kerran tavatessamme hän kertoi sekstailevansa n.
5 vuotta nuorempien tyttöjen kanssa, koska oman
ikäiset ovat "joko varattuja tai rupsahtaneita".
Toisaalta huvitti, toisaalta säälitti miten
jollain voi jäädä tuollainen vaihde päälle liian
pitkäksi aikaa. Hän ei varmaankaan kykene
uskollisuuteen ikinä, mutta sepä ei ole minun
ongelmani.
Älä sinäkään ota ongelmaksesi tyttöystäväsi
kypsymättömyyttä. Ansaitset ja saat parempaa,
kunhan vain uskallat jättää hänet. Ero tekee ihan
julmetun kipeää, tiedän, mutta tiedän myös sen,
että se menee ohi. Itsetuntosi murenee
olemattomiin jos jatkat liian pitkään
kieroutuneessa suhteessa.
Mistäköhän sekin mahtaa johtua että toisille
vastuu ja sitoutuminen ovat samalla viivalla
kirosanojen kanssa? Oon oikeasti miettinyt sitä
hyvin pitkälle koko pienen ikäni, mitä nyt oon
näitä asioita tajunnut ylipäänsäkään... Jossain
vaiheessa jo tuntui että vika on tavallaan oman
pään sisällä jne. Kas kun oon itse aina ollut
semmoinen etteivät yhdenillan jutut ja muu
riehuminen ole antaneet juuri mitään
tyytyväisyyden tunnetta... kyllä sitä osaa
railakasta sinkkuelämää viettää mutta
satunnaisilta seksikumppaneilta ei oikeastaan jää
muistoksikaan mitään mainittavaa... Mutta kuten
mainittua itsestäänselvyytenä; Ihmisiet ovat
erilaisia. Meitä on moneen junaan ja vielä
kaikille asemillekin ;)
Aikamoinen tilanne ollut sinulla... jos löytäisin
jonkun vastaavan kirjeen tms, ei tässä juuri
olisi enää miettimistä. Nyt vaan jotenkin tuntuu
siltä että oon niin kiinni... niiiin kiinni etten
jotenkin ole kykenevä tekemään niin isoa ja
vakavaa ratkaisua ilman pientä "alkutönäystä",
tiedätkö? Todella karua ajatellakin näin, mutta
huomasinpa kerran toivovani että "tekisi nyt
jotain TODELLA, TODELLA törkeää" ettei sitä jäisi
enää mitään mietittävää tai jossitteluja...
Taitaa aika surullista olla tämä... ja mikä vielä
ehkä surullisinta, mun sisällä asuu vieläkin
pieni optimistipeikko joka väittää hiljaa mutta
päättävisesti että kyllä se siitä ajan kanssa
menee ja tasaantuu... huhhuh...
Kiitos jaetuista kokemuksista... :)