Väkivallan jäljet

Lähdin nuorena 18 v. maailmalle, kuten sen ikäiset yleensä asumaan ja opiskelemaan samalle paikkakunnalle kuin sen hetkinen seurustelukumppanini. Se oli minun kohdalta vakava virhe, sillä tämä mies osoittautui väkivaltaiseksi ja alistavaksi ja tarrautui minuun täysillä. Vaikka siitä on jo lähes 20 vuotta, en ole päässyt asiasta yli.

Olen yrittänyt käsitellä asiaa terapiassa, mutta en vain osaa. Olen lukinnut kaikki tunteet sisälleni, kuin minussa olisi kaksi persoonaa, se herkkä, pirstoutunut persoona jota olin nuorena, ja se miksi itseni olen rakentanut nyt, poislukien seksuaalisuus, jonka olen tukahduttanut sisälleni.. Hän yritti raiskata minut toistuvasti ja syyllisti siitä etten halunnut mennä pitemmälle väkivaltaisen miehen kanssa. Hän pahoinpiteli niin, ettei jäänyt fyysisiä jälkiä. Pahoinpitely paheni paheni ajan mittaan kuristamiseksi, silloin ajattelin että pääsen suhteesta vain kuolemalla.

En muistanut vuosiin tapahtuneita asioita kunnolla, vain sekavina mielikuvina, niin järkyttävältä asiat tuntuivat, vaikka fyysinen väkivalta ei ollut kovaa, vaan se henkinen ahdistus ja pelko, sekä vankina olo suhteessa, josta ei pääse pois ja jossa on ahdisteltavana. En saanut mistään apua pikkupaikkakunnalla, ei ollut poliiseja, eikä mitään kunnon terapiaa tarjolla. Kun yritin puhua "läheisille" joita ei minulla kyllä ollut, sain kuulla vain kommentteja tapaan "vakka kantensa valitsee". Kukaan ei muistaakseni koskaan sanonut että jätä se. Kirjoitin jopa jonnekin tukiryhmään niin sain tylyn vastauksen kirjekumppanilta, että ei yhtään ole samanlaisia kokemuksia kyllä, eikä kiinnosta kirjoittaa. Koin että ongelmani olivat liian mitättömiä jaettavaksi kellekään ja vain kuvittelin asiat.

En tiedä, onko tunteiden lukitseminen ominaista minulle, mutta muistan etten kokenut ahdistavimmissa väkivaltatilanteissa pelkoa, vaan olin kylmän analyyttinen, etäinen, ehkä se onkin ongelma, että olen ollut niin ahdistunut jälkikäteen ja keho on oireillut miljoonilla tavoilla. Olen myös jumittunut lapsuuteni kotipaikkakunnalle, työttömäksi.

En jälkikäteen ole osannut ahdistustani yhdistää tapahtumiin pitkään aikaan , kun kärsin ahdistusperäisestä unettomuudesta vuosia, sekä vakavasta masennuksesta, minulla on myös toistuvia mahakipuja, sekä ajoittainen astma.. Inhoan vieläkin kosketusta enkä kykene täysipainoiseen seurustelusuhteeseen. Koen välillä että minulla on monta persoonaa, sekä muistihäiriöitä. Masentavaa tajuta, että on näin hullu, eikä terapia alkuunkaan näytä riittävän mitä vielä on jäljellä. Ehkä tämä kuuluisi ennemminkin mielenterveysosioon, mutta itse kohdallani koin, että yhteiskunnalla on tapana syyllistää uhria, että mitäs on valinnut väkivaltaisen kumppanin. Kuin vapaaehtoisesti tykkäisin olla lyöty. Kaipa sitä minä hölmö myös alussa kuvittelin että toinen muuttuisi, mutta eihän niin koskaan käy.

Koin ettei minulla ollut paikkaa minne mennä, eikä kukaan tajunnut, tai välittänyt tilanteestani. Hän raahasi aina minut opiskelija-asuntolasta väkisin autoon. Hän itse asui vielä vanhempien kotona, ja olimme enimmäkseen hänen huoneessaan. Hänen vanhemmatkaan ei mitään näyttäneet koskaan huomaavan ja välittävän. Koin, että olen kuin tarttuva tauti, eikä suuntaani halua kukaan katsoa. Kuin hulluus tai kurjuus minusta tarttuisi.

En tiedä löydänkö koskaan sieluni eheyttä, ja tämä ei ole pelkkää itsesäälistä luuloa. En todellakaan tiedä, miten tällaisesta voi toipua. Ehkä joku vahvempi toipuu joskus aikanaan, minulla on mennyt 20 vuotta ja aina kun muistelenkaan tapahtunutta, se tuntuu yhä tuoreelta, kuin olisi tapahtunut vaikka viime viikolla.