Vuorovaikutuksellinen liitto…vai onko?

Parisuhteessa korkeintaan toinen voi saavuttaa onnen. Miksi siis pilaisit vaimosi idyllin, elämäntyösi?

Kai sä oot puhunu vaimolles asiasta? jos et niin heti puhumaan. Se ei välttämättä ees tajua käyttäytyvänsä noin.

On kokemuksia. Ex-mieheni oli vaimosi kaltainen, mutta hän oli vielä pahempi, kun ei ollut edes hengessä mukana eikä mitään tehty yhdessä, vaan hän eli ihan omaa ihan kuin sinkkumiehen elämää.

Juttelin monet kerrat asiasta, mutta hän ei nähnyt käytöksessään mitään muutettavaa. Parisuhde perustuu mielestäni tasapuoliseen vuorovaikutukseen, mutta itselläni tuli hyväksikäytetty ja riistetty olo avioliitossamme, joten erosin.

Oletko sanonut asiasta vaimollesi?

On vastaavanlaisia kokemuksia, mutta toisinpäin eli mieheni ei avioliittomme ensimäisinä vuosikymmeninä juurikaan satsannut aikaana tai ajatuksiaan meideän yhteiselle tekemiselle tai yhdessä olemiselle. Tympäisi todellakin! Seksissä hän tosin on aina ollut se aktiivisempi ja meille molemmille se on sopinut oikein hyvin.

Eli minä siis suunnittelin ja toteutuin alkuaikojen kaikenlaiset yhteiset jutut. Mutta tein ne myös itseäni varten ja olin mielestäni terveellä tavalla itsekäs. Jossain vaiheessa hokasin, että "kun et sinäkään, en minäkään " -ajattelu on hyvin typerää ja turmiollista, joten pikkuhilhjaa olen siitä poisoppinut ja mielelläni teen edelleen esim. matkasuunnitelmat ja valmistelut meille molemmille mutta vain jos itse niin haluan, en asennoidu niin, että jotenkin uhrautuisin tms.

Olemme jo keski-ikäinen pariskunta ja kas kummaa, nyt kun minulla on myös omaa menoa ja meininkiä (lapset jo aikuisia), miestäni on yhteinen aika alkanut uudella tavalla kiinnostamaan ja hän myös järjestää erilaisia pieniä yllätyksiä.

Me ihmsiet olemme erilaisia ja se,e ttä toimimme parisuhteessa eri lailla, ei tarkoita sitä, että parisuhteen tai puolison merkitys olisi vähäisempi. Meillä jokaisella on myös oma arvomaailmamme ja sen muuttaminen vain toisen mieliksi on väärin.

Oho! Tännehän on tullut vastauksia. :) Kiitoksia! Oli tavallaan todella huojentavaakin lukea, että muillakin on vastaavanlaisia kokemuksia.

Olen puhunut asiasta hänen kanssaan. Jotenkin hän päätyy siinä aina puolustuskannalle sen sijaan, että yhtään miettisi voisiko puheissa olla perää. Tämä raivostuttaa siksi, että muutama vuosi takaperin olin itse hetken hieman samankaltaisessa tilanteessa, mutta saatuani palautetta asiasta pysähdyin miettimään ja korjasin asiani. Ironista sinänsä.

Nyt alan olla jo aika hiiltynyt siihen tosiasiaan, että kaikki hänen onnistumiset ja ilot ovat työmaailmassa ja kotiin hänestä jää vain väsyneet jämät, jolla on äärettömän suuri rentoutumisen ja unen tarve. Itseasiassa oikein odotan, että hän lähtee työmatkoille. Tuntuu jotenkin pahalta kun töiden takia hän on valmis tekemään kovia uhrauksia, mutta kotiin sitä intoa ei riitä. Yritän aina keskustella jotain muutakin kuin vain arkiasioita, mutta hän lähinnä kelaa digiboksilla koko ajan taaksepäin ohjelmia kun missaa kohtia puhumiseni takia. Kyllä hän tekee kotihommiakin, mutta jotenkin elää miten haluaa.

Tämähän on aihe, joka ruokkii itse itseään ja nyt olen myös miettinyt kuinka mulla oli tovi sitten terveydellisiä ongelmia, mutta hän ei niihin puuttunut mitenkään. Hän ei koskaan kysynyt miltä tuntuu tai mikä on tilanne. Joskus huomautin, että aihe taitaa olla hänelle kiusallinen ja niin oli. Hän ei osaa suhtautua siihen. En minä mitään hössöttelyä kaipaa, mutta jonkinlaista yhteyttä. Tunnetta, että se toinen tietää, tukee ja on kiinnostunut. Itse kyllä olen hänen jokaisen pienimmänkin haavan paikkaaja.

Kunnioitus on karissut, tunnen itseni levottomaksi hänen seurassaan ja olen jotenkin vain väsynyt, joten ei oikein edes jaksa tehdä mitään. Silloin tällöin unohdun haaveilemaan ihmisestä, jonka kanssa voisi keskustella syvällisiä ja jonka pelkkä läsnäolo tuntuisi rauhoittavalta ja hyvältä. Olen hieman pessimisti sen suhteen, että se olisi se ihminen kenen kanssa nyt olen.

Taitaa olla vaimolla vauhtisokeus päällä. Ihmisillä on erilaisia tarpeita, mutta jokainen kaipaa joskus hiukan huomiota ja tunnetta, ettei ole toiselle itsestäänselvyys.

Olen samaa mieltä kuin Cloetta: tee asioita, joita tekisit muutenkin. Älä uhraudu vaan hae ja koe iloa, oli vaimosi mukana tai ei.

Mua ärsytti myös joskus, kun miestä tuntui sohva kutsuvan välillä enemmän kuin yhdessä tekeminen vaimon ja lasten kanssa. Joskus täytyy toisen sanoa, ennen kuin itse tajuaa, että nyt menee työnteko överiksi. Mutta täytyy muistaa myös, että kodin ja parisuhteen merkitys on ihmisille erilainen. Oma mieheni on sanonut nauttivansa juuri siitä, että kotona saa vain olla: suorittamatta, kiirehtimättä (jos se nyt lapsiperheessä on mahdollista). Hänen odotuksensa eivät ole sen ihmeempiä. Hän nauttii, kun tehdään yhdessä ruokaa, käydään kävelyllä, istutaan saunan lauteilla tai kyhnätään sohvalla.

Anna akan nukkua ja hiero munasi itse.

Meillä on myös ihan eri rytmit. Minä menen aikasin 21-22 nukkumaan ja äijä valvoo puolilleöin. Nukummekin eri huoneissa kun herkkäunisena nukkuminen häiriintyisi niin paljon että se vaikuttaisi psyykkeeseen.

Niin se vaan pitkässä suhteessa suhde muuttuu paljolti vaan olemiseksi. Alkaako olemaan niin kuin turhautunut olotila. No yllätys, yllätys... en minäkään tiennyt mitä on elää pitkässä suhteessa kun nyt sitä on ajan myötä tullut itse koettua. Ei sitä mitään naurettavia kynttilä illallisia enään järkätä kun alkaa kolmattakymmenettä vuotta...ne on loppunut jo ensimmäiseen viiteen vuoteen.

Viiskymppisenä alkaa huomaamaan ettei ole ihan tervekkään enään. Alkaa tulla monenmoista vaivaa ja remppaa sinne sun tänne. Väsyy helpommin.

Työelämä voi viedä kaikki mehut tai toinen vaihtoehto on työtön. Ei kaiken eteen voi yhtä aikaa valvoa ja venyä.

Täällä on yksi joka on elänyt naisena miekkosen kohtalon, toisinpäin. Ja eroonhan se päästyi. Kuitenkin meillä vain yksi elämä joten ellen voi elää asian kanssa (kaipasin syvyyttä..) asialle oli pakko uskaltaa tehdä jotain-. Nyt elän yksin, mutta tiedostan että ehkä joskus minullakin mahdollisuus löytää kalaiseni =) Yhteiselämä on päätös, kuten myös toisen huomioiminen voi olla tapa, pitkässäkin liitossa. ja vieläpä mukava sellainen...
[email protected] voi kirjoitaa...jos ajatustenvaihtoa kaipaa =)