Yksinäisyys

Satunnainen pano-/halikaveri ois kiva, totta.

Siihenkin löytyy apu

Välillä kyllä yksinäisyys tuppaa jopa ahdistamaan, kun huomaa että parisuhteessa olevilla ei sinkkukaverille ole aikaa ja / tai niitä ei sinkkukaverin seura enää kiinnosta. Yhteydenotto muuttuu yksipuoliseksi ja jonkin ajan päästä sekin loppuu kokonaan. Lopulta kaveruus jääkin Facebookkaveritasolle. Näin valitettavasti useimmiten.

Kyllä yksinäisyys monesi ahdistaa. Mietityttää myös se kuinka yksinäinen vanhuus tulee, kun ei ole lapsiakaan.

Yksinäisyys on siitä jännä juttu että siihen pitäisi tottua ja samalla siitä pitäisi yrittää päästä eroon. Yksinäisyys pitäisi toivottaa tervetulleeksi aina kun se on tullakseen, mutta vähän ajan päästä kehottaa sitä poistumaan muihin kiireisiin vedoten. Sitä ei kannata pelätä, siihen ei kannata kiintyä liikaa. Aikamoista tasapainoiluahan se on.

Itse en enää tunne itseäni yksinäiseksi tietyissä tilanteissa, vaan jossain määrin aina. Se on kuin himmeä leima kämmenselässä baari-illan jälkeen, joka ei enää lähde kokonaan pois.

https://www.youtube.com/watch?v=k5sKIdozutk

Ahdistaa ja pahasti.

Vielä kymmenen vuotta sitten oli kavereita vähän vajaa parikymmentä kipaletta.

Nyt ei ole kaverin kaveria. Edellisen kerran näin yhtä kaveria vuosi sitten ja sitä edellisestä kerrasta oli kolme vuotta.

Esimerkiksi nyt olen kaksi viikkoa ollut yksin ja nähnyt työkaverin ja häntäkin vain kolme kertaa.

Sitä tottuu yksinäisyyteen kun ei enää odota mitään. Monet pakit kun saa niin sitä jo tietää että ei tule sitä nukkuma kaveria ikinä saaamaan.

Ei se ahdista mutta ottaa päähän et miksi sitä ei kelpaa kenellekkään ja sitten kuitenkin naisille kelpaa alkoholistit ja rikolliset.

Yksinäisyydessä on puolensa. Ei tarvitse tyytyä kompromisseihin. Saa tehdä mitä haluaa. Yksinäisyyteen tottuu, alkaa tekemenään asioita, joista pitää. Nauttii omasta olastaan. Jos ei ole sinut yksinäisyyden kanssa, ei ole valmis parisuhteeseen. Yksin on osattava elää ja olla eikä toisten kautta.

Kyllä mä olen todella yksinäinen.
Kavereita on paljon, käyn kaiken maailman kissanristiäisissä, liikun paljon, käyn treffeillä... mutta silti tuntuu koko ajan järjettömän yksinäiseltä.
Tuntuu kuin eläisin irrallaan kaikesta ja kaikista muista.

Ikää on jo sen verran etten enää lapsiakaan tule tekemään.
Olisihan se kiva jos joskus elämääni astelisi mies, jonka kanssa en tuntisi ulkopuolisuutta.

Tottakai toisinaan tunnen, mutta aina kun taas puuhaan hetken jonkin harrastuksen tai liikunnan parissa tulee muut mieltä piristävät asiat mieleen niin lakkaa harmittamasta.

Yksinäiseksi voi tuntea itsensä parisuhteessakin. Olen itse aiemmin elänyt useankin vuoden yksinäisenä naimisissa ollessani. Ei ollut kivaa sekään.