Hei.
Googletin epätoivoisena lauseella "en ole rakastunut kumppaniini". Juurikin siitä syystä, että en ole rakastunut kumppaniini. Ongelman ydin on siinä, että en ole kyennyt rakastumaan 12 vuoteen, sen jälkeen kun jouduin eroamaan silloisesta puolisostani. Tuntuu ilkeältä edes kirjoittaa tällaisesta asiasta, sillä kumppanini on nyt n. puolen vuoden aika maltillisen (tapaamme olosuhteitten vuoksi harvakseltaan) seurustelun jälkeen kertonut tunteistaan minua kohtaan. Hän kertoo rakastavansa minua ja se suorastaan sattuu, sillä en halustani huolimatta pysty sanomaan hänelle samaa. En voi valehdella.
Pidän hänestä ja kunnioitan kunnollista miestä. Hänessä on vain muutama pieni harmittava asia jotka kyllä kestäisin, vaikka ne välillä pännivätkin. Esimerkkinä muutama harmin paikka. Hän kovasti uskoutuu omista ongelmaistaan minulle kysymättä/kommentoimatta kuitenkaan kummemmin esim. läheistäni koskevasta huolestani, jonka kuitenkin tietää olevan minulle raskas asia ja verottavan minua, koska koetan tukea tätä läheistäni paljon. Ehkä tätä harmittavaa asiaa voisi kuvailla siten, että koen hänen jollakin tapaa tarvitsevan minua tähän tilanteeseen nähden liikaa. Lisäksi se, että olen aika seksuaalinen ihminen. Hän on jokseenkin konservatiivinen ja ujo puhumaan seksistä ja toiveeni sekä ehdotukseni repertuaarin laajentamisesta :) jää sille tasolle, että hän muodollisesti innostuu, vaan siihen se jää. Olen myös se aloitteellinen puolisko. Jollen useimmiten tavatessamme suorastaan kuorisi häntä tiukkaan vedetyn peiton alta pois, seksi jäisi tapahtumatta :O Tämä on vaikuttanut siten, että en tahdo oikein enää itsekään innostua. Seksin tökkiminen on hieman verottanut muutenkin nautintoani, joten tunnen jääneeni siten vähän vaille. No, alkuperäiseen todelliseen ongelmaani palaten - suren suuresti sitä, että olen tullut tällaiseksi ja olen nyt vaarassa loukata sekä mahdollisesti aiheuttaa toiselle traumaa. Olen koettanut lukea asiaa käsittelevää kirjallisuutta ja olla kärsivällinen, sekä myöskin olla pyörittelemättä tunnetta jatkuvasti mielessäni - toiveena tavallaan, että aika hoitaisi asian. Turhaan, asiaa käsittelevä tieto sisältää hyvää kärsivällisyyteen ohjaavaa viisautta järjen tasolla, mutta tunnepuoli taistelee vastaan. Minulla on täysi ymmärrys siitä, että ei salamana alkava todellinen rakastuminen välttämättä kestä sekään, joten en mielestäni ole epärealistinen. Ja onhan minulla siitä kokemuskin. Vaan erossani oli kysymys muista vakavista asioista, ei siitä että rakkaus olisi loppunut. Päin vastoin rakastimme toisiamme miten sen nyt muotoilisi - haitallisella tavalla? Suhde oli järkevää lopettaa, sillä kulutimme toisiamme loppuun molemminpuolisella mustasukkaisuudella ja riippuvaisuudella. Seksi hänen kanssaan oli voimallista ja senkin pirun muisto tässä vielä kaihertaa :/
Tajuan, että minun tulee kunnioittaa nykyistä kumppaniani ja varoa satuttamasta häntä. Se tilanteesta tekeekin tuskallisen. Sydämeni haluaisi jälleen vapauteen, mutta loppujen lopuksi mihin - jälleen siihen toiveeseen löytää todellinen rakkaus. Se on tässä iässä (43 v) melko haastava toive ja jos nyt sattuisikin rakastumaan, löytyisikö kumppanista sitten ne todelliset hyvän miehen kriteerit kuten kunnollisuus. Uskon, että muut harmittavat jutut ehkä paranisivat ajan kanssa?, mutta miten nyt eteen päin.
Kiitos jos jaksoitte lukea, tuntuu, että tarinasta tuli aika sekava..
Oi että olen pulassa tämän asian kanssa. Olen kauttarantain koettanut puhua ja jollain tasolla saanutkin kumppanin ymmärtämään, että taistelen tunteideni kanssa. Hänelle se aiheuttaa jo nyt epävarmuutta ja ai että olen itselleni vihainen, en siis mitenkään haluaisi häntä loukata.
Lasken vielä toivoni siihen, että koetan huomenna tavoittaa jonkun psykologin, jolta voisin kysyä neuvoa asiaan.
Mitä mieltä te ihmiset tästä olette?? Voisiko sitkeä yrittäminen ja tavallaan tapailu (joka on alkanut ahdistaa) korjata tilannetta? Vai voisiko toiselta pyytää tavallaan taukoa ja aikaa koettaa selvittää tilannetta esim. juuri jonkun ammattilaisen kanssa. On hassua, että olen itse hoitoalalla ja teen työtä samankaltaisten ja vaikeampienkin asioiden suhteen, enkä nyt yhtään osaa itseäni auttaa. Voisin toistella itselleni niitä lauseita jotka sanon sydämestäni asiakkaille, enkä kuitenkaan uskoisi niitä...voi pah!
Googletin epätoivoisena lauseella "en ole rakastunut kumppaniini". Juurikin siitä syystä, että en ole rakastunut kumppaniini. Ongelman ydin on siinä, että en ole kyennyt rakastumaan 12 vuoteen, sen jälkeen kun jouduin eroamaan silloisesta puolisostani. Tuntuu ilkeältä edes kirjoittaa tällaisesta asiasta, sillä kumppanini on nyt n. puolen vuoden aika maltillisen (tapaamme olosuhteitten vuoksi harvakseltaan) seurustelun jälkeen kertonut tunteistaan minua kohtaan. Hän kertoo rakastavansa minua ja se suorastaan sattuu, sillä en halustani huolimatta pysty sanomaan hänelle samaa. En voi valehdella.
Pidän hänestä ja kunnioitan kunnollista miestä. Hänessä on vain muutama pieni harmittava asia jotka kyllä kestäisin, vaikka ne välillä pännivätkin. Esimerkkinä muutama harmin paikka. Hän kovasti uskoutuu omista ongelmaistaan minulle kysymättä/kommentoimatta kuitenkaan kummemmin esim. läheistäni koskevasta huolestani, jonka kuitenkin tietää olevan minulle raskas asia ja verottavan minua, koska koetan tukea tätä läheistäni paljon. Ehkä tätä harmittavaa asiaa voisi kuvailla siten, että koen hänen jollakin tapaa tarvitsevan minua tähän tilanteeseen nähden liikaa. Lisäksi se, että olen aika seksuaalinen ihminen. Hän on jokseenkin konservatiivinen ja ujo puhumaan seksistä ja toiveeni sekä ehdotukseni repertuaarin laajentamisesta :) jää sille tasolle, että hän muodollisesti innostuu, vaan siihen se jää. Olen myös se aloitteellinen puolisko. Jollen useimmiten tavatessamme suorastaan kuorisi häntä tiukkaan vedetyn peiton alta pois, seksi jäisi tapahtumatta :O Tämä on vaikuttanut siten, että en tahdo oikein enää itsekään innostua. Seksin tökkiminen on hieman verottanut muutenkin nautintoani, joten tunnen jääneeni siten vähän vaille. No, alkuperäiseen todelliseen ongelmaani palaten - suren suuresti sitä, että olen tullut tällaiseksi ja olen nyt vaarassa loukata sekä mahdollisesti aiheuttaa toiselle traumaa. Olen koettanut lukea asiaa käsittelevää kirjallisuutta ja olla kärsivällinen, sekä myöskin olla pyörittelemättä tunnetta jatkuvasti mielessäni - toiveena tavallaan, että aika hoitaisi asian. Turhaan, asiaa käsittelevä tieto sisältää hyvää kärsivällisyyteen ohjaavaa viisautta järjen tasolla, mutta tunnepuoli taistelee vastaan. Minulla on täysi ymmärrys siitä, että ei salamana alkava todellinen rakastuminen välttämättä kestä sekään, joten en mielestäni ole epärealistinen. Ja onhan minulla siitä kokemuskin. Vaan erossani oli kysymys muista vakavista asioista, ei siitä että rakkaus olisi loppunut. Päin vastoin rakastimme toisiamme miten sen nyt muotoilisi - haitallisella tavalla? Suhde oli järkevää lopettaa, sillä kulutimme toisiamme loppuun molemminpuolisella mustasukkaisuudella ja riippuvaisuudella. Seksi hänen kanssaan oli voimallista ja senkin pirun muisto tässä vielä kaihertaa :/
Tajuan, että minun tulee kunnioittaa nykyistä kumppaniani ja varoa satuttamasta häntä. Se tilanteesta tekeekin tuskallisen. Sydämeni haluaisi jälleen vapauteen, mutta loppujen lopuksi mihin - jälleen siihen toiveeseen löytää todellinen rakkaus. Se on tässä iässä (43 v) melko haastava toive ja jos nyt sattuisikin rakastumaan, löytyisikö kumppanista sitten ne todelliset hyvän miehen kriteerit kuten kunnollisuus. Uskon, että muut harmittavat jutut ehkä paranisivat ajan kanssa?, mutta miten nyt eteen päin.
Kiitos jos jaksoitte lukea, tuntuu, että tarinasta tuli aika sekava..
Oi että olen pulassa tämän asian kanssa. Olen kauttarantain koettanut puhua ja jollain tasolla saanutkin kumppanin ymmärtämään, että taistelen tunteideni kanssa. Hänelle se aiheuttaa jo nyt epävarmuutta ja ai että olen itselleni vihainen, en siis mitenkään haluaisi häntä loukata.
Lasken vielä toivoni siihen, että koetan huomenna tavoittaa jonkun psykologin, jolta voisin kysyä neuvoa asiaan.
Mitä mieltä te ihmiset tästä olette?? Voisiko sitkeä yrittäminen ja tavallaan tapailu (joka on alkanut ahdistaa) korjata tilannetta? Vai voisiko toiselta pyytää tavallaan taukoa ja aikaa koettaa selvittää tilannetta esim. juuri jonkun ammattilaisen kanssa. On hassua, että olen itse hoitoalalla ja teen työtä samankaltaisten ja vaikeampienkin asioiden suhteen, enkä nyt yhtään osaa itseäni auttaa. Voisin toistella itselleni niitä lauseita jotka sanon sydämestäni asiakkaille, enkä kuitenkaan uskoisi niitä...voi pah!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itsellä samaa vikaa, mutta erosta on aikaa murto-osa sinuun verrattuna. Joskus olen miettinyt kuitenkin, että loppuukohan tää tunnejäätyily koskaan. Yksi muutaman kuukauden suhde takana ja se oli juuri tuota omien tunteiden ja sitoutumisen kanssa kamppailua, mistä kirjoitit. Ja se otti toiselle todella koville.
Mulle heräsi pari kysymystä. Miksi olet sen miehen kanssa jos tunteita ei ole ja ahdistaa?
Jos puolen vuoden jälkeen ahdistaa, niin ei se siitä kestäväksi muutu yrittämällä. Jos suhdetta pitää koko ajan yrittää, on kyseessä väärä ihminen... eikö tarkoitus ole, että molemmat ovat onnellisia, myös sinä? Loukkaat häntä joka päivä, parempi päästää heti irti kuin kahden vuoden jojottamisen jälkeen. Siinä et jätä enää taakesesi kuin savuavan ihmisraunion.
Toinen kysymys on, että miksi ylipäänsä olet kenenkään kanssa jos et pysty rakastumaan? Mitä jos hetkeksi lakkaisit yrittämästä rakastua ja keräisit ajatuksiasi kasaan.
Muista olla rehellinen itsellesi, sisimmässäsi tiedät mitä oikeasti pitää tehdä. Tsemppiä :)
Tuo m38:n mainitsema rehellisyys on tässä ydinsana.
Näytät kokevan syyllisyyttä normaaleista tunteista ja epävarmuuksista, ja järkeilet paljon. Omia tunteita ei kannata suhteuttaa ja ajatella liikaa tyyliin toisaalta niin ja toisaalta näin ja mitä sekin sanoo ja miltä siitä tuntuu jos minä teen tai ajattelen niin tai näin. Menee helposti neuroottiseksi.
Vaikutat pelkäävän tunteita, sanot edellisen rakkautesi päättyneen mustasukkaisuuteen ja riippuvuuteen jolloin se oli terveempi lopettaa, eli oletat rakastumisen herättävän mustasukkaisuutta ja riippuvuutta sinussa. Et varsinaisesti siis pelkää rakastumista, pelkäät omia tunteitasi jotka tulevat rakastumisen myötä. Tämän ongelman kanssa toki moni painiskelee.
Rehellisyys on ennen kaikkea rehellisyyttä itselle, jos ei pysty olemaan itselleen rehellinen, ei pysty olemaan muillekaan.
Mitä tekstistäsi voi päätellä, olet pukemassa tätä miestä rooliin "paremman puutteessa", kun haluaisit hänen näyttelevän roolia, jossa hän näkyisi sinulle pelastajana rakkaudettomuuden maailmasta.
Rakkaushan on oma tunteesi, kukaan ei voi sinulle sitä antaa, eikä ottaa pois. Sinä siitä olet vastuussa miten sitä käytät. On sinun asiasi päätellä onko hän sitä ja ansaitseeko hän sen vai jotain muuta, ja jos hän ansaitsee jotain muuta ansaitseeko hän sen sinulta vai joltain toiselta. Ja tämä selviää vasta, kun selität itsellesi rehellisesti mitä tunnet häntä kohtaan.
Niin ja "Parantaja, paranna itsesi", kuten raamatussakin sanotaan. :)
Olen sitä mieltä että
1. edellinen päättynyt suhteesi oli huono ja tuhoisa, unohda se jo.
2. tunneasioissa pitää olla myös järki. eikö järkesi sano että mm. jos tunnet vetoa toiseen, tykäät toisesta, voit myös rakastua, ellet, miksi edes yrität?
3.erilaisuus voi olla myös voimavara ja tehdä toisesta uniikin ja mielenkiintoisen. mieti mitkä asiat TODELLA ovat sulle tärkeimpiä elämässä, onko seksi todella se tärkein asia...
Noin siinä käy, kun otetaan vaan "joku" laastariksi heti eron jälkeen. Uusi kumppani vasta sitten, kun ero on selvitetty! Jos siihen menee se 12 vuotta, niin sitten menee.