Olen liki 20 vuoden avioliiton jälkeen päätynyt siihen, etten halua elää loppuelämääni tuon ihmisen kanssa. Yhteiselämämme on ollut alusta lähtien nousuja ja laskuja, ja nyt viime vuoden yhä enemmän niitä laskuja. Muutama viikko sitten tajusin, ettei minulla ole enää mitään tunteita jäljellä ja seksistä nyt ei tässä yhteydessä kannata edes mainita. Se ei ole toiminut vuosiin, jos toimi ennen sitäkään, alkuhuumassa toimi, mutta silloin kumpikin oli ollut vuoden päivät yksin. Mutta nyt, en vaan yksinkertaisesti enää halua elää tuon ihmisen kanssa. Jos en nyt lopeta tätä suhdetta, niin noiden kadonneiden tunteiden tilalle tulee katkeruus ja kenties vihakin.
Miten kertoa asia hänelle? Loukkaako pahasti jos kerron suoraan "en enää halua elää kanssasi" vai olisiko parempi ottaa asia esille ensin rakentavasti "mitä olet mieltä, mitä tehtäisiin" kun kuitenkin olen jo oman päätökseni tehnyt. Ovet-paukkuen-lopetus ei tule kysymykseen vaikka välillä joudun puremaan hampaita vastakkain ettei niin kävisi. Yhteisten lasten vuoksi ero pitäisi saada hoidettua mahdollisimman hyvässä hengessä.
Kellään ajatuksia?
Miten kertoa asia hänelle? Loukkaako pahasti jos kerron suoraan "en enää halua elää kanssasi" vai olisiko parempi ottaa asia esille ensin rakentavasti "mitä olet mieltä, mitä tehtäisiin" kun kuitenkin olen jo oman päätökseni tehnyt. Ovet-paukkuen-lopetus ei tule kysymykseen vaikka välillä joudun puremaan hampaita vastakkain ettei niin kävisi. Yhteisten lasten vuoksi ero pitäisi saada hoidettua mahdollisimman hyvässä hengessä.
Kellään ajatuksia?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pohdit eroa yksin, jopa niin pitkälle että jopa päädyt, ypöyksin ajatellen, avioeroratkaisuun? Ehkä vikaa on myös siinä, että sinä et osaa huolehtia tai ymmärrä omia tarpeitasi? Aito kommunikaatio lienee ollut poikki pitkään, tuskin kukaan voi netissä lopullisesti auttaa miten saada kommunikaatio nyt ykskaks kuitenkin toimimaan sinun ja miehesi välillä, varsinkaan jos et halua avata liittosi todellisia ongelmakohtia. Suosittelen perheterapiaa tai yksilöterapiaa, jossa voit jäsennellä ammattilaisen kanssa asiasi.Ilman ammattiapua eroatte riidellen tai mykkäkoulussa, kuten monet muutkin eroavat.
Jos sinua on loukattu väkivallan, alkoholismin tms vakavan asian kanssa, eroa vaikka riidellen. Jos on hyvä mies, sinulla on kasvun paikka, mieti oma vastuusi vaikka terapiassa.
Pohdit eroa yksin.... sanoinko niin?
Aito kommunikaatio lienee ollut poikki pitkään.... niinpä, liekö sitä koskaan ollutkaan?
Ongelmakohtia on tämän mittaisessa liitossa jo ehditty pohtia yhdessä ja erikseen, kuten sanoin on ollut nousu ja laskuja, ja kyllä niiden yhteydessä on suhdetta pohdittu. Ilmeisesti todellisen kommunikaation puuttuessa tuloksetta, koska asiat palaavat ennallaan eikä mitään muutosta tapahdu.
Jos olisikin ollut jotain vakavaa, niin tuskin tässä enää asiaa pohtisin? Mies on hyvä (ei siis paha), muttei minulle, koska koen olevani hänen kanssaan ahdistunut, tyytymätön ja onneton.
Kasvun paikka... mistä ihmeestä löydän ne tunteet takaisin, joiden olemassa oloa koskaan olen alkanut epäilemään?
Eivätkö tunteet ole vakava asia?
Ei tunteita saa herätettyä henkiin jos niitä ei ole, ei vaikka olisi kuinka hyvä mies.
Siinä ei terapiat auta vaikka minkälaisia lauseita ilmoille suollettaisiin.
Itse elän avioliitossa jossa ollaan kämppäkavereita, sama postilaatikko, mutta ei mitään muuta. Seksiä ei ole, eikä siis miehen ja naisen välisiä tunteita.
Eroamista olen alkanut miettiä, mutta vielä ei rohkeus riitä.
Ne sanoo, jotka eron ovat kokeneet, että oikean hetken tietää kyllä, kun mitta tulee täyteen.
Eroaminen tuskin koskaan on helppoa ja varsinkin jos ei ole mitään "suuria" ongelmia kuten alkoholi tai väkivalta. Rohkeuttahan se vaatii kun koko elämä menee uusiksi.
En tiedä minäkään miten aloittaja sen eron ottaisi puheeksi. Kyllähän se kuitenkin vastapuolelle on jysäys vaikka sen miten kertoisi. Pitäisi kai yrittää tuoda esiin se, että sinussa ei ole mitään vikaa, me vain olemme väärät ihmiset toisillemme.
Ihminen muuttuu, ei se ole sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Toiset parit kasvavat samaan suuntaan ja toiset eri suuntaan.
Sellaista se elämä vaan on.
Viisaita sanoja sanot ja niin omakohtaisia. Olen juurikin tullut tuohon "oikean hetken tietää kyllä" -pysäkille. Tai en siis tiedä onko hetki oikea, mutta muita vaihtoehtoja en itsestäni enää löydä. Kiitos ajatuksestasi!
Meillä on käytetty kirjoittamista eron yhteydessä moneen otteeseen. Se mahdollistaa omien tunteiden kertomisen niin että on miettinyt tarkkaan mitä sanoo ja miten. Se ei ehkä sovi asian esiin ottamiseen, mutta se voi helpottaa asian läpikäymistä mikäli haluatte keskustella eroon liittyvät asiat loppuun asti.
Meillä eron toin esille minä. Me olimme silloin muuttamassa, joten kysyin mitä jospa muutettaisiin kuitenkin eri asuntoihin. Mies ei silloin halunnut erota, mutta hetken miettimisen jälkeen hän oli samaa mieltä. No, ei se silti helposti sujunut, mutta nyt ollaan ihan hyvässä tilanteessa kun erosta on vuosi aikaa.
Ahdistus tilanteeseen kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että soitin perheneuvolaan ja juttelin psykologin kanssa pitkän puhelun. Hänen neuvonsa mukaisesti ilmoitin miehelle, että olen ollut yhteydessä perheneuvolaan ja olen menossa sinne juttelemaan asioista, saa tulla mukaan jos haluaa tai olla tulematta.
Korttipakka on nyt levitetty pöydälle. Asioista on tuon ilmoituksen jälkeen puhuttu yhdessä ja jälleen päädytty täsmälleen samaan tilanteeseen kuin useita kertoja aikaisemminkin, äänien avaukseen. Paitsi etten nyt enää suostunut "yritetään vähän enemmän"-kaksipäiväiseen ja sitten entiseen paluuseen. Nyt nämä asiat on käsiteltävä, oli lopputulos mikä hyvänsä. Jos tämä sitten päätyy eroon, niin on ainakin puhuttu.
Menen perheneuvolaan ensin yksin ja mies voi tulla sitten toiselle kerralle mukaan. On saatava nämä asiat ensin pois omasta päästä, että kykenen niistä yhdessä rakentavasti puhumaan.
Sinulla on yhteistä taivalta miehesi kanssa 20 vuotta,ja olet lopen kyllästynyt ja uupunut tilanteeseen.
Oletko varma, että tämä olotila johtuu miehestäsi.
Tuntuu niin,että sinulla on elämätöntä elämää takana,ja ajattelet että edessäpäin on onni odottamassa.
Niin valitettavasti ei aina käy.
Kun on erottu ja ensimmäinen juhlapäivä tulossa,aletaan haikailemaan sitä perhejuhlaa,pääsiäinen tai joulu.
Mies ei enää tunnukaan niin hankalalta,kun kaukaa katselee.
Kerron tämän siksi,kun aikoinani sinkkuna ollessani törmäsin tällaiseen erossa asuvaan mieheen.
Vaimo oli lempannut ukon.
No,meille löytyikin yhteinen sävel.
Muutimme yksiin,ja myöhemmin avioidumme.
Tämäpä ei sopinutkaan exälle.
Soitteli,mitä asiaa milloinkin. Tyhjänpäiväistä. Pyysi miestäni keittiöremppaan Ym Ym.
Heidän aikuiset lapset oli tekosyy milloin mihinkin.
Mieheni oli kätevä käsistään,työt sujui.
Exä ei koskaan löytänyt uutta miestä.
Yksin asui ja alkoholisoitui.
Minä taas sain loistomiehen . Huumorintajuisen,kohteliaan ja mikä parasta komean. Leveäharteinen,parrakas,yli 180cm/90 kg.
Exä ei todella tajunnut hyvän päälle. Mutta minä tajusin. Olimme yli 20 vuotta yhdessä.siitä 9 vuotta aviossa.
Mieheni sairastui vakavasti ja nukkui pois 2013.
Kauniit muistot lohduttaa.
Kaipaan häntä syvästi. Suruharso on ympärilläni.