Kerron ensin vähän taustaa itsestäni. Olen kasvanut päihdeperheessä, jossa oli myös väkivaltaa. Olen oppinut vääränlaisen alistuvan elämänmallin eli että omia tunteita ei saa näyttää ja täytyy vaan hampaat irvessä kestää ja hymyillä oli tilanne mikä tahansa. Olen oppinut piilottamaan omat tunteeni ja olemaan päällepäin sellainen sopuisa ”kiltti tyttö”.
No, tästähän ajattelusta on omissa ihmissuhteissa ollut paljon haittaa. En varsinkaan lapsena uskaltanut olla oma itseni vaan yritin miellyttää kaikkia, esimerkiksi villin ja rämäpäisen poikatytön seurassa minäkin yritin olla sellainen kun luulin että se on mun velvollisuus. Ja jos joku ihminen on (yleensä tahtomattaan) mua loukannut, niin olen vain peittänyt omat tunteeni ja teeskennellyt kuin mitään ei olisi vialla. Muistan että olin lähestulkoon koko teini-ikäni ulospäin säyseä, mutta mussa oli sisällä ihan valtava viha.
Kun noita patoutuneita tunteita (suurin osa väkivaltaista isääni kohtaan) alkoi sitten olla kerääntyneenä tarpeeksi, sairastuin masennukseen siinä parikymppisenä. Se sai minut vihdoin olemaan armollinen itselleni, opin, että aina ei voi eikä tarvitse miellyttää. Olen oppinut kuuntelemaan tunteitani ja pyrin siihen, etten enää patoa tunteitani, koitan elää hetkessä. Entinen hissukka yrittää tässä nyt siis kasvattaa selkärankaa. Hankalaahan tämä omien mielipiteiden ja tunteiden näyttämisen opettelu on, mutta ehdottoman palkitsevaa.
Mulla on kuitenkin yksi tuttava, johon tutustuin lukiossa ja nyt ollaan tunnettu kahdeksan vuotta. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tästä ihmisestä, kemiat nyt eivät vaan kohtaa ainakaan minun osaltani. En nyt kuitenkaan varsinaisesti inhonnut tätä ihmistä ja oli ihan ok, kun pyörittiin samoissa porukoissa. Hän kuitenkin otti mut kaverikseen, niin että ollaan nähty kaksinkin, eihän hän nähnyt todellisia tuntemuksiani sen hymytyttö-kuoren alta ja minä siinä sitten hampaat irvessä näin häntä silloin tällöin.
Ajattelin, että jos en ota yhteyttä tähän ihmiseen hän varmaan älyää jossain vaiheessa etten halua hänen seuraansa. No, eipä älynnyt. Nyt en ole ainakaan kuuteen vuoteen ottanut oma-aloitteisesti yhteyttä mutta aina hän vaan haluaa nähdä. Olen keksinyt koko joukon tekosyitä miksei voida nähdä mutta meillä on myös yhteisiä tuttavia ja välillä nähdään kimpassa. Tämä vaikeuttaa tuota ”näkemättömyyttä”. Mun olisi jo vuosia sitten pitänyt sanoa suoraan ettei hänen seura kiinnosta mutta silloin olin vielä se hissukka joka ei uskaltanut sanoa mitään suoraan ja nyt tätä ”peliä” on jatkunut jo niin kauan etten kehtaa myöntää etten ikinä ole pitänyt hänestä.
Hän meni naimisiin ja muutti jokin aika sitten toiselle paikkakunnalle jolloin ajattelin että paikkakunnan vaihdos hoitaa homman luonnollisesti, vihdoin olen päässyt hänestä eroon. No, nyt onkin tullut ero ja tämä tyyppi on palaamassa tänne entiselle paikkakunnalleen ja nyt ollaan taas sovittu kahvittelusta.
Äh, inhoan itseäni, eihän tämä ole oikein ”kaveriniakaan” kohtaan että tapaan häntä velvollisuudentunteesta.
No, tästähän ajattelusta on omissa ihmissuhteissa ollut paljon haittaa. En varsinkaan lapsena uskaltanut olla oma itseni vaan yritin miellyttää kaikkia, esimerkiksi villin ja rämäpäisen poikatytön seurassa minäkin yritin olla sellainen kun luulin että se on mun velvollisuus. Ja jos joku ihminen on (yleensä tahtomattaan) mua loukannut, niin olen vain peittänyt omat tunteeni ja teeskennellyt kuin mitään ei olisi vialla. Muistan että olin lähestulkoon koko teini-ikäni ulospäin säyseä, mutta mussa oli sisällä ihan valtava viha.
Kun noita patoutuneita tunteita (suurin osa väkivaltaista isääni kohtaan) alkoi sitten olla kerääntyneenä tarpeeksi, sairastuin masennukseen siinä parikymppisenä. Se sai minut vihdoin olemaan armollinen itselleni, opin, että aina ei voi eikä tarvitse miellyttää. Olen oppinut kuuntelemaan tunteitani ja pyrin siihen, etten enää patoa tunteitani, koitan elää hetkessä. Entinen hissukka yrittää tässä nyt siis kasvattaa selkärankaa. Hankalaahan tämä omien mielipiteiden ja tunteiden näyttämisen opettelu on, mutta ehdottoman palkitsevaa.
Mulla on kuitenkin yksi tuttava, johon tutustuin lukiossa ja nyt ollaan tunnettu kahdeksan vuotta. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tästä ihmisestä, kemiat nyt eivät vaan kohtaa ainakaan minun osaltani. En nyt kuitenkaan varsinaisesti inhonnut tätä ihmistä ja oli ihan ok, kun pyörittiin samoissa porukoissa. Hän kuitenkin otti mut kaverikseen, niin että ollaan nähty kaksinkin, eihän hän nähnyt todellisia tuntemuksiani sen hymytyttö-kuoren alta ja minä siinä sitten hampaat irvessä näin häntä silloin tällöin.
Ajattelin, että jos en ota yhteyttä tähän ihmiseen hän varmaan älyää jossain vaiheessa etten halua hänen seuraansa. No, eipä älynnyt. Nyt en ole ainakaan kuuteen vuoteen ottanut oma-aloitteisesti yhteyttä mutta aina hän vaan haluaa nähdä. Olen keksinyt koko joukon tekosyitä miksei voida nähdä mutta meillä on myös yhteisiä tuttavia ja välillä nähdään kimpassa. Tämä vaikeuttaa tuota ”näkemättömyyttä”. Mun olisi jo vuosia sitten pitänyt sanoa suoraan ettei hänen seura kiinnosta mutta silloin olin vielä se hissukka joka ei uskaltanut sanoa mitään suoraan ja nyt tätä ”peliä” on jatkunut jo niin kauan etten kehtaa myöntää etten ikinä ole pitänyt hänestä.
Hän meni naimisiin ja muutti jokin aika sitten toiselle paikkakunnalle jolloin ajattelin että paikkakunnan vaihdos hoitaa homman luonnollisesti, vihdoin olen päässyt hänestä eroon. No, nyt onkin tullut ero ja tämä tyyppi on palaamassa tänne entiselle paikkakunnalleen ja nyt ollaan taas sovittu kahvittelusta.
Äh, inhoan itseäni, eihän tämä ole oikein ”kaveriniakaan” kohtaan että tapaan häntä velvollisuudentunteesta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
sano suoraan, että tyyppi kiinnostaa sua vähemmän kuin naapurin kuollut kissa. Ainakin omalta kohdaltani tunkeileva " kaveri " lopetti soittelut ja kirjoittelut
Jos todella on niin, ettet halua edes tuttava olla, niin sitten kai on viisainta sanoa suoraan, ettet enää tunne tarvetta tavata häntä, ei mielestäsi ole mitään yhteistä tms.
Vähän hankalaahan tuo on, koska ystävyyden katkaiseminen on loukkaavaa. Kuitenkaan velvollisuusystävätkään eivät ole mukavia. On kuitenkin ihan hyvä olla tuttavia siellä vähän kaukaisemmallakin kehällä, ei ihan ystävyydessä asti, joten kannattaa harkita, millaiseksi haluat suhteen tähän ihmiseen. Eiväthän vaihtoehdot ole vain läheinen ystävyys ja välien katkaisu, ellet nimenomaan halua päästä kokonaan eroon.
Voit tietysti nyt kun on ollut taukoa alkaa kertomaan omia rehellisiä mielipiteitäsi asioista ja katsoa miten hän suhtautuu siihen että olet oma itsesi.
Jos et kutsu häntä kotiisi voi satunnainen tapaaminen vanhan tutun kanssa olla ihan hyvää ajanvietettä ellei olosta tule kovin väsähtänyt jälkeenpäin. Silloin pitää olla kanttia sanoa vähimmillään edes että "en jaksa tällä kertaa, katsotaan myöhemmin".
Melkeinpä kaikki omat ihmissuhteeni ovat nyt sellaisia etten jää kaipaamaan ketään tapaamisen jälkeen. Mutta sen hetken kun heitä tapaa on hyvä peilata ajatuksia, muutoin kuin kirjallisesti.
Kun hän soittaa tai näkee sua ja ehdottaa tapaamista. Sanot aina, että olet kiireinen, et ehdi. Useamman kerran, kun teet näin niin ei viitsi enää kysellä. Älä tee mitään velvollisuudentunnosta.
Älä koskaan sano, että joo tavataan vaan jotain epämääräistä, katsotaan tms. Lähde kiireisenä tilanteesta pois. Älä jää juttelemaan.