En tiedä, onko tämä nyt oikea paikka, mutta onko kellään muulla palautteen ja peilin välistä ristiriitaa? Niin kauan kuin muistan, olen kuullut kehuja ulkonäöstäni ja miehet kiinnostuvat helposti. En itse ilmeisesti näe sitä, mitä muut näkevät. Mielestäni olen korkeintaan ihan söpö, mutta enemmänkin ihan tavis. Joissakin kuvissa saatan näyttää itsestänikin yllättävän vetävältä, mutta pidän niitä poikkeuksina, joissa kuvakulma nyt on vain sattunut olemaan hyvä. Totuutena itsestäni en sitä osaa pitää.
Minulla ei kuitenkaan ole huono itsetunto, en ole koskaan ollut kovin ulkönäkökeskeinen. Olen kiinnostunut ihan muista jutuista, joskin nyt kun ikää alkaa tulla, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös ulkonäköön. Luonteeltani olen melko ujo ja vaikka olen iloinen huomiosta, koen sen myös vähän kiusallisena. Mutta miten ihmeessä minä en itse jotenkin kykene uskomaan kaikkia ylisanoja, mitä olen itsestäni kuullut? Jotenkin käännän ne aina päässäni niin, että oli hämärää, hän ei nähnyt hyvin minua, jne. Muilla samaa probleemaa ja onko ristiriita joskus hävinnyt, että yhtäkkiä olette tajunneet, että ah, olenpas upea?
Minulla ei kuitenkaan ole huono itsetunto, en ole koskaan ollut kovin ulkönäkökeskeinen. Olen kiinnostunut ihan muista jutuista, joskin nyt kun ikää alkaa tulla, olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös ulkonäköön. Luonteeltani olen melko ujo ja vaikka olen iloinen huomiosta, koen sen myös vähän kiusallisena. Mutta miten ihmeessä minä en itse jotenkin kykene uskomaan kaikkia ylisanoja, mitä olen itsestäni kuullut? Jotenkin käännän ne aina päässäni niin, että oli hämärää, hän ei nähnyt hyvin minua, jne. Muilla samaa probleemaa ja onko ristiriita joskus hävinnyt, että yhtäkkiä olette tajunneet, että ah, olenpas upea?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Mulla on ollut ristiriitaa. Vuosia kuvittelin olevani tavallisen näköinen, mutta muilta ihmisiltä saatujen kommenttien perusteella olenkin tosi ruma. Kun tarpeeksi monilta on saanut kuulla, että olen heidän mielestään ruma ja luontaantyöntävän näköinen, niin olen itsekin ruvennut näkemään peilistä sen oikean kuvan itsestäni. Enää ei satuta niin paljon, jos joku sanoo, että olen hänen mielestään ruma, miksi loukkaantuisin, kun joku tosiasian sanoo. Joten enää en edes yritä nähdä vaivaa ulkonäköni takia, eihän se rumuus mihinkään katoa vaikka kuinka muka laittautuisin ja pukisin muka jotain parempaa päälleni. Enkä enää edes käy missään, ei näin ruman kannata mennä pilaamaan läsnäolollaan muitten iltaa. Joten ristiriita on hävinnyt ja olen tajunnut, että, hyi hitto kun oon ruma.
Onpa älyttömän surullista kuulla. En tarkoita vähätellä kokemuksiasi, mutta ovatko lähteet olleet mielestäsi luotettavat? Siis pojat tai poikaporukat saattavat huudella naisille mitä tahansa päteäkseen toistensa silmissä. Siis liioitella vahvasti ja huudella ilkeyksiä vain siksi, että mutta näkisivät, miten kovista sitä ollaan. Kamalaa ajatella, että joku ihan vilpittömästi tulisi tuollaista sanomaan.
Sitä paitsi, ajattelen että sisäinen lataus ja karsima on naisillekin tärkeämpää kuin oma pärstä. Sitähän näkee kadullakin heti, kuka on pinnallinen ulkonäkökeskeinen ja kenellä on enemmän sisältöä. Monet vähemmän kauniit saattavat olla ihan äärettömän viehättäviä ja puoleensavetäviä, kun antavat oman sisäisen minänsä loistaa. Se vain vaatii itsevarmuutta, joka voi tietysti olla aika nollissa tuollaisten kokemusten jälkeen. Sitä voi kuitenkin kehittää. Ja vaikket uskoisi, niin kyllä oma persoonallinen ja kropan hyviä puolia esille tuova tyyli vahvistaa sitä omaa sisäistä identiteettiä, joka näkyy ulos karismana. Minä ihailen eniten fiksuja, karsimaattisia naisia. Jos pitäisi valita olenko kaunis ja tyhjä vai ruma mutta karsimaattinen, ehdottomasti jälkimmäinen. Karisma kielii viisaudesta ja älykkyydestä, sillä on tässä maailmassa paljon enemmän merkitystä. Esim. tämä palsta on mielestäni irvikuva todellisesta elämästä. Pää pystyyn!
"Mielestäni olen korkeintaan ihan söpö, mutta enemmänkin ihan tavis. "
Mielestäni tuo sinun tilanne on melko ihanteellinen. On hyvä, että toiset pitävät ulkonäköäsi keskimääräistä edullisemman näköisenä ja itse pidät sitä tavallisena
Jos ihminen alkaa pitää itseään keskivertoa paremman näköisenä, se alkaa pian heijastua epäedullisesti tämän habituksesta.
Minulla taas on jotenkin mielipiteet jakava ulkonäkö. Olen kuullut olevani ruma, ulkonäköäni on ns. vähätelty, toisaalta taas moni on sanonut minua kauniiksi tai kysynyt miltä tuntuu olla noin kaunis. Saan ehkä keskimääräistä enemän palautetta ulkonäöstäni ja yleensä naisilta, joten kyseessä on tuskin mitään iskemiseen liittyvää imartelua. Tämä on aika häkellyttävää. Omasta mielestäni olen ehkä söpö ja vähän erikoisemman näköinen, mutta en koe olevani kaunis ainakaan sillä klassisella ja symmetrisellä tavalla. Yleensäkään en pidä toisten ulkonäön arvostelusta, ellei sitten erikseen sitä pyydä.
Varmastikin kun vanhempana katsot valokuviasi niin voit ajatella, että olinpas aika upea kuitenkin. Älä keskity vikoihin, vaan parhaimpiin puoliisi. Pääasia, että itse pidät itsestäsi.
Kaunis voi olla monella tavalla. Monet mallitkin ovat persoonallisen näköisiä, sinä olet varmasti sillä tavalla nätti. On onni, etteivät kaikki näytä joltain barbi-standardilta.
Kiitos vinkeistä, hauskinta on, että mielestäni näen kyllä vahvuutenikin, mutta kokonaisuus on melko tavallinen.
On juu. Minäkin luulin itseäni ihan tavallisen näköiseksi, mutta palautteen perusteella: rumahan minä ilmeisesti olen.
Nykyään osaan itsekin peilikuvassani todella nähdä VAIN ne kaikki viat, joskus vielä pystyin kuvittelemaan, että on minussa niiden lisäksi jotain ihan nättiäkin. Niin se vaan ihmismieli yrittää itseään huijata.
Yllä oleva vastaukseni, jossa toinen kirjoittaja kertoi samaa, oli tarkoitettu myös sinulle. Miten ihmiset voivat olla noin moukkia!
Minä kuulen myös jatkuvasti olevani kaunis, miehet tosin joskus käyttävät sanaa "kuuma".
Itse en ns "tiedä" miltä näytän... Kuulostaa todella oudolta, mutta tarkoitan sillä sitä, etten ns osaa määritellä itseäni. Sen kuitenkin tiedän, etten ole minkään määritelmän mukaan ruma.
uskon, että näen itseni kuten ns tavallienn nainennäke,e joskus katson peiliin, ja näen tummat silmänaluset, samean ihon, ja ajattelen että yök, mitä minule on tapahtunu. Jsokus taas levänneeenä ja iloisena katson peiliin, ja ajattelen että näytän tosi nätiltä. Mutta se vaihtelee päivittäin, varmana horminikierronkin mukaan.
Koen joskus esim kuukautisten aikaan oolevani suorastaan niin ruma, etten edes halua olla ihmisten ilmoilla! :D Silloin en todellakaan tajua jos joku sanoo nätksi/kauniiksi/kuumaksi.
En jotenkaan osaa siis sanoa minkälainen mielestäni olen. Mutta muiden ihmisten mielestä olen nätti, koska he sen aina minulle sanovat, ja miesten mielestä olen seksikäs/nätti.
Osaan sen sijaan sanoa millainen siäisesti koen olevani, ja kuka minä olen, mutta suhtaudun jotenkin omaan ulkonäkööni etäisesti... En kertakaikkiaan mieti sitä, tai ole tietoinen siitä, ja kaikista hämmentävintä minusta on se, kun joku tulee sanomaan etten tajua kuinka kaunis olen.
Miten se pitäisi "tajuta"? Eikä kaikki totu omaan naamaansa niin, ettei sitä enää oikein osaa nähdä.
Lisäksi näytän valokuvissa aivan eri ihmiseltä, joskus todella rumalta, jsokus itsekin katson kuvaa, ja mietin voiko se olla minä!! Eli katson kuvaa ja näen kyllä jonkin kauneuden siinä, ehdottomasti, mutta en koe että se olen "minä". :)
Ja muuten, joskus koen, että olen nätti, joskus tunnen oloni rumaksi, mutta olen hyvin herkkä ihminen ja tunteva, joten oma vahva sisäinen maailmani ajaa sen ulkokuoren yli, enkä oikein edes ajattele sitä ulkokuorta, enkä osaa määritellä sitä sen enemmän, tai edes olla ylpeä, tai hävetäkään.
Olen enemmän sielu kai, vaikka ulkokuoreni herättää positivista huomiota.
Mutta siis lisään vielä edellisene viestiini, että kyllä, minua ujostuttaa hämmentää ja ihmetyttää, kun joku mies esim sanoo etten tajua ollenkana millainen efekti minulla mieheen voi ola. Se tuntuu oudolta, koska en minä itse ajattele "ooh kun olen kuuma", ja naiset ihastelevat minua, sitäkään en oikein näe. Oma ulkonäköni ei siis minussa itsessäni herätä ylpeyden, tai vallan tunteita tai muutakaan. Enemmän olen vain se herkkä sielu siellä sisällä.
Ihan kuin minun kynästäni. Kuvailet tilanteeni paljon paremmin kuin itse osasin, eli pitkälti noin se on minullakin! Minua hämmentää tavallaan se tietynlainen yhteyden puute sisäisen ja ulkoisen minäni välillä. Olen lukenut tätä palstaa lähinnä siksi, että koetan selvittää, mikä minussa muka on se juttu, joka miehiä kiinnostaa ja sitten nähdä sen itsekin. Yritän jotenkin löytää vastaavuuden sisäisen ja ulkoisen minäni välillä - nyt tuntuu, että on se sisäinen minä, siis se aito minä, ja sitten on se ulkoinen minä, joka saa sentyyppistä huomiota, mitä sisäinen minäni vierastaa ja mikä tuntuu jotenkin hirveän epäoikeudenmukaiselta (etenkin kun lukee muiden negatiivisia kokemuksia). Siis oikeasti, jos viehättää ihmisten - etenkin miesten - silmää, saat asioita ja huomiota, jota et ole mitenkään oikeasti ansainnut. Tämä kuulostaa hirveältä hurskastelulta, mutta vaikka tämä asia on omaksi edukseni, niin minusta se on jotenkin väärin.
Sitten ärsytti aikanaan paljon puheet siitä, miten saisin muka vain valita kenet tahansa miehen omakseni. No en taatusti saisi! Ja sekin tuntui epäreilulta, että muka naamalla voisi saada mitä vain. En ole kaikkien mielestä kaunis tai viehättävä - ja kai miehilläkin on jotakin tasovaatimuksia myös henkisellä puolella ja toivetta aidosta yhteydestä. Se joko syntyy tai ei synny. No tämä tästä. Minusta vain on hämmästyttävää, miten suuri arvo koko ulkonäölle on tässä ajassa tuupattu ja miten se eriarvoistaa ihmisiä. Tämäkin palsta on paikoin aivan törkeä, puhutaan siiderivalaista sun muista. Just joo.
Minulle tuli jotenkin mystinen olo, kun luin kirjoitustasi, sillä samoin kuin itse koit, olisin vonut sen täysin itse kirjoittaa! :)
Yksi huomio mikä minulle tuli mieleen viestistäsi, oli tuo, että ihmiset kuvittelevat esimerkiksi, että "saan kenet vain", ja jotkut naiset jopa suuttuvat, jos joskus ääneen ihmettelen sitä, että olen sinkku. He jostain syystä kuvittelevat, että se pelkkä ulkonäkö tuo onnen parisuhteissa.
Näin ei ole. Kyse on AINA kahden ihmiset yhteisestä kemiasta, luonteesta ja energiasta, oli ulkonäkö mikä vaan. Ainakin minä jossain aiemmasa vaiheessa sain playerit-statuksen hankkijat tai muuten vain dominoivat miehet kimppuuni esimerkiksi baarissa, koska ulkonäköni aiheuttaa vahvaa stereotypiointia ihmisissä, ja he kuvittelevat minun olevan jotain muuta kuin mitä olen. Itse pidän herkistä, älykkäistä miehistä, ehkä jopa hieman naismaisista siinä mielessä, että heillä on kaunis sielu :)
Oletko muuten huomannut sen jännittävän rajan, jolloin huomaat miten joku ihminen, yleensä mies, kuvittelee että olet tietynlainen ulkonäkösi takia, ja puhuu sinulle jännittyneesti ja ennakoiden koska ei pääse "ulkonäön yli" kun se aiheittaa vahvan efektin, ja sitten kun hän pikkuhiljaa alkaa tajuamaan kuka sinä oletkaan siellä sisällä :) Se on ihana hetki!
Yritän silti olla vapaa, ja pukeutua, käyttäytyä ja olla kuten haluan, enkä miettiä liikaa sitä miltä vaikutan....Hulluksi siinä tulisi.
Mutta aivan kuten itse sanoit, välillä on todella friikki olo, kun se ulkonäkö harhaanjohtaa... kun ei itse koe olevansa sitä mitä joku toinen näkee sinusta, tulee outo olo, kuin siinä olisi kolme tyyppiä; sinä sisäisesti, sitten se mies esim, ja sitten se sun ulkonäkösi johon reagoidaan erilailla kuin sisimpääsi :) En silti ymmärrä sitä ulkonäön efektia, koska itsehän en siitä siis ole oikeastaan tietoinen.
Siksi yritän välillä ymmärtää, miten joku toinen ihminen saattaa minut kokea (tuntematta). Haluaisin joskus tuntea ja kokea sen, nähdä itseni ulkopuolisen silmin, jotta ymmärtäisin :)
On normaalia että omakuva eroaa muiden näkemyksestä, koska hyvä ulkonäköhän on makuasia eikä mikään tilastollinen fakta.
Näin se on. Makukysymys nimenomaan. Ehkä minä en viehäty itseni näköisistä naisista niin paljon. Toisaalta omaan pärstään turtuu ja tottuu, sitä ei osaa katsoa toisten silmin. Ja sitäpaitsi en herätä kaikkien miesten kiinnostusta (onneksi), joten eivät kaikki muutkaan näe minua hyvännäköisenä.
En rehellisesti ihan tunnista tuollaista hetkeä, missä mies tajuaa, kuka olen sisältä, mutta jälkeenpäin olen kuullut miesten itse kertovan ikään kuin tuosta hetkestä. Oma mieheni luuli minulla olevan paljon meikkiä, kun tapasimme ensin kerran isommassa porukassa ja oli ajatellut, että olen sellainen "meikit hyvin, kaikki hyvin" -tyyppi. Totuus on, etten käyttänyt meikkiä ollenkaan, aloin meikata vasta yli kolmekymppisenä vähän (nyt 35 v.). En voi mitenkään käsittää, että joku on voinut saada minusta noin väärän kuvan (etenkin kun päälläni oli mitä sattui). Myöhemmin puhuimme enemmän, jolloin hän oli älynnyt, etten ole ollenkaan sellainen. Ja vasta kuukausien kuluttua, kun vihdoin menimme treffeille, hän oli huomannut, etten käytä meikkiä ollenkaan (olimme paljon tekemisissä tuota ennen isommissa porukoissa, mutta välttelin häntä, koska en sillä hetkellä ollut valmis suhteeseen ja hän kiinnosti minua aivan liikaa. Hän taas oli ajatellut, että painin eri sarjassa kuin hän, eikä siksi lähestynyt, mikä oli jälleen minulle yksi käsittämätön ajatus). Vähän vastaavaa olen kuullut joskus joltain muultakin, mutten itse ole tunnistanut mitään tuollaisia hetkiä, vaikka hauska varmaan olisikin tunnistaa. :)
Pukeuduin kyllä nuorempana tosi rennosti ja hipahtavasti, vähän poikamaisestikin enkä koskaan meikannut, ja suhtauduin uteliaan avoimesti uusiin ihmisiin, joten en ole varmasti herättänyt mitään kovin suuria stereotypioita - olen siis ollut helposti lähestyttävä. Nykyisin pukeudun aika naisellisesti ja meikkaan toisinaan hilitysti, mutta en käy juuri missään, joten miesten huomio on enemmän sellaista vaivihkaista tuijottelua ja kiinnostusta työpaikoilla. Eli en tiedä, herätänkö jotakin stereotypioita nyt enemmän kuin ennen pukeutumiseni takia.
Joo, tuo ulkopuolisen silmin näkeminen olisi kiva joskus kokea :) Minä kyllä pakosti tiedostan ulkonäköni, koska olen myös herkkä tyyppi sisältä ja vaistoan jotenkin herkästi toisten ihmisten fiilikset. Olen siksi myös häiritsevän tietoinen, jos joku osoittaa edes vähäistä kiinnostusta. Jos joku tuijottaa muka salaa, en pysty olemaan rennosti vaikka jossain koulutustilaisuuksissa. Olen koko ajan asiasta tietoinen ja se pilaa kaiken, koska tulen tietoiseksi itsestäni. Mutta en siis kotosalla mieti ulkonäköäni, joskin kyllä haluan olla mieheni silmissä nätti, mikä lähinnä tarkoittaa terveellisiä elintapoja, ei pynttäytymistä.
Jännä aihe tämä. Kivaa kun on kohtalotoveri. Tuntuu jotenkin vaikealta puhua näistä missään, koska heti ajatellaan että on ylpeä kitisijä. Minulle ulkonäkö on ihan rehellisesti aiheuttanut melkein yhtä paljon hallaa kuin hyvää. Kaikenlaista esineellistäjää tunkee liki, mikä on erityisesti teini-iässä ollut todella haavoittavaista, kun ei edes tiennyt, että sellaisia nilkkejä voi ollakaan.
Vähän sama juttu mulla, tosin peilissä olen mielestäni ihan nätti, valokuvissa en ollenkaan. Eli ilmeisesti olen tottunut omaan peilikuvaani(ko)?
Jännä muuten, googlasin Henna Virkkusen kuvahaulla, kun häntä on tuossa yhdessä ketjussa hehkutettu, ja hänen kuvansa vaihtelevat tosi paljon ihan väsyneestä taviksesta tosi kauniiseen. Niin se kamera tavallaan valehtelee - saa kauniista ruman. Photoshoppi tekee sitten päinvastoin.
Hah, minulla on just sama ongelma jos sitä ongelmaksi voi sanoa! Eli kuulen olevani kaunis, mutten peilin ja varsinkaan kuvien perusteella mielestäni ole, jos en nyt susirumakaan. Eli kai sen palautteen voi uskoa, ei kai niin moni ihminen voi olla väärässä? (Siis palautetta tullut myös naisilta ja jopa vanhempieni ystäviltä, ei pelkästään miehiltä, jotka koettaisivat epätoivoisesti saada seksiseuraa.)
Minua kiusattiin yläasteella erittäin paljon ulkonäöstäni: mieleenjäänein kommentti oli yhdeksäsluokalta kun eräs poika totesi minun näyttävän hänen läskiltä isoisältään. Thanks vain. Pidin itseäni äärettömän rumana ja lihavana, vaikka olin 174 cm/69 kg. Joskus ammattikoulun kolmannella luokalla löysin tyylini ja sain Luojalta lahjaksi kurvit, yhtäkkiä vain kaikki menikin paikoilleen vaikken sitä silloin vielä huomannut. Välttelin miehiä vielä 18-vuotiaaksi saakka, kunnes törmäsin tulevaan kihlattuuni ja tämä ei tuntunut välittävän rumuudestani. Kun kihlattuni myötä minun oli pakko tutustua myös muihin miehiin eli hänen kavereilleen, aloin hiljalleen löytää naisellisuuteni ja tuomaan esille viehättävät osani. Kommentit miehiltä olivat imartelevia, yhtäkkiä minulle alkoi tulla kutsuja kasvokuvauksiin ja pari alastonkuva-maalaajaa ehdotti minulle projektia. Sain miehiltä muitakin kommentteja kuin vain "sul on hyvät tissit"-meinkiä. Se tuntui naurettavalta.
Nyt olen ymmärtänyt, että jotkut pitävät minua nättinä, tavallisena, naapurintyttönä ja perustyllerönä. Jotkut taas päinvastoin jumaloivat tällaista ulkonäköä, jotkut ehkä eivät voi sietää silmissään (heitä onneksi on melko vähän). Pääasia on, että itse pidän nyt itsestäni enkä vihaa ulkonäköäni kuten ennen. Tiedän mikä minussa on kaunista, tiedän mikä ei ole (esim. selluliitti) ja joskus minulla on päiviä jolloin katson peiliin ja ajattelen että voi pyhä isä että voi olla ruma mursu, kun taas joskus tiedän olevani kuuma ja kuolattava. Ihmisten kehut piristävät päivää, varsinkin tuntemattomien. Tuntuu ihanalta kun joku randomi mies tulee kättelemään ja sanomaan kuinka kaunis olen, vaikka se yhä joskus tuntuu niin hämmentävältä että miksi minua, variksenpelätintä joku tulee kehumaan?
Ai kauhea kun tuli kirjoitusvirheitä, ei pitäisi enää vastailla tähän aikaan yöstä...
Kannattaa muistaa, että et näe peilistä samaa kuvaa kuin muut näkevät katsoessaan sinua. Valokuvissa taas olet sitä mitä muut näkevät.
Tuo on totta. Peili valehtelee, itse ei näe itseään sellaisena kuin muut näkevät sinut. Peilistä näen tavallisen näköiset kasvot, mutta kun katson itseäni valokuvista, niin totuus on aivan muuta. En olekaan tavallisen näköinen valokuvissa vaan olenkin oikeasti ruma. Ennen en halunnut uskoa sitä kuvaa mitä valokuvissa näkyy, mutta kun muilta ihmisiltä, ihan vierailtakin, on aina saanut kuulla, että olen heidän mielestään ruma, niin pakko se on ollut totuus itsestäni uskoa. Ei ihme ettei koskaan oikeastaan kelvannut kellekään, eikä mihinkään. Kuka nyt näin ruman kanssa olisi voinut olla tekemisissä. Ikinä en kelvannut nuorempana toisten tyttöjen seuraan, jouduin olemaan yksinäni. Eikä kukaan poika, eikä mies, ole ollut mun näköisestä tytöstä/naisesta millään tavalla kiinnostunut. Lapsena pojat kiusas ruman ulkonäön takia. Eniten olen rumasta ulkonäöstä saanut oikeastaan kuulla naispuolisilta tuttaviltani, he kyllä suoraan sanoivat mun olevan luontaantyöntävän näköinen. Hyvähän se on, että sanoivat mitä ajattelivat, eipä mulle ole päässyt tulemaan turhia luuloja itsestäni. On mulle näytetty peiliäkin ja sanottu, että kato miten ruma naama näkyy. Joten rumahan mä sitten olenkin, enkä tavallisen näköinen. Peili valehtelee, mutta valokuvat näyttävät totuuden.
Valokuvat eivät näytä totuutta. Kerran eräs ammattivalokuvaaja sanoi että ihan tavallisista ihmisistä voi saada paljon onnistuneita kuvia ja taas vastaavasti jostakin kauniista saa hakemalla hakea sitä oikeaa kuvakulmaa. Kaikki eivät vain ole yhtä valokuvauksellisia. Kannattaa myös muistaa että valokuvissa kuvakulma, asento, valaistus ja ympäristö myös vaikuttavat paljon. Itse näytän jokaisessa kuvassa ihan erilaiselta. Joissakin todella hyvältä, joissakin taas aivan kauhealta. Olen saanut kuulla kehuja ulkonäöstäni mutta eniten miehiltä on tällainen palaute tullut. Itse en pidä itseäni kauniina vana ihan tavallisena, joskus jopa suoranaisen rumana. Emme todellakaan näe itseämme samalla tavalla kuin muut.
Toki ei se valokuvakaan tarvi olla, jos haluaa nähdä sen kuvan suurinpiirtein mitä muut näkevät. Voi hankkia webkameran, joka ei toimi peilinä, siis ei näytä kuvaa peilikuvana, vaan siten miten toinen ihminen näkisi sut.
Kännykässäkin on kamera ja silläkin näen sen totuuden omasta naamastani eli ruma olen, siitä ei ole epäilystäkään. Nykyään en laittaudu, enkä pahemmin meikkaa, enkä osta uusia vaatteita. Ei tämän näköisen kannata nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen, menee rahaa ja aikaa hukkaan. En pysty enää menemään mihinkään illanviettopaikkoihinkaan, koska tiedostan liikaa olevani ruma kummajainen. Entiset tuttavat haukkuivat mua luontaantyöntävän näköiseksi silloin kun vielä näin vaivaa ulkonäköni eteen. Nyt, kun olen tajunnut olevani ruma, niin kukaan ei ole tullut jauhamaan mulle mun rumuudestani vaan olen saanut olla rauhassa ilkeilyiltä. Ja jos joku jotain sanoo mun rumuudestani, niin sanon, että oikeassa olet, rumahan mä olen, siitä ei ole mitään epäilystäkään. Siihen on loppunut sekin urputus.
Ainakin sampun etukamera antaa peilikuvan, ettei se auta asiassa.
Mun ulkonäköä haukuttiin lapsena, mutta olinkin koulukiusattu, joten ehkä se liittyi enempi siihen kun haluttiin vain saada paha olo aikaan... Koskaan ei eritelty mitenkään, että mikä minussa on rumaa (esim. joku piirre), vaan sanottiin vain että olet ruma. Aikuistuttuani minun ulkonäköä ei ole kommentoitu koskaan millään tavalla, ei ole sanottu rumaksi, ei kauniiksi, ei tuttujen eikä tuntemattomien taholta. Olen aina jotenkin ajatellut että ventovieraiden kehuminen ei jotenkin kuulu meidän kulttuuriin, mutta kun tästä muiden kommentteja luin ja he kehuja ovat saaneet - niin ilmeisesti sitä sitten tapahtuu, mutta ei vain minulle.
Joskus huomaan ihmisten tuijottavan minua, mutta se varmaan johtuu siitä että olen aika pitkä ja laiha. En osaa määritellä onko tuijotus positiivista vai negatiivista. Itse en pidä siitä mitä peilissä näkyy, ja valokuvissa olen aina mielestäni ruma. Tosin kun niitä katsoo tarpeeksi usean vuoden jäkeen, ajattelee että enhän minä ollutkaan tuolloin ruma, vaan ihan tavallinen, miksi en tajunnut sitä.
No joka tapauksessa - jos itse saisin paljon positiivista palautetta, niin uskoisin että kai sitä aika vetävä on... Kai se täydellinen hiljaisuus kohdallani sitten tarkoittaa, että en ole kaunis kenenkään mielestä, ehkä en rumakaan. Kenties vain vähän kummallinen hiljaisesta tuijotuksesta päätellen. =/