Tälläkin palstalla on syytelty eräitä kirjoittajia mm. nimimerkki "isä ja lapset" uhrautumisesta. Itse en ymmärrä, miksi sana uhrautuminen kuulostaa kielteiseltä. Onko kyse siitä, että kaikkien pitää tehdä aina mitä huvittaa ja jos ei huvita vaikka kantaa vastuuta perheestä niin se on ok? Vastuuta pitää kantaa vain jos itse haluaa sitä kantaa?
Minusta on kunnioitettavaa kantaa vastuuta silloinkin kun tekisi mieli tehdä jotain muuta.
Kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa on kompromissien tekoa aina on luovuttava jostain mistä ei itse haluaisi luopua. Jos on naimisissa ei voi elää niin kuin sinkku, jos on lapsia niin ei voi elää niin kuin lapseton, jos on töissä ei voi elää niin kuin työtön. Vaan välillä kun väsyttää eikä huvittaisi niin pitää ottaa toisen ihmisen tunteet huomioon ja uhraudutta luopumalla omista mielihaluistaan.
Sama asia tulee esiin esimerkiksi silloin kun on päättänyt hankkia itselleen hyvän kunnon, mutta nauttii laiskottelusta. Tai jos nauttii rahan tuhlaamisesta, mutta haluaa säästää. Näissäkin tapauksissa on uhrauduttava ja tehtävä omaa tahtoaan vastaan.
Minusta on kunnioitettavaa kantaa vastuuta silloinkin kun tekisi mieli tehdä jotain muuta.
Kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa on kompromissien tekoa aina on luovuttava jostain mistä ei itse haluaisi luopua. Jos on naimisissa ei voi elää niin kuin sinkku, jos on lapsia niin ei voi elää niin kuin lapseton, jos on töissä ei voi elää niin kuin työtön. Vaan välillä kun väsyttää eikä huvittaisi niin pitää ottaa toisen ihmisen tunteet huomioon ja uhraudutta luopumalla omista mielihaluistaan.
Sama asia tulee esiin esimerkiksi silloin kun on päättänyt hankkia itselleen hyvän kunnon, mutta nauttii laiskottelusta. Tai jos nauttii rahan tuhlaamisesta, mutta haluaa säästää. Näissäkin tapauksissa on uhrauduttava ja tehtävä omaa tahtoaan vastaan.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kirjoitin jo toiseeen ketjuun. Uhrautujaksi haukkuminen on pilkkaa, jota heittää hän, joka ei itse kykene samaan. Holistit, peliriippuvaiset ja pettäjät ovat suurimpia oman puolisonsa pilkkaajia, samoin he pilkkaavat suu vaahdossa suvussa olevia kunnon miehiäkin. Pilkallaan he perustelevat itsepetoksella, yrittäen saada muutkin uskomaan, että heidän oma elämäntapansa olisi oikea, että kunnon miehet olisivat halveksuttavia. Näin he voivat jatkaa alivastuullisina omassa riippuvuudessaan. Kestää vuosia, ennen kuin esim. holisti tunnustaa itselleen oman riippuvuutensa alkoholista ja tunnustaa itselleen sen kuinka paljon hän omalla käytöksellään aiheuttaa kärsimystä rakkailleen..
Uhrautuminen on nyt näköjään terminä pop. Veikkaan jonkun kuuluisahkon eronneen rouvan antaneen käsitteelle kasvot naistenjulkaisuissa tyyliin: vuosia kotiäitinä - mies sai rakentaa uraa - uhrauduin lasteni takia - nyt on minun aikani elää - otin eron...
Syyllistä sillä termillä etsitään. Syyllinen on hän joka haluaa säilyttää avioliiton uhrautumalla lasten tähden. Tai hän, joka on pakottanut(!) lähtijän vuosikausiksi uhrautumaan perheen eteen hoitaakseen lapset kotona. Tai milloin mitäkin. Ehkä se parisuhteen ylläpitäminenkin vaatii uhrauksia, jos on pohjimmiltaan sitoutumishaluton luonne. Tai jos vaan on pyrkimys olla marttyyri.
Mistä lähtien termiä uhrautua on alettu käyttää puhuttaessa vastuun kantamisesta perheestään? On tehty valinta haluta perhe ja se tarkoittaa silloin myös tietynlaista elämän muutosta, joka pitäisi olla valmis ja halukas toteuttamaan. Luopua itsekkäistä asioista ja keskittyä lasten/perheen asioihin. Muutaman vuoden lapset tarvitsevat lähes täyden huomion, mutta iän karttuessa niistä tulee itsenäisempiä ja se tuo aikaa toteuttaa muita asioita. Perhe on asia joka halutaan, ja se on niin suuri juttu, että joitakin muita asioita täytyy laittaa sivuun joksikin aikaa.
Tässä yhteiskunnassa taidetaan vaan nykyään arvostaa yksilöä ja kaikkea mitä yksilö on ja tekee ja omistaa. Ja jos ei tee ja omista kaikkea mahdollista mikä milloinkin on hienoa ja muotia, ei ole mitään. On sellainen "uhrautuja", kun ei tee/hanki itselleen kaikkea mahdollista mitä maailmalla ja yhteiskunnalla on tarjottavana.
Arvostatko perhettä ja lasten kanssa vietettyä aikaa, vai onko sellainen pois jostain tärkeämmästä? Minä en oikein pysty näkemään mitään niin tärkeää ja arvokasta kuin omat lapset, joten heidän kanssa vietettyä aikaa en voi "uhrautumisena" ajatella. Ehkä joku, joka ei sitä arvosta ajattelee toisin. Ja se arvostaminen on nimenomaan tekoja.
Elämä ei ole pelkät rusinat pullasta, vaan kyllä se on ihan koko vehnänen syötävä.
Nimenomaan.
On halveksuttavaa, jos joku mielestään "uhrautuu". On eri asia "uhrautua" ja eri asia valita niin kuin valitsee - vaikkapa jättää tekemättä jotain itselle mieluista siksi että haluaa mieluummin perheensä. Silloin ei pidä itseään uhrina, vaan henkilönä joka priorisoi omat ensisijaiset vs toissijaiset tarpeensa: esim. tarpeensa lojaliteettiin ja vastuunkantoon vs. tarpeensa olla pili sojossa seitsemän neitosen kanssa.
Samaa mieltä minäkin. Tavanomaista vastunsa tuntevaa ja kantavaa ihmistä ei kukaan ala nimitellä uhrautujaksi, jollei asianomaisella ole korostuva tarve toitottaa sitä, että hän tässä on tehnyt kaikkensa ja uhrannut parhaat vuotensa perheen eteen sun jne jne. Perheessä on saatettu sopia, että toinen vanhemmista panostaa uraan ja rahanansaitsemiseen toisen vanhemman keskittyessä olemaan kotona lasten kanssa. Kuitenkin tämä jossain vaiheessa kääntyy päälaelleen ja toinen on "vain elänyt uralleen, kun minä olen uhrautunut ja ollut kotona".
Eräs tuttavanainen julisti esikoista odottaessaan, että on aina halunnut olla kotiäiti ja että hän ei hingu töihin ennen kuin jokainen kolmesta "hankelistalla" olleesta lapsesta on eskari-iässä. Mies teki kahda työtä, että sai leivän revittyä talouteen, vaimo ei ollut siitä vaatimattommimmasta päästä, vaan tarvitsi kotona ollessaankin rakennekynnet ym ja rahat otettiin yhteiseltä tililtä. Kun nuorimmainen oli 4 v, iski suuri vapauden kaipuu ja hankittiin miehen piikkiin pari harrastusta, että voi vähäsen vaativan perhe-elämän paineita tasata. Mies kävi edelleen kahdessa työssä ja hoiti lapsia 3-4 iltaa viikossa kitisemättä niin, että vaimo sai harrataa rauhassa. Kun nuorimmainen oli eskari-iässä ja työelämän kutsun olisi pitänyt kuulua, vaimo totesi, ettei ole koskaan ollut onnellinen työssään ja irtisanoutui. Mies lopetti toisen työn suivaantuneena siihen, ettei toisella ole haluakaan pitää kiinni sopimuksista ja kantaa korttansa jatkossa yhteiseen kekoon. Auta armias sitä porua, mikä nousi kun naisen piti ottaa pätkätöitä ym vastaan... Mies oli tyranni, esti häntä toteuttamasta itseään ja niin kun hän oli uhrautunut kaikki ne vuodet olemaan kotona... Naisen aloittesta erosivat ja taustalta löytyi sittemmin harrastuspiireissä "hankittu" salarakaskin. "Hienoa" asennetta!
Aika tuttua juttua...
Vastuunkantaminen uhrautuminen on kaksi täysin eri asiaa.
"Pitkään jatkunut uhrautuminen johtaa kuitenkin siihen, että alat itse voida huonosti. Toisten jatkuva huomioiminen alkaa väistämättä herättää väsymistä, turhautumista ja suuttumusta, jota kuitenkaan et halua ilmaista avoimesti. Ilmaiset vihaasi passiivisesti, vaikkapa ottamalla etäisyyttä tai mököttämällä. Jos koet mitätöintiä, saatat kostaa etkä koskaan enää anna mitään."
Uhrautuva ihminen ei lopulta tiedä itsekään kuka on ja mitä haluaa. Uhrautuva elää, mutta suurelta osin ainoastaan toisten kautta. Ero on uhrautujalle todella paha paikka. Kun normi-ihmiset menettävät erossa toisensa, uhrautuja menettää itsensä, koska ei enää voi uhrautua.
Olen hieman eri mieltä. Otetaan ääriesimerkki, jossa ihminen luopuu omasta munuaisesta, jotta hänelle rakas ihminen pelastuu. Vaikka hän tekisi sen puhtaasta rakkaudesta ja luopuu iloisin mielin, niin hän joutuu kärsimään. Tervejärkinen luovuttaja tuskin pitää itseään uhrina, mutta kyllä tosiasia on, että hän kärsii toisen puolesta.
Toinen esimerkki voisi olla se, että ihminen hankkii itselleen toisen työn kun puoliso jää työttömäksi. Onhan silloinkin kyse uhrautumisesta.
"Kun normi-ihmiset menettävät erossa toisensa, uhrautuja menettää itsensä, koska ei enää voi uhrautua."
Osittain näin, tuo "uhrautuja menettää itsensä" on mitättömyyden tunnetta. Uhrautuja on omasta mielestään rakastanut kärsimällä toisen puolesta, ettei toisen tarvitsisi kärsiä. Sitten toinen ilmoittaakin, että turhaan olet kärsinyt, en kaipaa sinulta mitään. Onhan se kova pala itsearvostukselle.
No esimerkkisi on tosiaankin ääriesimerkki - tuo elinluovutusjuttu on kyllä jotain muuta kuin se, että ihminen parisuhteessa TEKEE itsestään uhrautujan ja marttyyrin.
Keskustelun aihe on terve vastuuntuntoisuus ja velvollisuuksien hoito vs se, että ihminen TEKEE itsestään uhrautujan.
Entinen kaverini oli tällainen uhrautuja-marttyyri. Tuttavuutemme alussa kuuntelin silmät suurena ihaillen hänen tarinoitaan ; miten hän muiden mentyä nukkumaan vielä viimeisillä voimillaan alkoi leipoa vanhempainyhdistyksen myyjäisiin, vaikka muut vanhemmat antoivat vain rahaa ; miten hän suunnitteli perheelle koko kesäksi ohjelmaa ja tekivät sitten reissun paikkaan X ja hän joutui luopumaan ajatuksesta mennä paikkaan Y. Miten hän kannusti miestään panostamaan uraansa, vaikka joutui työntämään omat haaveensa syrjään. Miten hän lasten vuoksi luopui unelmiensa opiskelupaikasta... Jne jne... Jossain vaiheessa tarinat menivät mielestäni överiksi ja saivat ajattelemaan, että tämä ihminen on todellakin hukannut itsensä. Sanoin hänelle, että eikö jatkuvan uhrautumisen ja "kärsimyksen" sijaan voisi miettiä kaikkia osapuolia miellyttäviä kompromisseja? Kaikki kolme lastakin olivat siinä vaiheessa jo koulutiellä eivätkä sitoneet äitiään kotiin. Kannustin häntä hakemaan uudelleen opiskelupaikka, mutta s ain osakseni turhautuneen tuhahduksen ja tokaisun että ei tässä mitään ongelmaa ole! Tämän keskustelun jälkeen kanssakäymisemme väheni, jollain tavalla kai sitten tölväisin tätä naista kyseenalaistamalla hänen tapansa toimia.
"eräs mies kysyy: "itse en ymmärrä, miksi sana uhrautuminen kuulostaa kielteiseltä. ""
Tässä hieman selitystä uhrautumisen ja antamisen eriarvoisuudesta.
Uhrautuminen sisältää ajatuksen ehdosta. "Kun annan jotain (uhrin), odotan saavani jotain."
Antaminen lähimmäisenrakkaudesta, sisältää ajatuksen Rakkauden ehdottomuudesta. Antamista ilman ehtoja ja odotuksia.
Nuo ovat aika tärkeitä asioita ymmärtää, ja käsittää. Uhrautumiseen sisältyvä ajatus ehdosta,usein turhine odotuksineen aiheuttaa suurta turhautumista ja turhaa kärsimystä. Ehdoton antaminen taas vapauttaa tuosta kärsimyksestä ja saa mielen vapaaksi ja iloiseksi.
Entä mitä on kompromissi? Onko se vain uusi peitenimi uhrautumiselle?
Kompromisseja on tehty aina ja ne kuuluvat parisuhteisiin ja perhe-elämään. Uhrautumiseen parisuhteessa olen törmännyt vasta nyt näissä ketjuissa. En sitten tiedä kumpi on muna ja kumpi kana.
Ehkä ei kannata kosia tai suostua kosintaan jos mielessä pyörii oma uhrautuminen tai puolison mahdollinen uhrautuminen. Näitä sitten pohdiskellaan eron hetkillä ja vähän myöhemmin kun rakkaus on mennyt, eiks vaan.
Mutta marttyyrin kruunu on niin ihana kantaa!
Minä, Pyhimys, Hyväksi käytetty, Kaiken niellyt ja Alistunut....
Koskaan en valittanut. Koskaan en pyytänyt. Jätteisiin tyydyin mitä toisilta jäi.
Katsokaa miten sädekehäni kimalteleekaan!