Olen yli seitsemän vuotta elänyt nykyisen avomieheni kanssa. Koskaan ei kai ole ollut mitään onnesta soikeana -fiilistä, mutta ihan ok olla hänen kanssaan kuitenkin. Nyt muutettiin tässä joku aika sitten, ja jotenkin sen jälkeen on kaikki ollut niin vastavirtaan uimista että rasittaa. Se ajatus vahvistuu jatkuvasti, että ei tätä kannata jatkaa, kun ei kumpikaan tunnu enää oikeasti haluavan. Sen ääneen myöntäminen onkin sitten toinen juttu, saatika että eron eteen alkaisi jotain oikeasti tekemään! Ja koska olen kuitenkin jo kolmekymppinen, olen täysin varma siitä, että nyt jos tästä lähden, tulen elämään takuuvarmasti elämäni loppuun asti yksin. Ilman lapsia, joista jo jonkin aikaa olen haaveillut. En ole mikään missi, enkä seurapiiri-ihminen, eli uuden miehen löytäminen tuntuu todella epätodennäköiseltä. Ja se kamala häpeä ja selittely mikä erosta seuraisi! Miehen vanhemmille selittely, ja onhan ne sukulaiset, etenkin isovanhemmat jo kovin läheisiksikin tulleet.
Toisaalta kyselen itseltäni, olenko vain niin itserakas lapsena pilalle lellitty penikka, että en vain tajua että minun tässä pitäisi muuttua että suhteemme toimisi, ja että mieheni kyllä välittää minusta kunhan vain käyttäytyisin niin että hän sen kehtaisi näyttää? Nyt kun vain nalkutan ja murjotan, ajan mieheni aina vain kauemmaksi itsestäni. En tiedä mitä voin mieheltäni vaatia, ja mitä minun pitäisi itseältäni vaatia!
Eli siis elän suhteessa jossa olen onneton, ja haaveilen toisista miehistä, ja tästä taas poden kamalaa syyllisyyttä. Samaan aikaan mietin miten tästä pääsisi eroon ilman häpeää ja sitä kamalaa tuskaa mikä siitäkin seuraisi... Kun mieli on ollut todella maassa, olen toivonut että puuttuisipa kohtalo peliin ja ratkaisisi asian puolestani...
Toisaalta kyselen itseltäni, olenko vain niin itserakas lapsena pilalle lellitty penikka, että en vain tajua että minun tässä pitäisi muuttua että suhteemme toimisi, ja että mieheni kyllä välittää minusta kunhan vain käyttäytyisin niin että hän sen kehtaisi näyttää? Nyt kun vain nalkutan ja murjotan, ajan mieheni aina vain kauemmaksi itsestäni. En tiedä mitä voin mieheltäni vaatia, ja mitä minun pitäisi itseältäni vaatia!
Eli siis elän suhteessa jossa olen onneton, ja haaveilen toisista miehistä, ja tästä taas poden kamalaa syyllisyyttä. Samaan aikaan mietin miten tästä pääsisi eroon ilman häpeää ja sitä kamalaa tuskaa mikä siitäkin seuraisi... Kun mieli on ollut todella maassa, olen toivonut että puuttuisipa kohtalo peliin ja ratkaisisi asian puolestani...
Vastaukset 3
Vanhimmat
...sillä kirjoituksesi on lähes sanasta sanaan kuin omasta tämänhetkisestä elämästäni. erona vain se, että me olemme naimisissa ja meillä on kohta kaksivuotias lapsi. vuosi sitten muutettiin takaisin ns. kotikonnuille ja sen jälkeen on ollut pelkkää alamäkeä... tuskaani ja hämmennystäni lisää vielä toinen mies, joka on tunnustanut ihastuneensa minuun muutama kuukausi sitten. kykyni käsitellä tunteitani alkaa olla äärirajoillaan, enkä tiedä millaisen ratkaisun tekisin. mutta voimia sinulle, et ole yksin tilanteessasi. yritetään jaksaa, ehkä huominen näyttäisi meille oikean suunnan....
Kuulostaa tutulta.Mä nimittäin oon kans lähes samanlaisessa tilanteessa.Oon seurustellu avopuolison kanssa 5 vuotta,joista ollaan oltu neljä vuotta kihloissa.Meil on ollu kaikki todella hyvin,mut kevättalvesta lähtien kaikki on ollu MUN mielestä päin peetä.Intohimoja mulla ei oo ollu enää pitkiin aikoihin,kunhan vaan ollaan ja asutaan yhdessä.Tälläistäkö kaikkien elämä on??En usko..Eroa olemme miettineet,mut se on vaikeaa;on paljon yhteistä eikä toista voi jättää oman onnensa nojaan.Omantunnon päälle tässä käy lisäksi se,että mies rakastaa minua NIIN paljon,olen hänelle koko maailma!!Ja onhan hän ihana,juuri niin kuin olla pitääkin,mut en tiedä mikä tökkii..Mun tunteet on olleet sekaisin jo kauan.Olen harkinnut myös ammattiauttajalla käymistä;ehkä he osaisivat auttaa minua ongelmassa,johon en itse tiedä ratkaisua.Olisikohan siitä mahdollisesti apua???
Olen tosiaan ollut täysin vastaavassa tilanteessa. Aloin seurustelemaan 18-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa. Alussa kaikki oli ok. Muutimme pian yhteen, menimme kihloihin ja vaikka suhde ei mitään intohimoista ollutkaan olimme suht tyytyväisiä ja arki sujui normaaliin tapaan. Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi koko suhde nyppiä. Huomasin poikaystävässäni puolia joista en pitänyt. Itse olin puhelias ja seurallinen, kun taas hän ei halunnut kyläillä tai tutustua uusiin ihmisiin. Musta tuli ärtyisä ja meillä oli jatkuvasti riitoja. Seksielämäkin oli lopahtanut ajat sitten. Ajattelin että ei parisuhde pitäisi tällaista olla. Pikkuhiljaa kypsyin ajatukseen että jotain on tehtävä. Kerroin poikaystävälleni että olin päättänyt muuttaa pois kodistamme ja vaikka hän otti asian aika raskaasti on hänkin myöntänyt että ratkaisu oli oikea. Podin kauheaa syyllisyyttä siitä että olin jättänyt "kylmästi" hänet mutta pikkuhiljaa syyllisyys helpotti ja olemme kumpikin aloittaneet uuden elämän.
En ole kertaakaan katunut päätöstäni. Vanhempamme ovat edelleen yhteyksissä toisiinsa ja he ymmärtävät että teimme sen minkä parhaaksi näimme.
Aika jonka olen asunut yksin on ollut elämäni parasta aikaa. Olen nauttinut elämästä ja ystävien mukaan "puhjennut kukkaan". Olen löytänyt aivan ihana miehen rinnalleni ja olen ensi kertaa elämässäni rakastunut. Ainoa harmin aihe on se, että mulla kesti liki 8 vuotta ennenkuin tajusin lähteä ahdistavasta suhteesta, mutta pääasia on että se on nyt takanapäin.
Teit minkä ratkaisun tahansa, toivon että se tekee sut onnelliseksi.
TSEMPPIÄ!
T: NINNI