Haluaisin asiallisia vastauksia ongelmaani. Kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat muuttaneet miehen tai naisen takia pois omasta kotimaastaan. Toisaalta olisi mukava kuulla mietteitä myös ihmisiltä, jotka ovat päättäneet suhteen, koska eivät ole pystyneet muuttamaan.
Oma tilanteeni tekee minut välillä aivan hulluksi. Lähipiirissäni ei ole ihmisiä, jolle tästä voisin puhua. Kukaan ei halua minun muuttavan pois, joten heiltä ei saa puolueettomia mielipiteitä. Äitini syyllistää minua siitä, että harkitsen muuttoa toiseen maahan. Yhtenä päivänä minusta tuntuu, että haluan muuttaa, toisena päivänä ajattelen suhteen lopettamista, koska muutto tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta.
Olen kolmeakymppiä lähentelevä nainen ja poikaystäväni on muutaman vuoden nuorempi. Olemme tunteneet toisemme 3 vuotta. Olemme eronneet jo kerran kaksi vuotta sitten hänen tahdostaan ja palasimme takaisin yhteen reilu puoli vuotta sitten. Eli siis oli noin 1,5 vuoden aika jolloin emme nähneet toisiamme ja molemmilla oli tällä ajalla toinen kumppani. Olimme kuitenkin yhteydessä toisiimme välillä useinkin. En koskaan pystynyt unohtamaan häntä, eikä hän minua.
Nyt meneillään on siis kaukosuhde, joka ei meille sovi ollenkaan. Tuntuu, ettei olla oikeasti edes parisuhteessa, koska ei puhuta koskaan mitään hempeää ja romanttista, mikä ylläpitäisi rakastumisen tunteita. Rrakastan häntä kuitenkin ihmisenä, vaikka en olekaan tällä hetkellä rakastunut. Asiat kuitenkin muuttuvat aina kun tavataan. Meidän välillä on todella vahva fyysinen vetovoima. Lisäksi maailmankatsomus on melko samanlainen. Olemme vähän liiankin samanlaisia. Molemmat on kykenemättömiä tekemään päätöksiä ja suunnitelmia tulevaisuudelle. Se tästä tilanteesta tuntuukin tekevän mahdottoman. Kumpikaan ei pysty lupaamaan toiselle mitään, koska haluaa elää hetkessä. Itselleni tuntuu hirveältä ajatukselta tehdä niinkin iso päätös kuin muuttaa toiseen maahan. Mutta toisaalta en pysty eroamaankaan, koska pelkään, että tulen katumaan sitä, etten edes yrittänyt.
Syitä joiden takia haluan muuttaa:
-Tietenkin ensimmäisenä syynä on rakkaus ja vahva tunneside poikaystävääni.
-Hänellä on iso ja ihana perhe, joka on ottanut minut perheenjäsenekseen. Olen kaivannut täällä Suomessa juuri tälläistä perhettä, koska omassa suvussani suhteet ovat todella hankalia ja tulehtuneita.
-Pidän poikaystäväni kotimaan kulttuurista, ruuasta sekä osaan kieltäkin jonkun verran ja olen halukas oppimaan uutta.
Syitä miksi en halua muuttaa:
-Minulla on koira ja en tiedä, kuinka hankalaa elämä koiran kanssa tässä poikaystäväni kotimaassa olisi.
-En saa päästäni ajatusta, että jätän isovanhempani tänne ja näen heitä vain muutaman kerran vuodessa. He eivät kuitenkaan tule olemaan täällä maan päällä enää kovinkaan pitkää aikaa.
-Äitini vastustaa tätä muuttoa ja tekisi elämästäni todella hankalaa, jos ilmoittaisin muuttavani.
-Poliittinen tilanne poikaystäväni kotimaassa on hieman epävakaa, mikä ei suoranaisesti minua pelota, mutta hieman ärsyttäisi muuttaa maahan, jossa ihmisillä ei ole samoja oikeuksia kuin Suomessa. Toisaalta nämä jutut ei omaa elämääni oikeastaan rajottaisi.
-Työn saanti poikaystäväni kotimaassa voi olla minulle hankalaa.
Poikaystäväni valmistuu keväällä yliopistosta ja hänellä tavallaan alkaa uusi jakso elämässä. Nyt siis olisi minullakin hyvä mahdollisuus muuttaa ja voisimme katsoa tuleeko yhteisestä elämästä mitään. Mutta silti epäröin. Mielessä kummittelee kuitenkin ajatus, etten pysty häntä koskaan unohtamaan, vaikka suhteen lopettaisinkin ja yrittäisin jatkaa elämääni täällä. Ajatus siitä, etten enää tapaisi häntä ja hänen perhettä tuntuu kamalalta.
Ainoa mahdollisuus on siis, että minä muutan poikaystäväni kotimaahan. Ilman avioliittoa hänen muuttonsa Suomeen on lähes mahdotonta. Ja kumpikaan meistä ei halua mennä naimisiin. Ja olemme yhdessä pohtineet, että mikäli olemme yhdessä, asuisimme hänen kotimaassaan. Minun on helpompi sopeutua elämään siellä.
Mitä mieltä olette tilanteestani? Asiallisia vastauksia kiitos.
Oma tilanteeni tekee minut välillä aivan hulluksi. Lähipiirissäni ei ole ihmisiä, jolle tästä voisin puhua. Kukaan ei halua minun muuttavan pois, joten heiltä ei saa puolueettomia mielipiteitä. Äitini syyllistää minua siitä, että harkitsen muuttoa toiseen maahan. Yhtenä päivänä minusta tuntuu, että haluan muuttaa, toisena päivänä ajattelen suhteen lopettamista, koska muutto tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta.
Olen kolmeakymppiä lähentelevä nainen ja poikaystäväni on muutaman vuoden nuorempi. Olemme tunteneet toisemme 3 vuotta. Olemme eronneet jo kerran kaksi vuotta sitten hänen tahdostaan ja palasimme takaisin yhteen reilu puoli vuotta sitten. Eli siis oli noin 1,5 vuoden aika jolloin emme nähneet toisiamme ja molemmilla oli tällä ajalla toinen kumppani. Olimme kuitenkin yhteydessä toisiimme välillä useinkin. En koskaan pystynyt unohtamaan häntä, eikä hän minua.
Nyt meneillään on siis kaukosuhde, joka ei meille sovi ollenkaan. Tuntuu, ettei olla oikeasti edes parisuhteessa, koska ei puhuta koskaan mitään hempeää ja romanttista, mikä ylläpitäisi rakastumisen tunteita. Rrakastan häntä kuitenkin ihmisenä, vaikka en olekaan tällä hetkellä rakastunut. Asiat kuitenkin muuttuvat aina kun tavataan. Meidän välillä on todella vahva fyysinen vetovoima. Lisäksi maailmankatsomus on melko samanlainen. Olemme vähän liiankin samanlaisia. Molemmat on kykenemättömiä tekemään päätöksiä ja suunnitelmia tulevaisuudelle. Se tästä tilanteesta tuntuukin tekevän mahdottoman. Kumpikaan ei pysty lupaamaan toiselle mitään, koska haluaa elää hetkessä. Itselleni tuntuu hirveältä ajatukselta tehdä niinkin iso päätös kuin muuttaa toiseen maahan. Mutta toisaalta en pysty eroamaankaan, koska pelkään, että tulen katumaan sitä, etten edes yrittänyt.
Syitä joiden takia haluan muuttaa:
-Tietenkin ensimmäisenä syynä on rakkaus ja vahva tunneside poikaystävääni.
-Hänellä on iso ja ihana perhe, joka on ottanut minut perheenjäsenekseen. Olen kaivannut täällä Suomessa juuri tälläistä perhettä, koska omassa suvussani suhteet ovat todella hankalia ja tulehtuneita.
-Pidän poikaystäväni kotimaan kulttuurista, ruuasta sekä osaan kieltäkin jonkun verran ja olen halukas oppimaan uutta.
Syitä miksi en halua muuttaa:
-Minulla on koira ja en tiedä, kuinka hankalaa elämä koiran kanssa tässä poikaystäväni kotimaassa olisi.
-En saa päästäni ajatusta, että jätän isovanhempani tänne ja näen heitä vain muutaman kerran vuodessa. He eivät kuitenkaan tule olemaan täällä maan päällä enää kovinkaan pitkää aikaa.
-Äitini vastustaa tätä muuttoa ja tekisi elämästäni todella hankalaa, jos ilmoittaisin muuttavani.
-Poliittinen tilanne poikaystäväni kotimaassa on hieman epävakaa, mikä ei suoranaisesti minua pelota, mutta hieman ärsyttäisi muuttaa maahan, jossa ihmisillä ei ole samoja oikeuksia kuin Suomessa. Toisaalta nämä jutut ei omaa elämääni oikeastaan rajottaisi.
-Työn saanti poikaystäväni kotimaassa voi olla minulle hankalaa.
Poikaystäväni valmistuu keväällä yliopistosta ja hänellä tavallaan alkaa uusi jakso elämässä. Nyt siis olisi minullakin hyvä mahdollisuus muuttaa ja voisimme katsoa tuleeko yhteisestä elämästä mitään. Mutta silti epäröin. Mielessä kummittelee kuitenkin ajatus, etten pysty häntä koskaan unohtamaan, vaikka suhteen lopettaisinkin ja yrittäisin jatkaa elämääni täällä. Ajatus siitä, etten enää tapaisi häntä ja hänen perhettä tuntuu kamalalta.
Ainoa mahdollisuus on siis, että minä muutan poikaystäväni kotimaahan. Ilman avioliittoa hänen muuttonsa Suomeen on lähes mahdotonta. Ja kumpikaan meistä ei halua mennä naimisiin. Ja olemme yhdessä pohtineet, että mikäli olemme yhdessä, asuisimme hänen kotimaassaan. Minun on helpompi sopeutua elämään siellä.
Mitä mieltä olette tilanteestani? Asiallisia vastauksia kiitos.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minä muutin miehen kotimaahan ja en ole asiaa katunut :) Tosin päätökseni oli paljon helpompi, sillä minulla ei ollut samanlaista miinuslistaa kuin sinulla.
Voisitko muuttaa sinne muutamaksi kuukaudeksi kokeilemaan miten se arkielämä sujuu? Voit kuitenkin aina palata Suomeen, jos siltä tuntuu.
Sanoisin kuitenkin, että kannattaa harkita tarkkaan ja realistisesti, mutta sitten kun valinta on tehty, niin sitten kannattaa jättää se liiallinen jossittelu ja sen sijaan tarttua siihen valittuun elämään kaksin käsin.
Minä muutin ulkomaille miehen perässä kolmen vuoden kaukosuhteen jälkeen ja vielä sen verran kauas, ettei edes pari kertaa vuodessa pysty käymään Suomessa. Minun oli tässä elämäntilanteessa helpompi muuttaa ja minun työllistymiseni täällä on helpompaa kuin mieheni Suomessa. Mietin alkuun samoja kysymyksiä kuin sinä ja äitini todella vastusti muuttoa. Otimme asiasta yhteen oikein kunnolla. Ennen kaikkea hänen suhtautumisensa johtui pelosta, että kuinka pärjään maailmalla. Nyt kun hän on huomannut kuinka hyvin menee ja että olen onnellinen, hänkin on rauhoittunut. Isoäidilleni soitan säännöllisesti. Eihän se sama ole kuin näkeminen, mutta tyhjää parempi. Skypellä pääsee myös näkemään. Vaikka perhe ja suku on rakkaita, ei elämää voi elää vain heitä varten eikä ulkomaille muutto tarkoita hylkäämistä,mon vain mietittävä muita keinoja pitää yhteyttä.
Perheen lisäksi ystävien jääminen mietitytti ja se että tulenko saamaan uusia ystäviä. Onneksi moni on käynyt vierailulla ja kahviseuraa saa skypen kautta säännöllisesti. Uusiakin tuttavuuksia on löytynyt. Minulla oli myös hyvä työpaikka ja sen irtisanominen mietitytti. Mietin joudunko 'uhraamaan' liikaa. Olen nyt ollut täällä reilun vuoden ja vaikka välillä on tullut ikävä ihmisiä tai tuntunut, että jokin asia toimisi paremmin Suomessa, niin en ole katunut muuttoa. Olen onnellinen nyt täällä. Ehkä joskus kokeilemme Suomessa asumista, aika sen näyttää. Tärkeää on mielestäni ollut oma asenne, tämä oli minun päätökseni ja minun täytyy rakentaa elämäni tänne uudelleen. Jos itken ikävää tai suren 'uhrautumistani' niin en tule viihtymään. Myöskään onnellisuuteni ei ole mieheni vastuulla. Toki hän on tehnyt ja tekee paljon sen eteen, että viihdyn ja tunnen oloni kotoisaksi.
Ja kuten valkonoita tuossa edellä sanoi, myöskään minulla ei ollut vastaavaa miinuslistaa vaan kyseessä turvallinen maa. Mutta tosiaan jos mahdollista mennä alkuun vaikka pariksi kuukaudeksi, se on hyvä idea!!
Kiitos kommenteista -valkonoita ja living and loving. Olen miettinytkin tuota muutaman kuukauden kokeilua. Jos sinne muutan, niin haluan tehdä sen vaihe vaiheelta. En ole vielä valmis irtisanomaan vuokra-asuntoani ja myymään tavaroitani. Minun täytyy olla varma, millainen elämä minua odottaa toisessa maassa. Tätä kaikkea hankaloittaa se, ettei poikaystäväni osaa päättää mitä tekisi yliopiston jälkeen. Hänen suunnitelmansa ovat täysin auki vielä, mikä taas vaikeuttaa minunkin suunnitelmien tekoa. En voi konkreettisesti miettiä muuttavani johonkin tiettyyn kaupunkiin, koska en tiedä missä poikaystäväni tulee asumaan kesän jälkeen.
Minulla ei ole tällä hetkellä vakituista työtä, joten lähtö olisi tästä syystä helpompaa. Minulla ei myöskään ole montaakaan hyvää ystävää tai laajaa kaveripiiriä. Vietän paljon aikaa yksin kotona ja todella kaipaan sellaista yhteisöllisyyttä, jota tiedän saavani poikaystäväni perheen parissa. Mutta minua huolestuttaa myös tuo uusien ystävien saanti uudessa maassa.
Pitää vielä mietiskellä tätä kaikkea. Mutta kiva kuulla, että ette ole katuneet muuttoanne :)
Tee B-suunnitelma valmiiksi. Mieti tarkkaan, mitä teet, jos alkaakin mennä huonosti ja eroatte. Nämä enolevarmamistään-suhteet ovat aika hataria jo alkaessaan.
Mikä kiire sinulla muuten on? Anna poikaystävällesi vaikka vuosi aikaa ja katso, mihin hän päätyy. Kaksvitonen nuori mies jaksaa kyllä odottaa sinua, kunnes saa asiansa kuntoon, ja jollei jaksa, et ole menettänyt mitään muuta kuin huonoja kokemuksia. Loppuelämän kestäväksi ajateltu parisuhde ei saa kaatua siihen, ettei ihan tällä sekunnilla muuteta yhteen. Millä te muuten edes eläisitte, kun hänellä ei ole työtä eikä asuntoa eikä ole sielä sinullakaan?
Samaa mieltä, ei kannata hoppuilla jos kovin epävarma olo. Ja ehkä kannattaa odottaa ainakin miehen valmistumiseen asti ja että tietää mihin asettuu sen jälkeen. Kuinka paljon olette tavanneet kasvotusten yhdessäolonne aikana.
Harvinainen poikkeus. Yleensä suomalaisnaiset haluavat tuoda sen ulkolaisen löydöksensä suomeen, mutta tuntuu olevan niitäkin jotka suostuvat menemään miehen kotimaahan (ainakin vähäksiaikaa)
Terve kale1! Meille oli alusta selvää, että minä muutan ja syitä on monia, ennen kaikkea se että mun sopeutumiseni on tänne helpompaa.Jossain vaiheessa, jos saamme lapsia on tarkoitus tulla muutamaksi vuodeksi Suomeen kielen oppimisen kannalta, mutta jää nähtäväksi. Nyt elämä rullaa täällä mukavasti, eikä yleinen ilmapiiri ole negatiivinen "miksi miehesi sut tänne raahasi" kuten se Suomessa ehkä olisi..
Ei ne suomalaiset miehetkään yleensä muuta naistensa kotimaihin, korkeintaan vähäksi aikaa. Lomailemassa vain käyvät siellä kesälomilla.
Omakin vaimo muutti tänne Suomeen, joten ei tuon luulisi olevan mikään yllätys.
Ööööh, oletko nyt tosissasi? Harvinainen pokkeus? Eiköhän suomalaisnaisia ole enemmän maailmalle lähtenyt miesten perässä, kuin niitä Suomeen tuonut.
Riippuu täysin mistä maasta mies on kotoisin, ja millainen koulutustaso pariskunnalla on, että mihin maahan päätyvät. Minua ja miestäni ei saisi millään muuttamaan Suomeen, niin huono elintaso siellä on. Kouluttamattomille, juopoille ja duunareille Suomi on varmaan ihan kelpo maa.
"Kouluttamattomille, juopoille ja duunareille Suomi on varmaan ihan kelpo maa. "
Ja somaleille, heillä ei elintaso ole huono. Varsinkaan moniavioisilla ukoilla.
Älä nyt taas lässytä, jostain Helsingin lähiö helvetistä raapustelet, nyt lopeteta sen haaveilun ja suoritat ne opintosi loppuun ja etsit kuule nainen oikeita töitä, jos oot kiltisti niin voin sut palkata. No tse tse menehän nyt...