Olen saanut sen käsityksen, että naisten keskuudessa tuota olotilaa pidetään jonain hurmiollisena olotilana, johon jotkut ovat pyrkineet yli 20 vuotta, mutta eivät ole silti sitä saavuttaneet.
Kertokaapa naiset, miksi normaalipainoisuuteen pääseminen on niin vaikeaa.
Kertokaapa naiset, miksi normaalipainoisuuteen pääseminen on niin vaikeaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen aina ollut normaalipainoinen, ikää 35 v. Vuosien saatossa olen lihonut koosta xs kokoon s, mikä on itse asiassa ollut vain eduksi. Geenit ovat puolellani ja suhtaudun ruokaan normaalisti, eli en mieti jokaista suupalaa mutta kuitenkin kokonaisuutta että on järkevä. Ruokavaliotani olen joutunut iän takia muuttamaan, nuorena sai syödä huoletta. Tykkään liikkua ja näin vanhemmiten alkanut käydä salillakin.
Ymmärrän olevani tosi onnekas siinä, että suhteeni ruokaan on terve, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Olen onnellinen myös siinä, että perin isän puolelta ilmeisesti jonkin hoikkuusgeenin, veljeni lihoo tosi helposti vaikka liikkuu paljon enemmän kuin minä. Minulle hoikkuus on aina ollut helppoa, eli siksi paino on myös helppo pitää. Olen kuitenkin äitini ja veljeni kohdalla nähnyt, miten näin ei todellakaan ole eikä tulisi mieleenkään alkaa tylyttää ketään, joka ei nyt kovin helposti pysy siellä normipainossa.
Monilla ylipainoisilla on myös tullut alun perin väärä syömismalli kotoa, tai heillä on syömishäiriö tai sitten ruualla kompensoidaan jotakin tunne-elämän asiaa. Turha heitä on niin kovasti täällä sättiä, ei ihminen ole mikään robotti. Vaikka et sinä nyt siinä suoraan säti, mutta on tuo aloituksesi sävy aika inhottava. Miehetkin kärsivät lihavuudesta ja siitä kun kaikki aukovat koko ajan päätään asiasta, ikään kuin lihavat ihmiset olisivat jotakin yleistä riistaa.
Sitä paitsi miehillä tuntuu olevan käsitys, että kaikki naiset ovat lihavia. Katsokaa vähän ympärillenne, minä ainakin näen katukuvassa kaiken kokoisia ihan laihoista tosi pulskiin.
Olen 25-vuotias, kaverini 20-40-vuotiaita, heistä 10% on pullukoita.. Muut ovat normaalipainoisia tai hoikkia.
Itse kuulun niihin joilla on 5kg ylimääräistä. En tiedä mikä siinä on niin vaikeaa.. Molemmat ollaan miehen kanssa lihottu joku 10kg, kun tapasimme 5 vuotta sitten olimme hoikkia. Me syödään liikaa kaikkea paskaa, eikä käydä salilla. Ollaan nautiskelijoita, eli perjantaisin saatetaan helposti juoda pullo tai kaksi viiniä ja siihen juustoja lisäksi. Tykätään syödä ulkona ja hakea jälkkäriksi jäätelöt. Kahvin kanssa on kiva syödä hapankorppuja oivariinilla tai banaania.. pullaakin menee välillä..
Olen aina syönyt mitä mieli on tehnyt. Opiskelin kun tavattiin ja silloin tuli biletettyä, tanssittua, lenkkeiltyä yms aktiviteetteja harrastettua enemmän, sama miehellä. Eli kun liikkui suhteellisen paljon pystyi syömäänkin oikeastaan mitä vaan sen kummemmin lihomatta.
Yhdessä meistä on tullut sellaisia herkuttelijoita ettei mitään järkeä. Nautitaan liikaa hyvää ruokaa ja liikutaan vähemmän. Juoksulenkit on kävelylenkkejä, salia ei olla nähty pariin vuoteen. Kun nuorena veti päivän aikana aamupuuron ja karkkia koulussa, kebabin aamuyöstä ei siinä paljoa läskiä kertynyt. Nyt kun syö aamulla puuroa, päivällä halloumsalaatin ja latten, iltapäivällä rahkan ja banaania ja patukan, illalla uunipaprikaa ja jälkkäriksi vielä jotain smoothieta ja iltanaposteltavaksi niitä hapiksia niin ei mikään ihme että läskiä kertyy.. Sitten on vielä nämä extempore lounastelut ja kahvittelut kavereiden kanssa joissa ei vadelmakakkua jätetä sinne vitriiniin..
Oma vika että olen sika. Hyvä työ, hyvä mies, ihanat ystävät... Jotenkin sitä unohtaa sen kropan tärkeyden. MUTTA mä olen tekemässä muutosta, eli pt kerrat alkavat ensi viikolla :) Tarvin sen kyttääjän siihen viereen, painonmittaukset, ja ne ruokaohjeet, en vaan saa aikaiseksi yksin.
Mulla vielä ihan ok tilanne eli kun 10kg tiputettu on kroppa jo aika tikissä, siihen uus ruokavalio ja lihakset laihaläskin tilalle niin olen tyytyväinen. Mulla ei ole aiemmin ollut oikein motivaatiota, mutta nyt haluan näyttää meidän aurinkolomalla todella hyvältä.
Eli vastaus kysymykseesi: laiskuus, parisuhde, nautinnonhalu.
No joo, tämä on kyllä tuttu tarina. Kerroin tuossa aiemmin lihoneeni vähän, ja se tapahtui ihan tismalleen tällä tavalla ihanan miehen kanssa ihanassa suhteessa. Heräsin kuitenkin kun tajusin tilanteen ja muutin elämäntapojani. Painonnousu pysähtyi. Nyt kun liityin tammikuussa salille, niin alan olla paljon paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, edes siinä vaatekoossa 34. Olen onnistunut kiinteytymään puolihuomaamatta, vaikken asettanut mitään kauhean tiukkaa tavoitetta, vaan päätin että alan vain käydä salilla ja käyn koko loppuikäni, ja kroppa timmiytyy siinä ajassa kun timmiytyy. Tietty rentous toimii minulla, olen toki seurannut vielä tarkemmin mitä syön, mutten puritaanisesti. Nyt painan vähemmän, lihasta on enemmän ja pian on vatsassa sikspäkki - ainakin se jo kuultelee sieltä vatsan alta. Olen täysin äimänä ja fiilis on mahtava. Luulin, että jo valmiiksi melko hoikalle on tosi vaikeaa tiristää niitä viimeisiä rasvoja pois, mutta höpö höpö. Raskaat painot ja kunnon treeni eikä aerobista liikaa, koska se syö sitä lihasta naisella (kertoi ohjaaja, jonka tapasin kerran).
Mies on jatkanut suht. samalla linjalla kuin ennenkin ja se näkyy. Mutta hänenkin herkuttelu on vähentynyt sen vuoksi, etten minä ole myötävaikuttamassa asiaan. Tietty sosiaalinen aspekti on siis poissa, joskin vieläkin joskus herkutellaan yhdessä, mutta minä teen sen aika harkitusti.
Tsemppiä proggikseen, kuulostaa hurjan hyvältä ja taatusti on sen väärti!
Mutta tässä salimotivaatiossa on kyllä se juttu, että tykkään luontaisestikin liikkumisesta. Minulle timmiytyminen on yksi motivaattori, mutta jos inhoaisin koko treenamista, en pystyisi salilla käymään vain sen takia. Eli ymmärrän kyllä niitä, jotka sanovat, ettei sali voisi vähempää kiinnostaa. Kaikille löytyy kyllä oma laji, kun etsii, ja kävelykin on yksi tosi hyvä liikuntamuoto, vaikka väheksytty. Olen kävellyt koko ikäni, aina silloinkin kun en muuten ole liikkunut, ja se on varmasti auttanut pysymään mitoissa. Siis lähinnä hyötyliikuntana. Koirakin pakottaa lenkille, eikä se ole koskaan vastenmielistä.
Suurimman osan tähänastisesta elämästäni olen ollut normaalipainoinen. Sairastumisen myötä painoa tuli nelikymppisenä aika nopeasti 25 kg. Lääkitys saatiin kohdalleen, mutta painon alas saaminen on hidasta ja tuskallista, sairaus on tehnyt tehtävänsä niin en että sekin vaikuttaa mm. siihen että liikkumaan ei pysty läheskään niin kuin ennen.
Tämän tarkemmin en kerro, tiedän ettei kaikille täällä s24:llä riitä tämä selitys, mutta jos ei ymmärrä, niin sellaiselle on ihan turha edes yrittää vääntää rautalangasta. Asiallisiin kysymyksiin voin harkintani mukaan toki vastata. Mutta "olet laiska läskilortto, pelkkiä tekosyitä" -shaibaan en reagoi.
Minä olen aina ollut pulska lapsi. Perheensisäiset välit eivät koskaan olleet erityisen lämpimät ja vanhemmat opettivat meidät lapset jo pienestä pitäen tunnesyöjiksi: hauskanpidon yhteydessä syötiin jotain herkkua ja myös suruun syötiin jotain herkkua. Perheessämme syötiin kyllä päivällisellä sitä niin kovin kehuttua "tavallista kotiruokaa" eli toisin sanoen perunaa ja jotain lihaa, salaattia oli satunnaisesti ja lähinnä vain koristeeksi asti. Annoskokojen mallin me lapset otimme isältämme joka teki raskasta fyysistä työtä työkseen eli toisin sanoen aivan liian suuret annokset lapselle. Sisarusten kanssa myös kilpailtiin kuka syö eniten ja kaikki herkut vaadittiin ihan periaatteesta jakamaan kristillisesti tasan ettei muut saa enempää kuin itse vaikka ei olisi edes tehnyt mieli.
Vasta 16-vuotiaana aloin itse kiinnittää huomiota omiin syömisiini ja tuolloin painoa olikin jo semmoiset 96kg. Laihduttaminen oli mielettömän vaikeaa siksi että jouduin käymään läpi pitkän itsetutkiskelun ylisyömiseni syistä ja kantapään kautta opettelemaan kaiken syömistapoihini liittyvän uudestaan. Takapakkia tuli useaan otteeseen, jokainen epäonnistuminen johti lohtumättämiseen mikä vain lisäsi sitä häpeän tunnetta. Miten laihduttaminen voi muka olla niin vaikeaa? Helposti, kokemuksella puhuen.
Nykyään painoa on 62kg. Kuntoni on todella hyvä ja olo noin yleisestikkin selkeästi parempi. En enää hengästy pienistäkin urheilusuorituksista vaan nautin liikkumisesta, harrastan liikuntaa useamman kerran viikossa mm. juoksuna, pyöräilynä ja uintina. Terveellinen ruokavalio on myös helpottanut univaikeuksia ja kuukautiskipuja joista kärsin ennen. Myös itsetuntoni on huomattavasti parempi ja miksipä ei olisi nyt kun voin vihdoin katsoa peiliin tyytyväisenä. Normaalipainossa pysyminen ei olekkaan ollut sitten temppu eikä mikään, vain siihen pääseminen oli mahdottoman vaikeaa.
ON!
15kg ylipainoa. Ei sitä kropasta uskois kun on vaatteet päällä, mutta auta armias kun riisut ne pois: reidet!! valtavat pylväät, maha: roikkuu, tissit: valtavat, perse:pallo!
Syy: irtokarkit, ruisleipäaddiktio, hapankorppuaddiktio, makeat rahkat. Liikunta: 1h kävelylenkki, ei paljoo pelasta tätä ruhoa!
En tiedä miks on niin vaikeeta. Vituttaa katsoa läskikasaa peilistä, mutta mun laihis kestää aina 3 päivää, sit repsahtaa. Ehkä haastan itselleni liian ison dieetin alkuun..
Mies kärrää kaikkee pullaa himaan. Syön liian harvoin liian paljon. Nyt yrittänyt syödä 3h välein.. Painoo tippunut 3kg, mutta ei se tässä ruhossa näy. Ehkä naamassa. Naama mut on pelastanutkin, koska on korkeet poskipäät ja läski ei kerry leuan alle.
Lisäks just kotiruoka: lohipasta, risotot, täytetyt paprikat, halloumsalaatit uppoo kuin kuuma veitsi margariiniin. Ja haen aina lisää kun on niin hyvää...
Eli kyllä se on hankalaa.. Lihoin joskus 22v, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Pt:tä harkinnut kans kun ei tästä muuten tuu yhtään mitään. Kunto:rapa! Hyvä kun jaksan kävellä 2 kerrosta huohottamatta, auta armias jos kannan kauppakasseja, ihan kuollut kilometrin jälkeen.
Juttaa tulee seurattua juustoleipä kourassa, nice. Vituttaa olla kesällä läskikasa.
Mä olen aina ollut tanakkamallinen jo lapsesta lähtien, kateeks käy velipojat, jotka ovat olleet aina hoikempia ja pitempiä kuin mä. Samaa ruokaa syötiin pentuina, karkkipäivä oli lauantaisin jolloin jaettiin karkit keskenämme, ei sitä muina päivinä makeaa syötykään. Liikuin pentuna tosi paljon, tein kotitöitäkin, silti olin perheen pullukka. Mun molemmat veljet pystyivät syömään kuin hevoset lihomatta pätkääkään, mä söin vähempi kuin he ja silti lihoin. Kai se jonkin verran geeneistäkin johtuu, joku isoisovanhemmista oli kuulema samantyyppinen vartaloltaan kuin mä. Ei mun vanhemmat kumpikaan ole olleet lihavia, eikä meille lapsille tosiaan mitään makeaa syötetty, eikä limsaa tai mehuja juotettu. Välillä olen laihtunut ja taas lihonnut, ilman kummempia yrittämisiä. Viimeksi laihtuessani kroppa meni sekaisin, veriarvot romahti ja jouduin kaikenlaisiin tutkimuksiin. Syitä kunnon romahtamiseen ei löydetty, mutta opin ettei terveyden kanssa kannata leikkiä. Senkin olen huomannut, kun stressaannun lihon lisää vaikka syön samalla tavalla kuin ennenkin ja kun stressi vähenee, paino taas laskee jonkin verran.