En tiedä onko meidän loru lopussa, mutta ainakin se pelko kalvaa mieltä koko ajan. Muija ollut noin viikon ajan todella etäinen ja vähäsanainen. Erilainen kuin ennen. En ajatellut asiaa sen kummemmin aluksi. Normaalisit olemme olleet todella avoimia ja puhuneet asiat halki, jos jokin asia painaa mieltä ja kalvaa.
Emme asu yhdessä. Emme ole nähneet nyt hetkeen, koska hänellä on ollut kiireitä. Haluaisi kuulemma nähdä, mutta ei ehdi. Nyt viikonloppuna meni ystäviensä kanssa juhlimaan. Lauantaina toivotin hauskaa iltaa ja sen koommin en ole hänestä kuullut. Ensin ajattelin, että pitäisikö laittaa viestiä tai soittaa, mutta sitten ajattelin, että ei perkele en kyllä siihen ralliin lähe. Muutenkin ite saanut olla se aloitteen tekevämpi osapuoli keskusteluissa viime aikoina.
Nyt ahdistaa ja pelottaa ja vihastuttaa vuorotellen. En tiedä miksi. Aikaisemmin en ole tällalailla tuntenut. Haluan ajatella, että pallo on nyt hänellä. Ottakoon yhteyttä sitten kun kokee, että on aikaa ja halua. Vaikeaa se on. En kuitenkaan halua mihinkään roikkumiseen lähteä, vaikka rakastankin ihan järjettömästi. Pitkään aikaan en ole ketään kohtaan näin vahvasti tuntenut rakkautta ja välittämistä.
Koko ajan sitä alitajuisesti odottaa puhelimen kilahdusta, mutta toistaiseksi ei mitään. Töissä ei oikein tahdo jaksaa. Ystävien seurakaan ei jotenkin auta. Salilla rankka reenikään ei pitkään pidä pelkoa poissa.
Tajuan, että jos tunne ei ole molemminpuolinen niin ei mikään tietenkään voi jatkua ja se on hyväksyttävä. Silti pelottaa helvetisti.
Eikä tämäkään välttämättä ohi ole. Enkä myöskään ymmärrä, että miksi alitajuisesti koko ajan pelkään pahinta. Pelkään myös, että enkö sittenkään osaa luottaa. Hauan antaa toiselle tilaa ja aikaa, mutta tämä tämänhetkinen pelkotila on todella ahdistava ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Tännekin piti tulla purkautuun, että johonkin voi näitä ajatuksia yrittää purkaa.
Emme asu yhdessä. Emme ole nähneet nyt hetkeen, koska hänellä on ollut kiireitä. Haluaisi kuulemma nähdä, mutta ei ehdi. Nyt viikonloppuna meni ystäviensä kanssa juhlimaan. Lauantaina toivotin hauskaa iltaa ja sen koommin en ole hänestä kuullut. Ensin ajattelin, että pitäisikö laittaa viestiä tai soittaa, mutta sitten ajattelin, että ei perkele en kyllä siihen ralliin lähe. Muutenkin ite saanut olla se aloitteen tekevämpi osapuoli keskusteluissa viime aikoina.
Nyt ahdistaa ja pelottaa ja vihastuttaa vuorotellen. En tiedä miksi. Aikaisemmin en ole tällalailla tuntenut. Haluan ajatella, että pallo on nyt hänellä. Ottakoon yhteyttä sitten kun kokee, että on aikaa ja halua. Vaikeaa se on. En kuitenkaan halua mihinkään roikkumiseen lähteä, vaikka rakastankin ihan järjettömästi. Pitkään aikaan en ole ketään kohtaan näin vahvasti tuntenut rakkautta ja välittämistä.
Koko ajan sitä alitajuisesti odottaa puhelimen kilahdusta, mutta toistaiseksi ei mitään. Töissä ei oikein tahdo jaksaa. Ystävien seurakaan ei jotenkin auta. Salilla rankka reenikään ei pitkään pidä pelkoa poissa.
Tajuan, että jos tunne ei ole molemminpuolinen niin ei mikään tietenkään voi jatkua ja se on hyväksyttävä. Silti pelottaa helvetisti.
Eikä tämäkään välttämättä ohi ole. Enkä myöskään ymmärrä, että miksi alitajuisesti koko ajan pelkään pahinta. Pelkään myös, että enkö sittenkään osaa luottaa. Hauan antaa toiselle tilaa ja aikaa, mutta tämä tämänhetkinen pelkotila on todella ahdistava ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Tännekin piti tulla purkautuun, että johonkin voi näitä ajatuksia yrittää purkaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vastaava tilanne kutakuinkin....jos ei toista kiinnosta vaikka viimeiset viestit laittanut niin olkoon sitten. Vastaa viesteihin jos kiinnostusta on ja ellei niin kyllä maailmasta naisia löytyy.....uutta kehiin vaan!:D:D
En nyt koe ruikuttavani ja sitä nimenomaan pyrin välttämään. Jonnekin oli pakko purkaa nää ajatukset. En aio jäädä todellakaan roikkumaan, jos meidän tilanne on nyt edes loppuun ajatunut. Pahalta se tuntuu päästä irti, koska en ollut tätä tapausta ennen moneen vuoteen kohdannut sellaista ihmistä joka olisi alkanut pidemmänkään tutustumisen jälkeen merkitsemään yhtä paljon kuin tämä nainen.
tilanne ei ole varmaan helppo ja se vie voimavaroja..voit jäädä odottamaan yhteydenottoa tai sitten otat toiseen yhteyttä ja yrität selvittää onko tunteet muuuttuneet vai mikä on tilanne..vaikka eihän kaikkeen saa aina vastauksia vaikka haluaisi ja yrittäisi koska ihmiset osaavat vastata ympäri pyöreästikin..itselläkin vähän samanlainen tilanne ettei tiedä mitä tulee mutta yritän elää omaa arkea ja ajan myötä katsoa tilannetta..saako vastausta vai pitääkö vaan jatkaa eteenpäin..vaikka eihän sekään helppoa aina ole.. :)
Ei ole helppo todellakaan. Olen tehnyt päätöksen, että ainakin tällä hetkellä jään odottamaan yhteydenottoa. Omalta puolelta olen viime aikoina alkanut kokemaan, että yhteydenottaminen on ollut enemmän minulta lähtöisin ja siihen lisättynä tuo nyt ilmennyt laimeus hänen puoleltaan on saanut mut varuilleen ja päätin sitten, että pallo on nyt sitten hänellä. Todella vaikea pysyä lujana.
Etpä ole tunteidesi kanssa yksin, itselläni on ihan samantyylisiä tuntemuksia mieskaverini suhteen. Mekään emme asu yhdessä ja välimatkaakin on. Se tilanteen vatvominen omassa mielessä vie vaan sun voimavaroja, itsekin koen omassa suhteessani ajottain etten vaan enää jaksa tätä itseni henkistä kiusaamista, kun toiseen ei vaan tietyistä aiemmista tapahtumista johtuen oikein voi täysillä luottaa. Hänen käytöksessään ärsyttää se, että hän saattaa hieman lupailla jotain tapaamista ja sitten häviää täysin tavoittamattomiin eikä anna mitään vastausta, että tavataanko vai ei. Viimeisimmän tempauksen tiimoilta vihdoin viimein mittani täyttyi ja laitoin hänelle puhelimitse suoraa palautetta hänen käytöksestään. Minua ei edes enää haittaa, vaikka hän olisi loukkaantunut sanoistani, sillä en halua tulla kohdelluksi tällä tavalla ja pettyä kerta toisensa jälkeen ja tuntuu todella siltä etten itsekään halua häntä vähään aikaan silmissäni nähdä. Pidän siis mykkäkoulua, mikä tietysti on lapsellista ja huonoa kommunikointia toista kohtaan, mutta en jaksa aina olla se, joka tulee vastaan ja antaa/pyytää anteeksi. Yritän keskittyä omaan elämään ja omiin harrastuksiin, parin viikon päästä alkaa lomakin ja pääsee vähän kauemmaksi katselemaan muuta kulttuuria ja historiaa, niin viimeistään sitten parisuhdemurheet unohtuu ainakin hetkeksi.
Se on hienoa suhteessanne, että osaatte keskenänne keskustella, mutta kun meidän suhteessa sekin on jostain syystä vaikeaa myös hänen puoleltaan ja meillä saattaa mennä useampikin viikko ennen kuin nähdään. Ehkä sun kannattaa edelleenkin yrittää hänelle jutella ja kysyä, että mikä hänen mieltään painaa ja kertoa myös omista tuntemuksistasi. Puhumisen kautta asioilla on tapana selvitä ja se on tärkein edellytys parisuhteenkin jatkoa ajatellen. En tiedä miten kauan olette tunteneet, mutta suhteessakin tulee jossain vaiheessa se arki eteen, jolloin haluaa sitä omaa aikaa ja tilaa, mutta kuitenkaan ei siinä saa sitä toista osapuolta unohtaa tyystin.
En tajua... Tää on ihan sairaan tuskallista.
Näin erästä tän naisen kaveria ja hän kertoi kuinka nainen oli puhunu musta hänelle onnellisena ummet ja lammet, mutta miksei se voi minuun ottaa mitään yhteyttä. Enpä kehannut vielä sit hänelle kuitenkaan alkaa vuodattaan tätä tilannetta hänelle sit siinä. Ehkä olisi pitänyt, en tiiä.
Henkeä ahistaa välillä, kun pitää yrittää pysyä lujana. Joka kerta kun puhelin inahtaa alitajuisesti toivon, että viesti tai soitto olisi häneltä ja joka kerta olen joutunut tällä hetkellä pettymään. Että osaa vituttaa ja ahdistaa.
Sillä on joko toinen jo tai ainakin kiikarissa. Naiset käyttäytyy juuri tuolla tavalla.
Tai sitten nainen odottaa yhteydenottoa mieheltä ja ihmettelee, kun sitä ei kuulu......Jos mies on aiemminkin ollut aktiivisempi viestittäjä.
Aloittajalle neuvo: Soita ja juttele asia selväksi. Ei se täällä selviä.
Eipä taida olla. Nainenkin haluaa ihan yhtä lailla sitä omaa tilaa ja omaa aikaa niin kuin mieskin, olipa kyse omien tunteiden selvittelystä, harrastuksista tai vaativasta työstä.
Mä kiusaan itseäni tavallaan samalla lailla erään miehen kanssa. Pian en jaksa enää. Otan selvää kaikesta perin pohjin niin loppuu sitten tämä itsensä kiduttaminen.
Eikö muuten vieläkään ole kuulunut mitään?
Itse asiassa siinä vapun tienoilla sitten otin häneen yhteyttä ja nostin asian esiin. En kestänyt enää tilannetta. Hänestä tuntui ettei suhde ollut tasapainossa. Hän ahdistui siitä, kun koki, että hänen olisi pitänyt tuntea yhtä vahvasti kuin minä. Ehkä minä sitten hätiköin ja liian vahvasti olin läsnä siinä. Olisi kait pitäny enemmän pitää etäisyyttä yrittää olla mielenkiintoisempi. En tiedä. En jaksa enää miettiä. Olin se mitä olen ja ilmeisesti se ei riittänyt. Ehkäpä jollekin kelpaan. Ehkäpä hän ei ollutkaan sitä mitä hänestä ajattelin. Jokin illuusio. Harmittaa järjettömästi vieläkin välillä, että näin kävi, mutta minkäs teet. Elämä on joskus perseestä.
Itsekin jaksoin erään miehen pompottelua jonkin aikaa, kunnes päätin lopettaa. Jos toisesta välittää, on aikaa viestittelyyn.
Tutulta tuntuu täälläkin. Viestejä odottelen ja viimeiset 2 viikkoa ilman treffejäkin.
Lätkämatsi menee tapaamisten edelle, en taida olla kovinkaan kiinnostava...huoh!