Läheisen kuolema

Voimia sulle, en pysty itse edes kuvittelemaan tuskaasi :(

Muistan sua rukouksin!

Istuin itsekkin haudalla,juttelin ,itkin ja kävelin..kävelin ja itkin ja näin vain mustaa...millään ei ollut väliä,mikään ei tuntunut missään ja kaikki oli vain siinä haudan vierellä.
Tulee kuusi vuotta,ikävä on muuttanut surun kanssa muotoaan,värejä on alkanut näkymään ja olen alkanut huomaamaan kevään ja syksyn eri värit ja elämykset.
Älä syyllistä itseäsi että elät,ota suru mukaasi, mutta jaksa joka päivä syödä,käydä ulkona kävelyllä ja ala puhumaan edes yhdelle perheenjäsenellesi,niin tein itse ja sain apua ...kohtalosi tuo sinulle vielä itkun kaveriksi ilonkin kyyneleet,mutta sitä ennen sinä suret ja opettelet astumaan ihmistenilmoille yksin,suru syvällä sielussasi,silmissäsi orpo katse ja välillä vihakin ,koska onnesi otettiin pois.. mutta muista sieltä hän auttaa sinut yli synkinmänkin ajan.et näe häntä ,mutta huomaat asioita ,kunhan uskallat kokea ne ja luottaa ettet ole sekoamassa.

Olet kokenut kovan menetyksen noin nuoreksi ihmiseksi. Et sinä sekoa ja elämässä vaan täytyy uskaltaa katsoa surun pohjalle ja kun aikaa kuluu( usko pois) Sinä alat toipua ja elämä jatkuu eteenpäin-Varmasti sinun tyttöystäväsikin sitä olisi toivonut.Älä jää yksin. Koeta mennä kavereiden kanssa vaikka kahveille,pizzalle tai elokuviin tms.Jos tuntuu ihan ylivaikealta -kysy tarvittaessa mielialalääkitystä.Ota apu vastaan .Sinä pärjäät kyllä. Voimia ystäväiseni.

Mulla oli samantyyppinen kokemus vuosia sitten. Mieheni kuoli jäätyään rattijuopon alle. Olin tuolloin 4 kk:lla raskaanakin vielä. Suru ja stressi olivat ihan liikaa ja raskaus meni kesken. Eli menetin miehen ja lapsen...
Tapahtumasta on jo aikaa, mutta päivääkään ei mene ettenkö miettisi heitä. Alku oli ihan kamalaa, itkin vaan, töihin en pystynyt, halusin olla yksin. Laihduin ihan kamalasti, olin kuin luuranko.

Sitä pahinta aikaa kesti muistaakseni reilut puolisen vuotta. Kävin koko tuon ajan oman kuntani psykiatrisella hoitajalla juttelemassa ja hän suositteli kirjoittamaan kirjeitä. Niinpä aloitin kirjoittamaan miehelleni ja lapselleni kirjeitä, joissa kerroin tuntemuksistani ja joskus ihan arkisistakin asioista.
Ajan myötä kirjeiden sävy muuttui valoisammaksi ja suru muutti muotoa muisteluksi. Siitä huomasin, että kyllä tästä selvitään.
Aluksi pelästyin niitä synkimpiä ajatuksia joita paperille tuli, mm. itsemurha... mutta se on kuulemma ihan luonnollista siinä tilanteessa.

Kirjeet ovat minulla edelleen tallessa, en ole koskaan pystynyt niitä lukemaan uudelleen, eikä ehkä tarvitsekaan. Se oli työkalu jolla pääsin pahimman yli.
Huomasin ainakin itsessäni, että puhuminen asiasta oli vaikeaa, en halunnut rasittaa läheisiäni kun hekin surivat. Koskaan en näyttänyt kirjeitä muille, koska varsinkin alussa niissä pohdin aika synkkiäkin asioita. Ja se olisi pelästyttänyt läheiseni.
Masennuslääkkeitäkin kokeilin, mutta ne eivät sopineet minulle. En pitänyt siitä olotilasta, joka turrutti kaikki tunteet. Olin kuin zombi. Jätin sen kokeilun muutaman viikon jälkeen. Päätin, että käyn ne tunteet läpi sellaisena kuin ne tulee.

Kirjeitä kirjoitin useamman kuukauden. Alussa enemmän, useita viikossa. Sitten harvemmin. Nyt en ole tänä vuonna kirjoittanut kuin yhden, jossa kerroin sisareni perheenlisäyksestä ja veljeni tulevista häistä jne. iloisia arkisia asioita elämästäni.

Tapahtumasta on siis vuosia, vielä en ole valmis mihinkään uuteen suhteeseen. En pidä kiirettä. Kuuntelen itseäni ja teen vain asioita joista pidän.
Opiskelin uuden mielekkään ammatin ja työskentelen nyt alalla jossa saan auttaa lapsia.
Ihminen on ihmeellinen olento. Anna itsellesi oikeus surra, olla vihainen. Käy syvällä, pohjalla asti, se pelottaa mutta siellä on käytävä. Ja se kannattaa.

Olet jo kirjoittanut tänne, joten kirjoita hänelle.

Voi nuorimies

Minäkin haluan ottaa osaa suruusi. Kaipuusi on lohduton, se ei tunnu hellittävän. Menetit niin paljon, puolet itsestäsi ja elämänhalusi melkein kokonaan.

Olet saanut lohduttavaa ja myötäelävää palautetta ja kannustusta täältä. Ehkä jaksat uskoa, että sinäkin selviät, jonain päivänä vielä hymyilet ja naurat.

Olet myös saanut hyviä vinkkejä siitä, mitä voisit tehdä. Voisiko joistain niistä olla apua? Toivon, että et jää yksin ja tavalla tai toisella jaat suruasi. En tiedä, mitä ajattelet seurakunnan sururyhmistä. Ne ovat yleensä diakoniatyöntekijän ja/tai papin johdolla kokoontuvia vertaistukiryhmiä. Usein paras tuki tulee heiltä, jotka ovat kokeneet saman.

Siunausta elämääsi, älä menetä toivoasi, sinä selviät!

Päivi-pappi Hämeestä