Lepsu koirankasvatustyyli

Heippa,

Kaipaisin koiraihmisiltä tai kohtalotovereilta neuvoja seuraavanlaiseen tilanteeseen. Kihlatullani on 6-vuotias sekarotuinen isohko koira, jota muutoin älykäs mies ei ole raaskinut / jaksanut kouluttaa. Mies hankki koiran parin kuukauden ikäisenä rescue-järjestön kautta ja pentu oli jo tuohon ikään mennessä ehtinyt kuulemma kokea kovia ja oli melko huonossa kunnossa. Mies ei kertomansa mukaan ”raaskinut” ryhtyä kouluttamaan kovia kokenutta pentua, vaan päätti ”tyytyä siihen mitä koirasta sattuisi tulemaan”.

Itselläni ei ole koskaan ollut koiria enkä ole perillä niiden sielunelämästä joten koen olevani jäävi arvostelemaan kenenkään kasvatustyyliä, mutta maalaisjärkeni mukaan koiralle kuin koiralle tulisi opettaa edes peruskäskyt (istu, seuraa, ei jne.) jo ihan koiran omankin edun nimissä. Tämä kyseinen koira ei näitä kuitenkaan osaa - tai ei vain halua totella; en tiedä. Lisäksi koira vetää aina hihnassa, hyppii sänkyyn ja sohvalle, tunkee itsensä väkisin minun ja miesystäväni väliin sohvalla istuessamme, kerjää syödessämme työntämällä päänsä ja tassunsa reidelle, hyppii vasten ja syliin (!), pomppaa aina ylös ja säntää jalkoihin pyörimään jos jompikumpi meistä liikahtaakin paikoiltaan, ei osaa kohdata rauhallisesti muita koiria lenkillä sekä pyörii itsensä ympäri ja vinkuu kuin vimmattu aina tullessamme miehen luo, vaikka emme olisi olleet poissa kuin puoli tuntia. Olen aina tuntenut oloni hiukan epävarmaksi etenkin isojen koirien kanssa, mutta tämä kyseinen tapaus on vain vahvistanut näkemystäni siitä, että minä ja koirat emme sovellu samaan talouteen. Tämä kismittää, koska haluaisimme muuttaa miesystäväni kanssa yhteen. En ole kehdannut kertoa hänelle, että vitkasteluni asian suhteen johtuu koirasta – tai lähinnä sen koulutuksen puutteesta. Tiedän kuitenkin, että pidemmän päälle koiran nykyinen käytös alkaisi ennemmin tai myöhemmin hiertää niin, että tilanne muuttuisi epämukavaksi meille kaikille. En myöskään koskaan uskaltaisi viedä koiraa yksin lenkille, sillä en luota itseeni enkä koiraan sen suhteen että kykenisin pitämään sen hallinnassani. Mies pystyy pitämään sen aisoissa tarvittaessa fyysisellä voimalla, mutta omat voimani eivät tähän riitä.

Miehestä eroaminen ja koirasta luopumisen ehdottaminen eivät tule kyseeseen, joten jäljelle jää mielestäni kaksi vaihtoehtoa: a) yhteenmuuton lykkääminen siihen saakka, kunnes koirasta aika jättää tai b) koiran kouluttaminen. Mutta voiko 6-vuotiaan koiran enää toivoa oppivan uusia asioita? Miten voisin kannustaa miestä edes yrittämään, etenkin kun hänen mielestään kyseessä on kokeilemattakin täysin oppimiskelvoton tapaus? Itselläni ei ole tietotaitoa tai aikaa koiran kouluttamiseen, ja mielestäni asia kuuluisi muutoinkin ensisijaisesti omistajan vastuulle. Harmittaa, että muutoin kypsä ja viisas mies tuntuu olevan koiransa suhteen täysin sokea. Pohjanoteeraus oli, kun mies noustessaan pyysi minua yhtenä viikonloppuaamuna jäämään vielä hetkeksi vuoteeseen, jotta koira pääsisi viereeni (en jäänyt).

Missään nimessä en vihaa koiraa, mutta parhaimmillaankin kuvailisin tunteitani sitä kohtaan vain termeillä ”neutraalin välinpitämätön”. Vaikka vika mielestäni onkin ensisijaisesti koulutuksessa eikä itse koirassa, rassaa tilanne toisinaan paljon. Olisiko kenelläkään kokemuksia vastaavista tilanteista ja mahdollisesti vinkkejä, mitä voisin tehdä..? Meneekö koiralla pasmat sekaisin, jos miehen luona käydessäni komennan sitä tarvittaessa (esim. koiran hyppiessä vasten) itse jos mies ei sitä tee, vai tulisiko näissä tapauksissa pyytää miestä komentamaan (…) vaiko vain tyytyä kohtaloonsa ja ”talon käytäntöön”?

Kiitokset asiallisista vastauksista!!