Havahduin taannoin, kun totesin ystävälleni olleeni nyt puolitoista vuotta sinkku enkä jaksaisi enää yksinäisyyttä, ja hän sanoi, että mitäh, ainahan sinä olet "suhteessa".
Tajusin, että minulla oikeastaan tämän koko ajan on ns ollut "joku". Tämä joku on joskus ollut seksisuhde, sitten se on ollut intensiivisempi deittailusarja, jossain kohdin ystävämiehen tapailua, jossain kohdin seurustelun kokeilemista, jopa yhdenillan suhde, mutta mikään näistä suhteiluista ei kuitenkaan johtanut sellaiseen tilanteeseen, jota oikeaksi parisuhteeksi voisi kutsua. Loppuivat sen sijaan n. muutaman kuukauden jäkeen. Itse tapailin aina vain yhtä miestä kerrallaan, mutta osa miehistä saattoi nähdä muitakin samalla.
Onko tämä vain tyypillistä aktiivisen sinkun elämää? Ihan kauhistuttaa kuinka montaa miestä olenkaan tapaillut! Siihen nähden aika surkeata ettei mistään tullutkaan mitään!
Nyt olen ollut jo hetken TÄYSIN yksin, ja alan jo taas käydä levottomaksi koska olen huomaavinani itsestäni että alan tottumaan tähän, enkä oikeastaan enää edes kaipaa ketään. Sellaista vaihtuvaa ruljanssia en oikein jaksa enää :(
Toisaalta olen onnellinen, että miehet kiinnostuvat niin paljon ja on ollut ns säpinää, mutta jokin kumma tässä on kun mikään ei iskostu, syystä tahi toisesta...
Onpa kovin vaikeaa löytää sitä ns oikeaa! Ehkä pitäisi lopettaa kaikki säätäminen heti alkuunsa, ja odottaa vain ja ainostaan sitä oikeaa, jona kanssa tekee kaiken kirjaopillisesti :D
Tajusin, että minulla oikeastaan tämän koko ajan on ns ollut "joku". Tämä joku on joskus ollut seksisuhde, sitten se on ollut intensiivisempi deittailusarja, jossain kohdin ystävämiehen tapailua, jossain kohdin seurustelun kokeilemista, jopa yhdenillan suhde, mutta mikään näistä suhteiluista ei kuitenkaan johtanut sellaiseen tilanteeseen, jota oikeaksi parisuhteeksi voisi kutsua. Loppuivat sen sijaan n. muutaman kuukauden jäkeen. Itse tapailin aina vain yhtä miestä kerrallaan, mutta osa miehistä saattoi nähdä muitakin samalla.
Onko tämä vain tyypillistä aktiivisen sinkun elämää? Ihan kauhistuttaa kuinka montaa miestä olenkaan tapaillut! Siihen nähden aika surkeata ettei mistään tullutkaan mitään!
Nyt olen ollut jo hetken TÄYSIN yksin, ja alan jo taas käydä levottomaksi koska olen huomaavinani itsestäni että alan tottumaan tähän, enkä oikeastaan enää edes kaipaa ketään. Sellaista vaihtuvaa ruljanssia en oikein jaksa enää :(
Toisaalta olen onnellinen, että miehet kiinnostuvat niin paljon ja on ollut ns säpinää, mutta jokin kumma tässä on kun mikään ei iskostu, syystä tahi toisesta...
Onpa kovin vaikeaa löytää sitä ns oikeaa! Ehkä pitäisi lopettaa kaikki säätäminen heti alkuunsa, ja odottaa vain ja ainostaan sitä oikeaa, jona kanssa tekee kaiken kirjaopillisesti :D
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllähän tuo taitaa nykyaikana monilla olla tyylinä. Mielestäni se on vähän epätervettä haahuilua ja muiden kautta elämistä. Jos löytää omat sisäiset voimavarat, niin voi rauhoittua elämään yksin ilman ulkoa haettua hyväksyntää ja myöhemmin luonnollisesti hakeutua sellaisen henkilön vaikutuspiiriin, jolla on myös oma sisäinen elämä järjestyksessä.
Samastuin täysin tekstiisi. Olen ollut nyt tasan vuoden ajan sinkkuna, mutta säätöjä on ollut. Itseasiassa jos tarkkaa mietin niin en ole koskaan ollut "yksin". Seurustellut olen pari kertaa lyhyesti, mutta muuten olen ollut "varattu sinkku" aina.
Itseäni se on myös häirinnyt välillä paljon, mutta toisaalta kun katson omia ystäviäni jotka ovat lähes kaikki löytäneet elämänsä miehen heti ekalla niin en haluaisi kuitenkaan olla heidän kengissä. Lähes kaikilla ystävälläni on takana n.3-4vuoden seurustelu suhde ja olen heille välillä hieman kateellinen.
Ystävieni mielestä elän hieman pumpulilinnassa kun kuvittelen että on olemassa joku prinssi täydellinen.. ja ehkä elänkin hieman kun toivon että jossain on se täydellinen kumppani minulle. Lisäksi tuntuu että monet ystävät yrittävät hieman elää kauttani menetettyjään sinkkuus ja seikkeilu aikoja.
Tämän vuoksi olen tullut siihen tulokseen että suon ja annan itseni mahdollisuuden mennä ja tavata ihmisiä niin paljon kun on tarvetta. Uskon ja toivon että tapaan vielä miehen jonka kanssa elän vanhuus ikään asti, miehen jonka kanssa tiedän eläväni uskomattoman elämän yhdessä ilman että eroan 40vuotiaani ikäkriisin takia tai toteakseni että "ei me oltukkaan niitä oikeita toisillemme.. nuorena kun oli vaan niin kova kiire löytää kumppani".
Se että pidän hauskaa vielä vuoden tai pari YKSIN on lyhyt aika siitä ajasta että tulevaisuudessa toivon mukaan vietän seuraavat 60vuotta jonkun kanssa yhdessä.
Nyt kun katson nimittäin ystäviäni niin säälin jopa heitä hieman kun he ovat tavanneet miehensä niin aikaisin.. nuoruutta ja vapautta ei saa takaisin ilman syviä haavoja. Toisaalta olen myös onnellinen heidän puolesta, itse en kuitenkaan pystyisi samaan, mutta se on ihan okei! :)
Tietenkin sitä tulee mietittyä että miksi minä en ole löytänyt ketään vielä. Toisaalta tiedän (itsekkäästi sanottuna) että sydämeni on kultaa, olen lempeä, fiksu ja tiedän mitä halua ja ehkä siksi en ole löytänyt vielä ketään.. minä kun en halunnut sitä "kivaa" "seppoa" sieltä jostain jonka kanssa olisin ehkä elännyt "ihan kivan elämän". Haluan meinaa miehen jonka kanssa viettäisimmen ainutlaatuisen elämän!