Olen ensimmäistä kertaa alani töissä valmistumiseni jälkeen ja minulla on ollut ensimmäistä kertaa elämässäni opintojen jälkeen mahdollisuus tarkkailla mitä muut tekevät (olen virastossa, vähän työtehtäviä).
Todettuani, että monet työkaverit viettävät suurimman osan ajastaan kahvihuoneessa tai keskustelevat huoneissaan muusta kuin työasioista, olen alkanut kyseenalaistaa sitä jatkuvaa kiireen valittamista. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa oli juttu siitä kuinka ihmiset ovat kiireisiä ja stressaavat töistään.
Miten muilla? Itse ollessani kaupassa töissä minulla oli ihan oikeasti koko ajan kiire, mutta tuntuu, että akateemisilla ihmisillä on vaikka kuinka paljon aikaa touhuta omiaan. Siskoni (ekonomi) sanoi, että käyttää työpäivästään huomattavan paljon aikaa muuhun kuin itse työntekoon.
Itse olen aika kova suorittaja ja minulla on oikeasti tylsää töissä. Voisin keskustella työkavereiden kanssa, mutta monet haluavat puhua kaikesta muusta kuin jostain kehittävästä.
Toinen asia on tämä sosiaalisuus. Olen koittanut puhua myös keveistä asioista sen verran kuin pystyn, mutta en edes mieheni kanssa keskustele siitä, että mitä olemme päivän aikana tehneet ellei ole sattunut jotain merkittävää. Saanko jonkun kummajaisen leiman otsaani. En myöskään halua tehdä enää muiden työtehtäviä, koska olen huomannut, että tunnollista ja kilttiä ihmistä ei kukaan kiitä.
Vertailun vuoksi äitini on lähihoitaja ja kertoo kuinka ei päivän aikana ehdi edes syömään tai istumaan. Hän tienaa kuitenkin puolet siitä, mitä vastavalmistunut siskoni tienaa ekonomina. Vähän on alkanut mietityttää se kuinka aivotyöstä maksetaan niin huomattavan paljon enemmän kuin palvelu- tai rutiinityöstä.
Todettuani, että monet työkaverit viettävät suurimman osan ajastaan kahvihuoneessa tai keskustelevat huoneissaan muusta kuin työasioista, olen alkanut kyseenalaistaa sitä jatkuvaa kiireen valittamista. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa oli juttu siitä kuinka ihmiset ovat kiireisiä ja stressaavat töistään.
Miten muilla? Itse ollessani kaupassa töissä minulla oli ihan oikeasti koko ajan kiire, mutta tuntuu, että akateemisilla ihmisillä on vaikka kuinka paljon aikaa touhuta omiaan. Siskoni (ekonomi) sanoi, että käyttää työpäivästään huomattavan paljon aikaa muuhun kuin itse työntekoon.
Itse olen aika kova suorittaja ja minulla on oikeasti tylsää töissä. Voisin keskustella työkavereiden kanssa, mutta monet haluavat puhua kaikesta muusta kuin jostain kehittävästä.
Toinen asia on tämä sosiaalisuus. Olen koittanut puhua myös keveistä asioista sen verran kuin pystyn, mutta en edes mieheni kanssa keskustele siitä, että mitä olemme päivän aikana tehneet ellei ole sattunut jotain merkittävää. Saanko jonkun kummajaisen leiman otsaani. En myöskään halua tehdä enää muiden työtehtäviä, koska olen huomannut, että tunnollista ja kilttiä ihmistä ei kukaan kiitä.
Vertailun vuoksi äitini on lähihoitaja ja kertoo kuinka ei päivän aikana ehdi edes syömään tai istumaan. Hän tienaa kuitenkin puolet siitä, mitä vastavalmistunut siskoni tienaa ekonomina. Vähän on alkanut mietityttää se kuinka aivotyöstä maksetaan niin huomattavan paljon enemmän kuin palvelu- tai rutiinityöstä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Näinhän se menee. Ja sitten vielä meidän kaikkien yhteisistä asioista päättää henkilöt jotka eivät ole päivääkään töitä elämässään tehneet, mutta ovat kuitenkin "päteviä" kertomaan kuinka pitkään ihminen työssä jaksaa.
Olin työelämässä mukana yli 30 vuotta ja sairaalassa perushoitajana ei aika tullut pitkäksi. Oli toki niitäkin hetkiä, kun kahvin ja eväät ehti syödä rauhassa, mutta varsinkin viimeisinä vuosina kiire vain lisääntyi. Yövuoroissa tuli hoidettua sosiaalista puolta, ellei ollut niin väsynyt, että halusi vain istua ja pitää silmiä kiinni tilaisuuden tullen.
Kyllä se tuntui epäoikeudenmukaiselta, kun palkkapäivänä ihmisen huolenpidosta ja hoidosta sai niin pienen korvauksen. Ihmisen arvoa ei voi rahallisesti mitata, mutta hoitoalalla vaaditaan kuitenkin koulutusta ja osaamista. Vastuu painaa ja vuorotyö on raskasta.