Paniikkikohtauksista selvinnyt

Ajattelin kertoa tänne oman pitkällisen tarinani ja taisteluni paniikkihäiriön kanssa. Minulla diagnosoitiin ahdistushäiriö jo 9-vuotiaana. Tuolloin aloin yhtäkkiä pelätä oksentamista, ja aina koulumatkalla aloin voida niin pahoin, että oli pakko palata kotiin. Lopulta kouluun meno jäi kokonaan, ja minusta tuli neljän seinän vanki. Vanhemmat olivat yhteydessä lastenpsykiatrian poliklinikalle, ja sieltä sanottiin että nyt on aivan pakko tulla tänne. Minut piti aivan väkipakolla viedä hakemaan apua. Heti ensimmäisen käynnin jälkeen oireet ja pelko alkoivat lievittyä (taisi olla sen verran kova siedätyshoito...). Pääsin taas kouluun, ja pääsin jopa luokaltani, vaikka suurin osa kouluvuodesta oli jäänyt käymättä.

Oireet pysyivät monta vuotta poissa, mutta yläasteen lopulla aloin jälleen oireilla, ja sain ensimmäisen varsinaisen paniikkikohtaukseni. Itselläni psyykkiset oireet, kuten hallinnan/kontrollin menettämisen sekä hulluksi tulemisen pelko ovat aina olleet fyysisiä oireita pahempia. Olo oli kohtausten aikaan niin sekava ja epätodellinen. Minun oli aina päästävä yksikseni johonkin (koti oli turvallisin paikka), ettei mitään kamalaa tapahtuisi itselleni tai muille. Pelkäsin juoksevani kauhun vallassa auton alle tai olon tulevan niin tukalaksi, että tekisin niin tahallani. Jälleen kerran eristäydyin kokonaan arkielämästä kotiin. Lukion ensimmäisen vuoden kävin kevennetyllä lukusuunnitelmalla, ja lukio venyikin neljä-vuotiseksi. Kävin lukion alusta säännöllisesti kognitiivisessa terapiassa, jossa harjoiteltiin rentoutusta, ja tehtiin vapaa-ajalla erittäin haastavia altistusharjoituksia. Terapian ja lääkityksen avulla pääsin jälleen kiinni elämään, ja löysin lukiosta kaksi siihen astisen elämäni parasta ystävää, jolla varmasti oli myös suuri vaikutus toipumiseen. Kuusi vuotta sain elää täysipainoista elämää, melkein ilman minkäänlaisia ahdistusoireita. Kun aloitin ammattikorkeakoulun paha ahdistus nosti jälleen päätään, mutta paniikkikohtauksia en ole lukion jälkeen saanut enää lainkaan. Välillä tulee tosin paniikkinen olo, mutta kunnon kohtaukset ovat hallinnassa. Minua on auttanut ajatus turvallisuudesta, ja etenkin ympärillä olevien ihmisten turvallisuudesta. Yritän aina ajatella, että jos todella paha paniikki iskee, voin näyttää sen julkisesti. Voin kertoa asiasta jollekin, enkä enää pakene omaan kolooni. Ihmiset auttavat toista, joka on hädässä, eivätkä ihmiset muista loppuikäänsä että "tuo oli se tyttö joka sai paniikkikohtauksen" tai näe sinussa siitä lähtien vaan panikoivan ihmisen. Yksi hyvä keino on tehdä "pahinta mitä voi tapahtua" -harjoitus. Miettii mielessään mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua jos saisi julkisella paikalla paniikkikohtauksen. Entä mikä on pahinta mitä siitä voisi seurata jne... Kehän lopputulema auttaa ymmärtämään, kuinka järjenvastaista ahdistuneen ihmisen ajatuksenjuoksu välillä on (eivätkä ahdistuneet ihmiset silti missään nimessä ole järjettömiä! Päinvastoin on tutkittu että erilaisista ahdistuneisuushäiriöistä kärsivät ihmiset ovat keskimäärin hyvin älykkäitä!). Kaikilla meillä on omat heikkoitemme. Kukaan ei ole täydellinen, eikä kenenkään elämä ole aina helppoa. Ahdistuksen kuplassa maailma näyttää mustavalkoiselta, ja tulkitsemme asiat ja tapahtumat itsemme kannalta hyvin negatiivisesti. Kun oireet lievittyvät, pystyy asiat näkemään uusin silmin, laajempana kuvana. Kannattaa siis aina muistaa, että kaikki ajatuksemme eivät ole totta, vaikka kokisimme ne tietyllä hetkellä hyvin todellisiksi. Paniikkihäiriöisille on tavallista kääntää negatiiviset tunteet sisäänpäin. Yleensä perheessa tai lapsuuden kasvuympäristössä ei ole sallittu negatiivisten tunteiden näyttämistä avoimesti, jolloin tuntuu että viha, suru ja pelko on pakko kääntää sisäänpäin. Jossain vaiheessa tunteiden pato kuitenkin pettää hallitsemattomasti, ja aiheuttaa paniikin. Itsellänikin tämän harjoittelu on vielä työn alla. Jotkut asiat ovat niin sisään juurtuneita, ettei niitä ihan hetkessä muuteta, mutta harjoitella kannattaa. Ehkä joskus voi oppia! :) Koska paniikkihäiriöisille on tyypillistä katastrofityyppinen ajattelu, ajattelemme usein että jos näytämme negatiiviset tunteet muille, siitä seuraa jotain kamalaa. Ja mitä siitä voisi seurata? Pieni ilmaa puhdistava ja tunnelmaa vapauttava riidanpuusta, joka on todellakin parempi vaihtoehto kuin jatkuva paniikkioireista kärsiminen! En tiedä tuntuuko muista paniikkisista siltä että kielteisiä tunteita on vaikea näyttää, mutta itse koen sen ydinongelmaksi omassa ahdistuksessani ja paniikissani. Olipas mukava kirjoittaa vihdoin omiakin kokemuksia tänne, kun niin paljon on tullut muiden kokemuksia luettua! :) Tsemppiä kaikille! Paniikista voi vapautua!