Olin "ikuisuuden" sinkkuna kokien tuhat ja sata sydänsurua. En tiedä millä voimilla sain itseni aina jaksamaan parempaan, vaikka pienintäkään toivonpilkahdusta ei näkynyt missään. Sitten tuli *Marko, jonka kanssa kaikki sujui kuin vettä vaan. Marko oli kohtelias, hyvätapainen ja hellyyttä haluava. Aivan kuten minä. Kaikki meni omalla painollaan ja pian olimmekin virallisesti yhdessä. Itkin onnesta, en voinut uskoa todeksi, että vihdoin se oli totta. En ollut enää sinkku. Se oli upea tunne. Yhteydenpito sujui mutkattomasti, näimme usein. Suunnittelimme tulevaa realistisen matkan päähän.
Marko ehti tavata äitini ja minun piti nähdä Markon äiti ja Markon lapsi. Uskoin täysillä kaikkeen, luotin, että tässä on minun parisuhteeni johon voin luottaa.
Jossain vaiheessa käsitys ihanan herrasmiesmäisestä Markosta alkoi rakoilla, kun Markolle tuli pokkaa sanoa suoraan, jos joku ärsytti häntä. Hän alkoi kirota ja hermoilla ratissa, minulle pienistä asioista, joita tein ja jotka häntä ärsyttivät. Odottaminen sai Markon hermostumaan, mutta hän ei suostunut näkemään käytöksessään mitään pahaa, vaan lähinnä hermostui minulle siitä, etten hyväksynyt ainaista hermoilua kaikesta.
Kun riitelimme ei Marko koskaan sanonut mitään kauhean pahaa minulle. Sen sijaan hän teki jotain ehkä vielä pahempaa: vaikeni kuin muuri.
Mykkäkoulua kesti niin kauan, kunnes minä näytin valkoista lippua. Olin valmis joustamaan kerran-pari, jotta pääsemme puheyhteyteen ja voimme puhua asioista. Kunnon keskustelua ei kuitenkaan koskaan tullut. Marko oli erittäin huono aloittamaan tuollaisia keskusteluja. Lisäksi panin merkille, että hän oli todella huono yleisestikin ottamaan ns. vastuuta mistään. Esimerkiksi jos olimme tekemässä lähtöä johonkin ja puhuin ääneen jostain tärkeästä asiasta jota en saisi unohtaa, olisi mielestäni ollut kiva ele Markolta kysäistä, että muistithan sen tärkeän tavarasi? Niin hän ei kuitenkaan tehnyt koskaan.
Samoin kauppareissuilla jos mietin ääneen tarvitsevani jotain, oli Marko vain hiljaa ja jatkettiin ruokaostoksia. Sitten kun oli aika mennä kassalle ja otin taas puheeksi sen asian, jota halusin/tarvitsin, kysyi Marko inhottavasti, että mikset voinut aikaisemmin hoitaa asiaa, miksi nyt vielä pitää lähteä hakemaan sitä? Olisit mennyt silloin.
Minä en tykkää kauppareissuilla soitella toisen perään ja seikkailla huonon suuntavaistoni kanssa yksin toista etsien. Kävimme siis aina jossain jättikaupoissa, joissa todellakin voi eksyä ja joutua seikkailemaan jos on vähänkin huono suuntavaisto.
Markolla oli myös todella törkeä tapa pahoittaa mieleni lähtemällä vihaisena pois luotani. Vaikka olisin saanut sydärin siihen paikkaan, ei Markoa olisi saanut jäämään. Kun hän päätti lähteä hän meni vaikka betoniseinän läpi. Tunsin oloni arvottomaksi. Sovitut asiat eivät merkinneet.
Kaiken huippu oli, kun riidellessämme Marko vihjasi, että voi käyttää väkivaltaa. Hän piti sitä oikeutettuna, jos hänen päälleen käytiin. Oli päällekävijä vaikkapa heiveröinen nainen. Markon pisteet laskivat roimasti.
Enää en heilutellutkaan valkoista lippua, vaan tulitin sellaista tekstiä että oksat pois. Otin puheeksi eron ja jankutin asiaa ties kuinka paljon. Olin luonnollisesti varautunut siihen, että se voi toteutua. Harvemmin otan eron puheeksi, jos en ole kertaakaan miettinyt sitä hiljaa mielessäni.
Tämä kaikki siis tekstiviesteillä, koska Marko oli taas koulussa - mykkäkoulussa. Lopulta sain vastauksen, että minun täytyy jättää hänet rauhaan kokonaan ja antaa olla. Yritin provosoida Markon tekstaamaan (koska mykkäkoululaiset eivät voi puhua.............), ettei välitä minusta eikä ole välittänyt. En saanut Markoa sanomaan sitä, en millään. Ehkä ajattelen tyhmästi, mutta mielestäni jos ei oikeasti välitä toisesta niin sen voi vaivattomasti sanoa kyseiselle ihmiselle. Tekstarihan on vielä keinoista helpoin ilmoittaa, ettei toinen merkitse mitään.
Eli merkitsenkö ehkä kuitenkin?
jatkuu
Marko ehti tavata äitini ja minun piti nähdä Markon äiti ja Markon lapsi. Uskoin täysillä kaikkeen, luotin, että tässä on minun parisuhteeni johon voin luottaa.
Jossain vaiheessa käsitys ihanan herrasmiesmäisestä Markosta alkoi rakoilla, kun Markolle tuli pokkaa sanoa suoraan, jos joku ärsytti häntä. Hän alkoi kirota ja hermoilla ratissa, minulle pienistä asioista, joita tein ja jotka häntä ärsyttivät. Odottaminen sai Markon hermostumaan, mutta hän ei suostunut näkemään käytöksessään mitään pahaa, vaan lähinnä hermostui minulle siitä, etten hyväksynyt ainaista hermoilua kaikesta.
Kun riitelimme ei Marko koskaan sanonut mitään kauhean pahaa minulle. Sen sijaan hän teki jotain ehkä vielä pahempaa: vaikeni kuin muuri.
Mykkäkoulua kesti niin kauan, kunnes minä näytin valkoista lippua. Olin valmis joustamaan kerran-pari, jotta pääsemme puheyhteyteen ja voimme puhua asioista. Kunnon keskustelua ei kuitenkaan koskaan tullut. Marko oli erittäin huono aloittamaan tuollaisia keskusteluja. Lisäksi panin merkille, että hän oli todella huono yleisestikin ottamaan ns. vastuuta mistään. Esimerkiksi jos olimme tekemässä lähtöä johonkin ja puhuin ääneen jostain tärkeästä asiasta jota en saisi unohtaa, olisi mielestäni ollut kiva ele Markolta kysäistä, että muistithan sen tärkeän tavarasi? Niin hän ei kuitenkaan tehnyt koskaan.
Samoin kauppareissuilla jos mietin ääneen tarvitsevani jotain, oli Marko vain hiljaa ja jatkettiin ruokaostoksia. Sitten kun oli aika mennä kassalle ja otin taas puheeksi sen asian, jota halusin/tarvitsin, kysyi Marko inhottavasti, että mikset voinut aikaisemmin hoitaa asiaa, miksi nyt vielä pitää lähteä hakemaan sitä? Olisit mennyt silloin.
Minä en tykkää kauppareissuilla soitella toisen perään ja seikkailla huonon suuntavaistoni kanssa yksin toista etsien. Kävimme siis aina jossain jättikaupoissa, joissa todellakin voi eksyä ja joutua seikkailemaan jos on vähänkin huono suuntavaisto.
Markolla oli myös todella törkeä tapa pahoittaa mieleni lähtemällä vihaisena pois luotani. Vaikka olisin saanut sydärin siihen paikkaan, ei Markoa olisi saanut jäämään. Kun hän päätti lähteä hän meni vaikka betoniseinän läpi. Tunsin oloni arvottomaksi. Sovitut asiat eivät merkinneet.
Kaiken huippu oli, kun riidellessämme Marko vihjasi, että voi käyttää väkivaltaa. Hän piti sitä oikeutettuna, jos hänen päälleen käytiin. Oli päällekävijä vaikkapa heiveröinen nainen. Markon pisteet laskivat roimasti.
Enää en heilutellutkaan valkoista lippua, vaan tulitin sellaista tekstiä että oksat pois. Otin puheeksi eron ja jankutin asiaa ties kuinka paljon. Olin luonnollisesti varautunut siihen, että se voi toteutua. Harvemmin otan eron puheeksi, jos en ole kertaakaan miettinyt sitä hiljaa mielessäni.
Tämä kaikki siis tekstiviesteillä, koska Marko oli taas koulussa - mykkäkoulussa. Lopulta sain vastauksen, että minun täytyy jättää hänet rauhaan kokonaan ja antaa olla. Yritin provosoida Markon tekstaamaan (koska mykkäkoululaiset eivät voi puhua.............), ettei välitä minusta eikä ole välittänyt. En saanut Markoa sanomaan sitä, en millään. Ehkä ajattelen tyhmästi, mutta mielestäni jos ei oikeasti välitä toisesta niin sen voi vaivattomasti sanoa kyseiselle ihmiselle. Tekstarihan on vielä keinoista helpoin ilmoittaa, ettei toinen merkitse mitään.
Eli merkitsenkö ehkä kuitenkin?
jatkuu
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tällä hetkellä tunnen vihaa, katkeruutta ja pettymystä. Ja häpeää. Häpeän, että luotin Markoon niin paljon. Häpeän, että esittelin hänet äidilleni niin pian. Häpeän yleensäkin sitä, että luotin niin sokeasti ja nyt olen jälleen kerran yksin ja onneton. Kavereillekin hehkutan onneani poikkeuksetta aivan liian aikaisin. Juuri, kun olen päässyt hihkumasta onnellisuuttani, tulee takapakkia ja joudun taas selittää ummet ja lammet kavereille, että mitä nyt _taas_ tapahtui.
Olen ihan voimaton ja mietin vakavissani kuolemaa. Toivon itselleni kuolemaa, mutta minua masentaa se totuus, etten kykene tappamaan itseäni. Itsemurha-ajatukset ovat nykyään hyvin toistuvia ja etenkin tilanteissa, joissa minut aina vaan hylätään.
En koe, että kukaan ei kiinnostuisi minusta, mutta minusta tuntuu ettei mikään korvaa sitä, mitä me koimme Markon kanssa. Haluan samanlaisen miehen, mutta sellaisen joka ei raivoa liikaa. Silti olen taas kiintynyt Markoon ja kaikkeen, mitä meillä oli. En minä voi elää tämän tunteen kanssa, miksi Marko on niin kylmä? Miksi kaikki muut pääsevät vaikeuksien kautta voittoon, mutta minut hylätään aina ja ikuisesti? Mitä olen tehnyt, etten ikinä ansaitse saada sitä onnea, jota hehkutan liian aikaisin?
Olen niin surullinen, en jaksa elää :( Pyydän, älkää kirjoitelko kliseitä tyyliin "näe ystäviä, itke kun itkettää ja niin päin pois." Tällaisissa tilanteissa tarvitsen yksinoloa ja sitä, että voin vain maata vaikka 10 h putkeen tuijottaen kattoa. Minua ei auta kliseet. Toivoisin, että kertoisitte mielipiteitä siitä, miltä Marko vaikuttaa, miksi hän ei sanonut ettei välitä, miksi se oli niin vaikeaa? Voisiko hän sittenkin välittää?
Miten voin ikinä hyväksyä tämän? Ei mitään selityksiä, ei mitään konkreettista "painu vittuun ämmä"-viestiä, ei mitään. Ei aikuinen ihminen voi tehdä lapsellista katoamistemppua! Vielä muutama päivä sitten sanoimme toisillemme, että tykkäämme tosi paljon. Mihin se kaikki tykkääminen taas katosi? :(
Loppuun kertoisin, että Marko on pitkäaikaistyötön ja hänellä on tiukkaa rahan kanssa. Se selittänee osan Markon kireydestä, mutta mihin se kaikki tykkääminen noin vaan katoaa ja mikään ei enää merkitse mitään?
Jaa,a.."mihin se kaikki tykkääminen katoaa" niin...vedän tähän taas tuon narsistikortin, koska vaikuttaa siltä että tuo Markosi ellei ollut jotain muuta mielenterveyden kanssa ongelmaa niin lienee ollut narsisti. Näille hepuille kun alku on aina huumaava, mutta sitten sen jälkeen iskee kyllästyminen ja ne tunteet vaan katoavat, niitä ei enää vaan yksinkertaisesti ole. Se mikä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta fiilis taitaa olla toteutunut sinunkin jutussasi.
Ikävä kyllä tuo urhin tylytys ja kylmä välinpitämättömyys tulee yleensä yllätyksenä ja pommin lailla.Se tuntuu pahalta siksi, kun alku on ollut ensin niin ihanaa ja auvoista. Tämä Marko on käyttänyt sinua hetken aikaa lähteenään. Yleensä tuo puhumattomuus ja täydellinen vaikeniminen on vallan käyttöä, jossa narsisti ei piittaa toisen tunteista pätkän vertaa ja ei viitsi vaivauta sen vuoksi kommentoimaan mitään.
Uhrille jää kummallinen fiilis käsittelemättömän tilanteen takia. Narsisti yleensä vaan häipyy uhrin elämästä ilman mitään selittelyjä. Häneltä et myöskään tivaamalla saa mitään irti, et hyvällä, pahalla, etkä milllään..nämä vaikenevat kuin muuri.
Se on nyt niin, että tämä Markosi on särkenyt jälleen yhden sydämen -sinun ja montako hän niitä jo aikaisemmin on särkenyt sitä et voi tietää. Älä syytä itseäsi, näille tyypeille ei vaan voi mitään, kun ne tulevat eteen ja hurmaavat ja vievät hyväuskoisilta jalat alta.
Yritä päästä tunnekoukustasi eroon. Monet tarvitsevat terapiaa päästäkseen irti narsisistin heihin luomasta pilvilinnaharhasta.
Kiitos avusta. En ole tosiaan pitänyt "Markon" käytöstä normaalina missään vaiheessa. Tuntuu vaan niin pahalta, että hyvällä tuulella ollessaan meillä meni kaikki niin yks yhteen. Huumori, mielipiteet, melkein kaikki. Marko ei kertaakaan arvostellut ulkonäköäni eikä muutenkaan arvostellut minua. Sanallisesti hän ei siis tehnyt paljonkaan tuhoa, paitsi se väkivallan esiintuominen oli minusta todella alhaista mieheltä. Hän jopa sanoi, että "no mennään tuonne *osoitti paikkaa*" kun provosoin häntä näyttämään, mitä hän on valmis tekemään naiselle suuttuessaan. Siis millainen mies provosoi NAISTA tappeluun kanssaan?
Siitä tuli lähinnä myötähäpeä.
Kyllä minä tiedän sanoneeni itsekin KAMALIA asioita enkä yhtään ihmettele, että Marko on todella loukkaantunut niistä. Hänet tuntien voi olla mahdollista, että joku päivä tässä hänen vihansa laantuu ja hän ottaa jotain kontaktia. Yhtä mahdollista on se, etten kuule hänestä enää ikinä mitään. Tiedostan tasan tarkkaan Markon huonot puolet enkä todellakaan siedä mieheltä mitä vaan, mutta sitten mieleen tulee kaikki ihanat muistot ja itkettää. Luulin, että sain vihdoin jotain pysyvää :'(